Lattialta seinälle

Eilinen kaksikko näyttää tänään työhuoneen seinällä tältä. Työpäivä-kuvasarja kertoo aika hyvin, miten maalaus eteni. Kameran tallentamista aikatiedoista näkee maalaamisen kestäneen noin kaksi tuntia. Kuvat on otettu jalustan ja aikalaukaisijan avulla, nyt kun käteni eivät olleet maalissa, sain kuvaamisen hoidettua paremmin kuin joinakin Hukkumisen päivinä, kun rajuimmat vaiheet ovat olleet mahdottomia itse dokumentoida. Kamera tuntuu tärkeältä kumppanilta tätä sarjaa tehdessä, kuviin jää kiinnikkeitä ja vihjeitä, jotka auttavat viemään työn läpi, päätökseenkin toivon mukaan. Kuvaamalla itseäni työssä, hukkumassa Hukkumiseen, luulen löytäväni jotain, mikä on piilossa, saavani tietoa, joka ei vielä ole ilmeistä.

Tein ratkaisut hyvin nopeasti, senkin, että pidän kaksi leikkaamaani kangaskappaletta vierekkäin ja työstän niitä yhtä aikaa, yhtenä jatkuvana pintana. Halusin liikkeilleni vauhtia, maaliroiskeille ulottuvuutta. Värit olivat osittain samoja kuin toissapäivänä käyttämäni, mutta päätin niiden järjestyksen ja paikan täysin spontaanisti työn kuluessa.

Kun eilisen viimeisiä kuvia vertaa näihin, voi nähdä miten värit ovat muuttuneet imeydyttyään kankaaseen ja kuivuttuaan. Vihreä on hiipunut aika tavalla mutta sen kohtaamiset oranssin kanssa ovat muodostuneet kiinnostaviksi. Pienten pisaroiden hahmo on jäänyt näkyviin, siellä täällä kuultaa jalkapohjan painauma.
Siinä vaiheessa kun kangas alkoi eilen tulla täyteen, hiljensin vauhtia. Vasen puolisko oli hankalampi, koin väriyhdistelmien olevan raakoja, muutamien siveltimenvetojen kömpelöitä. Se kismittää aina, taitaa jotenkin hävettääkin, katsella huonoa tai rujoa jälkeä. Tekee mieli liudentaa ja parantaa, mutta varoin tekemästä niin. Olisi voinut käydä kuten edellisenä päivänä, kun hermot pettivät ja tulin sotkeneeksi mielenkiintoisen, aika pitkälle viedyn kokeilun.
Tänään katson, en koske. Huomenna ehkä ryhdyn tummentamaan vasenta, oikea olkoon jonkin aikaa noin, sitä voisi tehdä pienemmin.