Katso, kuolema

Keväällä 2001 näin Andres Serranon näyttelyn Body and Soul  TaidemuseoTennispalatsissa. Kokemus ei ollut kiva eikä helppo. En hätkähtänyt virtsaan upotettua krusifiksia enkä siemennesteen ja veren esteettisisiä kohtaamisia. Itse asiassa koin nämä kuvat hienoina valokuvina ja miellyttävinä katsoa, eritetietoisuudesta huolimatta. Hajuaisti tosin aktivoitui varautuneesti, eli pienen kuvotusvihjeen kuvat sittenkin taisivat tuottaa.

Mutta sitten oli ruumishuone. Kuvat ruhjoutuneista, väkivaltaisesti kuolleista ja leikeillyistä kalmoista loukkasivat tunteitani. Eikö tässä häpäistä vainajia? Vaikka olisi kuvattu vain osa kasvoista, vain käsi, vain jalka. Erityisesti kammotti ja ahdisti se kuva, jossa tunnistin hukkumiskuoleman merkit. Muistin jotain, mitä en halunnut muistaa, näin mielessäni kuvan, jota en missään nimessä olisi halunnut kenenkään tallentavan.

Nytkin, kun katson The Morgue –sarjan kuvia artnetistä sisuksiani kourii. Keitä nämä ihmiset ovat? Asetun katsojana omaisen rooliin. En halua kaikkien näkevän läheistäni tuolla tavoin. Ken tuntee kuvien taustaa, voi mieluusti kommentoida. Tässä puhun ainoastaan kuvan herättämästä reaktiosta. Kun katsoin silloin, vakavasti sairaana, syvässä depressiossa, mieli sulki kuvan sisäänsä siihen samaan kuoleman tarinaan, pysähtyneeseen hetkeen, jossa poliisi koko ajan kertoo pahan, josta ei tunnu olevan pääsyä mihinkään.

Katsoessani nyt pääsen reaktiosta yli, voin olla katsomatta. Silti edelleen olen sitä mieltä, että tuon kaltaiset kuvat kuuluvat lähinnä poliisin ja patologin katseille, niiden tuominen taiteeseen on kyseenalaista. Sitä en muista, varoitettiinko herkkiä katsojia Serranon näyttelyssä ruumiskuvista. Sally Mannin näyttelyssä, joka oli esillä samassa museossa 2007-2008, näin meneteltiin: What remains –sarjan kuvat oli kielletty alaikäisiltä ja varoitusteksti kertoi kuvien saattavan järkyttää herkkiä katsojia.

Mann oli kuvannut sarjaa mm. Tenneseen yliopiston oikeuslääketieteen tutkimusalueella, jossa seurataan ihmisruumiin maatumisen vaiheita. Ruumiita ei haudata, vaan ne jätetään taivasalle tuhoutumaan. Vainajat ovat tehneet testamentin, jossa ovat luvanneet ruumiinsta tieteen käyttöön. Tuloksia voidaan hyödyntää mm. rikosten tutkinnassa. Tämän tietäminen auttoi katsomaan kuvia hyväksyen. Mustavalkoiset kuvat olivat luonteeltaan pehmeitä, jotenkin unenomaisia, hyvin eri tyyppisiä kuin Serranon raa’an paljastavat väriotokset. Silti:  jos tietäisin katsovani vaikkapa isäni luita, miltä mahtaisi tuntua?

Kesällä katsoin Mullan alla –sarjan melkein kokonaan läpi. Pidin sarjasta, siitä että kuoleman läsnäolo tunnustetaan ottamalla hautaustoimisto tv-sarjan miljööksi. Mutta muutamia vuosia sitten sarja inhotti minua, en halunnut katsoa sitä. En olisi pystynyt katsomaan, sillä katsoessani olisin nähnyt muuta.

Mullan alla on fiktiota, mutta arvatenkin se kuvaa melko realistisesti amerikkalaisten hautausurakoitsijoiden työkäytäntöjä. Päähenkilöiden hautaustoimisto, tai oikeammin funeral home (toimisto preparointihuoneineen, kylmäkaappeineen ja juhlasaleineen on samassa talossa, jossa perhe asuu) pyrkii olemaan inhimillinen bisnes laatuaan. Halutaan kohdata ihminen ja tämän suru, ei ainoastaan myydä ja rahastaa, kuten epäinhimillisemmät kilpailijat, varsinkin ketjutoimisto, joka koko ajan uhkaa pienempien elinkeinoa voiton maksimoinnilla. Sarja kritisoi hieman kuoleman bisnestä, esimerkiksi kalleimman arkun väkisin kauppaamista, mutta vain hieman. Tavan mukaan vainajat balsamoidaan  ja ehostetaan ennen hautajaisia näyttämään mahdollisimman "eläviltä". Tapana on, että vieraat käyvät katsomassa vainajaa ennen hautajaisia. Haluaisinko läheistäni katsottavan tuolla tavoin, vahanukeksi silotettuna? En. Mutta Amerikassa on toisin, siellä halutaan myös, että ruumis säilyy maatumattomana mahdollisimman pitkään. (Faktatietoa amerikkalaisista hautajaista täällä).

Viikonloppuna katsoin taidevideota suomalaisesta arkuttamisesta. (En varmasti ole ainoa, jonka korvaan tämä sana kalskahtaa pahalta: arkuttaa, vähän kuin purkittaa, mutta sitä sanaa hautaustoimistot käyttävät, sitä käytettiin videon nimessä.) Olin Turussa Minna Havukaisen Exitus-näyttelyssä. Tytär valmisti vanhan äitinsä ruumista hautaan, puki ja kampasi. Vainaja oli varmaankin ollut kuolleena jonkin aikaa, oli aivan selvää että elämä oli tuosta ruumiista kaikonnut. Katsominen ei tuntunut pahalta, väärältä eikä vaikealta.

Arkuttamisen viereisellä näytöllä oli menossa krematointi. Laitoin tarjolla olevat kuulokkeet päähäni. Kaksi miestä seurasi, kun arkku työnnettiin poltettavaksi. Minulla oli suhtautumisvaikeuksia. Vanhempi miehistä availi polttouunin kurkistusluukkua ja kuvaili, nuoremmalle miehelle ja kameralle, mitä on meneillään ja miltä näyttää. Hän käytti mm. vertausta kaalikääryleistä. Serkku, jonka kanssa katsoin näyttelyä, ei ilmeeni nähtyään laittanut kuulokkeita päähänsä. Koska olin aloittanut videon kuuntelun keskeltä, en tiennyt, keitä nuo miehet olivat, mikä heidän suhteensa krematoitavaan oli.

Kuuntelin alun lopuksi. Vanhempi mies siinä saattoi puolisoaan viimeiselle matkalle. Hän rukoili kauniisti ensin, puhutteli sekä puolisoaan että Jumalaa, ja kun arkku napista painettavan mekanismin käynnistämänä liukui poltettavaksi, mies vielä toivotti hyvää matkaa, tulisin kanssasi, jos voisin, hän sanoi viimeiseksi. Kun mies sitten tarkkaili ruumiin tuhoutumista, hän ajatteli, että kyseessä tosiaan on enää ruumis, ei vainaja, rakastettu. Tämä on luonnollinen asia, mies puheli, täysin luonnollinen. Samalla lailla kuin arkussa haudattu ruumis vähitellen tuhoutuu, tämä tuhoutuu, vain nopeammin.

Havukainen on työskennellyt surevien ja hautajaisia valmistelevien omaisten ja kuoleman parissa toimivien ammattilaisten kanssa ja sanoo ajan avartaneen näkemystään kuolemasta. Vieraan, kammottavankin, rinnalle on astunut lohtu, levollisuus ja oman kuoleman hyväksyminen, taiteilija kertoo näyttelytiedotteessa. Itse en oikein kykene hyväksymään kuolevaisuutta, pelkään kuolemaa, se ahdistaa minua. En ole lohduton, mutta levoton olen, pikemmin kuin levollinen. Toivon, että saan elää niin kauan, että ehdin tottua kuoleman ajatukseen.

Olen aiemmin kirjoittanut kuolemasta taiteessa mm. artikkelin Kuoleman kanssa, joka on julkaistu Taide-lehdessä 6/2004. Käsittelen siinä Tina Enghoffin, Jouko Lehtolan, Tamara Piilolan, Tea Mäkipään, Pasi Tammen, Kiti Luostarisen ja Heikki Partasen kuolema-aiheisia teoksia. Lopetan tämän kirjoituksen samalla sitaatilla kuin tuon artikkelin. Lainaan Kiti Luostarisen sanoja elokuvasta Kuoleman kasvot:

Kuoleman läheisyydessä merkityksellistä näyttää olevan vain se, että on rakastanut. Rakastanko tarpeeksi? Ilmaisenko sen myös? Katsonko elämää rakastavin silmin? Teenkö kaiken, mihin tartun rakkaudella?