Ruusun aika

Miksi taiteilija ui punaisessa guassissa?

Maalatessani Ensimmäistä, huhkiessani ja punnertaessani kankaan päällä, oli mustiin vaatteisiini oli jäänyt vartalon valkoinen jälki. Muistin Yves Kleinin siniset naiset ja kauan sitten tekemäni pinkit guassikokeilut. Miksipäs ei, mietin. Mutta miten ja mitä varten?

Parin päivän päästä tulin työhuoneelle reppu täynnä punaisia guassipurnukoita. Nyt tiesin miksi ja miten.

Oli mentävä järveen, uitava punaisessa. Kyseessä oli rituaali, joka konkreettisella tavalla vei minut aiheeseeni, hukkumiseen.

Sekoitan punaiset, käytän runsaasti vettä ja heitän värit kankaalle. Nyt kangas on järvi, sukellan siihen. Uin.

Onko punainen verta? Ei, se on rakkautta ja voimaa. Punainen on väreistä ensimmäinen, siksi uin punaisessa.
Koska järvi on kangas, en huku kuoliaaksi. Koska voin uida, voin maalata.

Onko tässä järkeä? Ei. Tässä on hulluutta. Tässä on muisto hulluudesta, yhdeksän vuoden takaa.

Äkkikuolema oli erottanut rakastavaiset. Toinen kuoli. Toinen tuli hulluksi, oli sietämätöntä haljeta sillä tavoin, mahdotonta uskoa repeämän lopullisuuteen. Toinen ei vastannut puhelimeen. Mutta järvi. Järven ääni oli kirkas, pinkki ja herkeämätön.

Uskallanko, voinko kuulla sen äänen nyt? Voinko muistaa äänen ja hulluuden olematta hullu, ottaa vain äänen värin, hulluuden värit?

Uin punaisessa guassissa hukkuakseni hukkumiseen. Hengitän. En huku hulluuteen, en jähmety kuoliaaksi. Voin siis jatkaa.

En tiedä varmasti, miksi Hukkuminen on maalattava, mutta tällä tavoin varmistun siitä, että pystyn maalaamaan sen.

Koska rakastavaiset olivat yhtä, toinen tavoitteli toista, joka oli poissa, hulluuden avulla hän kuvitteli tulevansa samaksi, yhdeksi taas.

Nyt maalari ei saa hukkua ja hänen on tiedettävä olevansa. Siksi on hyvä katsoa kuvaa. Kyllä, se olen minä, tämä minä. En ole silloinen minä, olen tässä, olen elossa, en ole hullu, maalaan. Kuvassa ei ole ruumis, kuvassa on maalari, jonka lihakset liikkuvat, kun hän ui, ja hän näyttää tarpeeksi vahvalta maalatakseen mikä maalattava on.

Katso, kuolema

Keväällä 2001 näin Andres Serranon näyttelyn Body and Soul  TaidemuseoTennispalatsissa. Kokemus ei ollut kiva eikä helppo. En hätkähtänyt virtsaan upotettua krusifiksia enkä siemennesteen ja veren esteettisisiä kohtaamisia. Itse asiassa koin nämä kuvat hienoina valokuvina ja miellyttävinä katsoa, eritetietoisuudesta huolimatta. Hajuaisti tosin aktivoitui varautuneesti, eli pienen kuvotusvihjeen kuvat sittenkin taisivat tuottaa.

Mutta sitten oli ruumishuone. Kuvat ruhjoutuneista, väkivaltaisesti kuolleista ja leikeillyistä kalmoista loukkasivat tunteitani. Eikö tässä häpäistä vainajia? Vaikka olisi kuvattu vain osa kasvoista, vain käsi, vain jalka. Erityisesti kammotti ja ahdisti se kuva, jossa tunnistin hukkumiskuoleman merkit. Muistin jotain, mitä en halunnut muistaa, näin mielessäni kuvan, jota en missään nimessä olisi halunnut kenenkään tallentavan.

Nytkin, kun katson The Morgue –sarjan kuvia artnetistä sisuksiani kourii. Keitä nämä ihmiset ovat? Asetun katsojana omaisen rooliin. En halua kaikkien näkevän läheistäni tuolla tavoin. Ken tuntee kuvien taustaa, voi mieluusti kommentoida. Tässä puhun ainoastaan kuvan herättämästä reaktiosta. Kun katsoin silloin, vakavasti sairaana, syvässä depressiossa, mieli sulki kuvan sisäänsä siihen samaan kuoleman tarinaan, pysähtyneeseen hetkeen, jossa poliisi koko ajan kertoo pahan, josta ei tunnu olevan pääsyä mihinkään.

Katsoessani nyt pääsen reaktiosta yli, voin olla katsomatta. Silti edelleen olen sitä mieltä, että tuon kaltaiset kuvat kuuluvat lähinnä poliisin ja patologin katseille, niiden tuominen taiteeseen on kyseenalaista. Sitä en muista, varoitettiinko herkkiä katsojia Serranon näyttelyssä ruumiskuvista. Sally Mannin näyttelyssä, joka oli esillä samassa museossa 2007-2008, näin meneteltiin: What remains –sarjan kuvat oli kielletty alaikäisiltä ja varoitusteksti kertoi kuvien saattavan järkyttää herkkiä katsojia.

Mann oli kuvannut sarjaa mm. Tenneseen yliopiston oikeuslääketieteen tutkimusalueella, jossa seurataan ihmisruumiin maatumisen vaiheita. Ruumiita ei haudata, vaan ne jätetään taivasalle tuhoutumaan. Vainajat ovat tehneet testamentin, jossa ovat luvanneet ruumiinsta tieteen käyttöön. Tuloksia voidaan hyödyntää mm. rikosten tutkinnassa. Tämän tietäminen auttoi katsomaan kuvia hyväksyen. Mustavalkoiset kuvat olivat luonteeltaan pehmeitä, jotenkin unenomaisia, hyvin eri tyyppisiä kuin Serranon raa’an paljastavat väriotokset. Silti:  jos tietäisin katsovani vaikkapa isäni luita, miltä mahtaisi tuntua?

Kesällä katsoin Mullan alla –sarjan melkein kokonaan läpi. Pidin sarjasta, siitä että kuoleman läsnäolo tunnustetaan ottamalla hautaustoimisto tv-sarjan miljööksi. Mutta muutamia vuosia sitten sarja inhotti minua, en halunnut katsoa sitä. En olisi pystynyt katsomaan, sillä katsoessani olisin nähnyt muuta.

Mullan alla on fiktiota, mutta arvatenkin se kuvaa melko realistisesti amerikkalaisten hautausurakoitsijoiden työkäytäntöjä. Päähenkilöiden hautaustoimisto, tai oikeammin funeral home (toimisto preparointihuoneineen, kylmäkaappeineen ja juhlasaleineen on samassa talossa, jossa perhe asuu) pyrkii olemaan inhimillinen bisnes laatuaan. Halutaan kohdata ihminen ja tämän suru, ei ainoastaan myydä ja rahastaa, kuten epäinhimillisemmät kilpailijat, varsinkin ketjutoimisto, joka koko ajan uhkaa pienempien elinkeinoa voiton maksimoinnilla. Sarja kritisoi hieman kuoleman bisnestä, esimerkiksi kalleimman arkun väkisin kauppaamista, mutta vain hieman. Tavan mukaan vainajat balsamoidaan  ja ehostetaan ennen hautajaisia näyttämään mahdollisimman "eläviltä". Tapana on, että vieraat käyvät katsomassa vainajaa ennen hautajaisia. Haluaisinko läheistäni katsottavan tuolla tavoin, vahanukeksi silotettuna? En. Mutta Amerikassa on toisin, siellä halutaan myös, että ruumis säilyy maatumattomana mahdollisimman pitkään. (Faktatietoa amerikkalaisista hautajaista täällä).

Viikonloppuna katsoin taidevideota suomalaisesta arkuttamisesta. (En varmasti ole ainoa, jonka korvaan tämä sana kalskahtaa pahalta: arkuttaa, vähän kuin purkittaa, mutta sitä sanaa hautaustoimistot käyttävät, sitä käytettiin videon nimessä.) Olin Turussa Minna Havukaisen Exitus-näyttelyssä. Tytär valmisti vanhan äitinsä ruumista hautaan, puki ja kampasi. Vainaja oli varmaankin ollut kuolleena jonkin aikaa, oli aivan selvää että elämä oli tuosta ruumiista kaikonnut. Katsominen ei tuntunut pahalta, väärältä eikä vaikealta.

Arkuttamisen viereisellä näytöllä oli menossa krematointi. Laitoin tarjolla olevat kuulokkeet päähäni. Kaksi miestä seurasi, kun arkku työnnettiin poltettavaksi. Minulla oli suhtautumisvaikeuksia. Vanhempi miehistä availi polttouunin kurkistusluukkua ja kuvaili, nuoremmalle miehelle ja kameralle, mitä on meneillään ja miltä näyttää. Hän käytti mm. vertausta kaalikääryleistä. Serkku, jonka kanssa katsoin näyttelyä, ei ilmeeni nähtyään laittanut kuulokkeita päähänsä. Koska olin aloittanut videon kuuntelun keskeltä, en tiennyt, keitä nuo miehet olivat, mikä heidän suhteensa krematoitavaan oli.

Kuuntelin alun lopuksi. Vanhempi mies siinä saattoi puolisoaan viimeiselle matkalle. Hän rukoili kauniisti ensin, puhutteli sekä puolisoaan että Jumalaa, ja kun arkku napista painettavan mekanismin käynnistämänä liukui poltettavaksi, mies vielä toivotti hyvää matkaa, tulisin kanssasi, jos voisin, hän sanoi viimeiseksi. Kun mies sitten tarkkaili ruumiin tuhoutumista, hän ajatteli, että kyseessä tosiaan on enää ruumis, ei vainaja, rakastettu. Tämä on luonnollinen asia, mies puheli, täysin luonnollinen. Samalla lailla kuin arkussa haudattu ruumis vähitellen tuhoutuu, tämä tuhoutuu, vain nopeammin.

Havukainen on työskennellyt surevien ja hautajaisia valmistelevien omaisten ja kuoleman parissa toimivien ammattilaisten kanssa ja sanoo ajan avartaneen näkemystään kuolemasta. Vieraan, kammottavankin, rinnalle on astunut lohtu, levollisuus ja oman kuoleman hyväksyminen, taiteilija kertoo näyttelytiedotteessa. Itse en oikein kykene hyväksymään kuolevaisuutta, pelkään kuolemaa, se ahdistaa minua. En ole lohduton, mutta levoton olen, pikemmin kuin levollinen. Toivon, että saan elää niin kauan, että ehdin tottua kuoleman ajatukseen.

Olen aiemmin kirjoittanut kuolemasta taiteessa mm. artikkelin Kuoleman kanssa, joka on julkaistu Taide-lehdessä 6/2004. Käsittelen siinä Tina Enghoffin, Jouko Lehtolan, Tamara Piilolan, Tea Mäkipään, Pasi Tammen, Kiti Luostarisen ja Heikki Partasen kuolema-aiheisia teoksia. Lopetan tämän kirjoituksen samalla sitaatilla kuin tuon artikkelin. Lainaan Kiti Luostarisen sanoja elokuvasta Kuoleman kasvot:

Kuoleman läheisyydessä merkityksellistä näyttää olevan vain se, että on rakastanut. Rakastanko tarpeeksi? Ilmaisenko sen myös? Katsonko elämää rakastavin silmin? Teenkö kaiken, mihin tartun rakkaudella?

Ensimmäinen

Tutkailen tässä Hukkumisen ensimmäistä kangasta, ensimmäisenä maalauspäivänä. Jatkan sitä kohta, mutta maalauksen idea (nyt useamman viikon ja maalauksen jälkeen) on tässä vaiheessa ehkä jopa selvemmin näkyvillä kuin samassa kankaassa valmiina.

Ensin maalasin valkoisen. Käytin vanhan maalauksen kääntöpuolta, maalauksen, joka aikanaan oli mennyt pilalle. Ajattelinko: "Ei väliä, kerran pilalla, sama jos epäonnistuu toistamiseen"? Osittain. Ajattelin myös: "Nyt. Maalattava on nyt ja näemmä tähän, sopivan kokoiseen kankaaseen." Näiden lisäksi ajattelin, että koska kangas on kerran työstetty, se pysynee suorana ilman kiilapuita ja lätkäisin kankaan lattialle.

Tunnustelin. Kuten aiemmin kerroin, ei tullut kyseeseen käyttää välineitä, pelkkiä käsiä ainoastaan. Alkuun päästäkseni halusin käsitellä koko kankaan kauttaaltaan valkoisella. Kun kuvapinnan koko on yli kolme neliömetriä, käsimetodi ei ole erityisen nopea (jos kankaan olisi pohjustanut esim 20cm leveällä pensselillä, työ olisi käynyt aika rivakasti). Huhkin ja hakkasin. Silitin, hellin, hoivasin. Mitä kaikkea voi käsillä tehdä? Kangas oli rakas, ruumis, kuolema, siltä tuntui. Kangas on elämä, siihen tulee elämä, miten muuten olisin tässä hakkaamassa? Miksi muuten sydämeni kiihtyisi, miksi hengästyisin tämän ääressä? Kangas on tarkoitus. Miksi itkisin ja huutaisin tätä, jos en jonkin vuoksi?

Nostan kankaan seinälle, niittaan sen suoraan seinälevyyn kiinni.

Minkä väristä on? Kun kesäpäivän järvi kimmeltää ja metsä ympäröi, on vihreää, keltaista, kultaa. On levän ja lumpeen väri, on auringon väri.

On siis järvi. Kangas on järvi tai järvessä olo. Niinpä kangas on se, missä hukkuva hukkuu. Minä olen hukkuva. Putoan pohjaan. Putoan. Vaikka järvi kimmeltää. Joka maalausele on putoaminen.

Ei tässä ole järkeä. Tämä on muuta. En keksinyt tätä, tämä tuli. Tämä vaati minut. Siksi vailla järkeä putoan.

Tämä ei ole kivaa. Tässä ei ole järkeä mutta tälle on syy, tämä ei ole hullua. Näin tämä täytyy tehdä.

Voi olla, että jotain hukkuvan hädästä peittyi ja pehmittyi myöhemmin kullan ja kauneuden alle. Tuli kaunis. Eihän hukkuminen ole kaunista. Mutta mieleeni muistui, kun muuan lääkäri vakuutti hukkumisen olevan helppo tapa kuolla, kivuton ja pehmeä. Sekin väri työssä siis on.

Sitten on se, että oikeastaan hukkumista ei voi maalata. Hukkunut ei maalaa. Maalaava käy hukkumisessa, pitää läheltä, mutta maalava ei huku, vain siten hän voi maalata. Maalautuu ei-hukkuminen, niin täytyy maalautua. Tarkasteltuani maalaamaani sarjaa, olen ajatellut, että tämä ensimmäinen maalaus varsinkin on ei-hukkuminen, nimittäin vaikka käytössäni on hukkumisen eleet, sydämessäni on myös lempeä aika ennen hukkumista, ennen järveä.

Postikortteja lokakuusta

Olin syyslomalla Mäntyharjussa. Tulokahveja juodessa Salmelassa paraikaa työskentelevä kollega puhui kokemuksestaan, jonka mukaan taide ei nykyään saisi olla kaunista ja harmonista. Vaikuttaa siltä, että etenkin esittävä maalari joutuu kamppailemaan tämän kysymyksen kanssa. Miten maalata realistisesti mutta nykyaikaisesti? Onko turvauduttava ironiaan, kuten monet tekevät? Saako olla romanttinen? Ironia on plääh, tokaisin, tylsää, minä en pidä ironiasta. Huumori on sitten toinen asia, itseironiakin on ok, mutta sellainen kylmä "enhän mä tosissaan tälleen, tässä on kato tasoja" on ihan tyhjää. Jos olet romantikko, pitäydy siinä, kehotin. Kaunis ilma sanoin sitten, lähden kuvaamaan ennen kuin aurinko laskee. Tosiaan, lunta maassa ja syksyn lehdet, siinäpä venäläisten maisemamaalareiden yksi lempiaihe, mies huomatti.

Maisema oli huimaavan kaunis. Kun sitten illalla latasin valokuvia koneelle, oivalsin kollegan tunteen. Kuvat näyttivät liian kauniilta, ei kai nyt taiteilija tosissaan tällaisia... postikortteja!

Ääni

Hän katsoo maisemaa, ja jokin nytkähtää, näköaisti toimii väärin. Ympäristö kihisee, kuvat kerrostuvat näkökentässä. Maisema särkyy. Koska oli järvi, ei ole muuta kuin järvi, hukuttaja. Järvi halkaisee todellisuuden ja muuttuu kaiken keskukseksi.

Kun hän katsoo peltoa, tähkät kohoavat aalloiksi, metsä jää järven taakse ja alle. Kuuletko? Tule uimaan, järvi sanoo. Tule. On vain hukkuminen. Kuulinko? Kuulinko korvillani vai tunsinko sen ihoni alla? Ääni sanoo: tule, olen täällä. On mentävä uimaan, hukkumaan. Tule uimaan, tule, tule uimaan.

Hän kävelee rantaan, pysähtyy laiturille. Tuijottaa vettä. Tuonne on mentävä, kuoltava.

Mutta Älä kuole! sanovat vauvankasvot vedenpinnassa. Hän hämmästyy, eihän vauva osaa vielä puhua, mutta jotensakin järkeenkäypää, hän ajattelee ja nousee ylös.

Hän kiertää järveä, järvi on keskus, siitä ei pääse. Ehkä seuraavassa poukamassa kuuluu mennä uimaan. Venerannassa hän riisuu vaatteet. On uitava järven poikki. Yleensä kuuluu uida rantaviivan tuntumassa, hän tietää, mutta nyt ei ole yleensä. On uitava vastarannalle, ehkä uuvuttava matkalle, kenties sukellettava pinnan alle.

Juhannus

Aamuyö. Hänet herätetään, on sattunut jotakin. Ovella on poliisi. On tapahtunut pahaa jos poliisi. Poliisi on ovella ja kysyy: oletko sinä NN:n tyttöystävä. Olen, hän sanoo, miksi. Nyt on käynyt niin, että N on mennyt uimaan – Mitä, ei, eihän N osaa uida! – hän on mennyt uimaan ja painunut veden alle. Järvi on syvä, hän ehti olla yhdeksän minuuttia veden alla. Nyt hän on ambulanssissa matkalla sairaalaan, vielä ei tiedetä.

Siitä ei voi selvitä. Aivot tuhoutuvat muutamassa minuutissa ilman happea. Maski kasvoilla suu täynnä letkujako hän nyt makaa. Hengittääkö enää, tunnistaako, puhuuko enää. On poliisi, on miksi hän meni uimaan, on juhannusaamu, alkaa sataa vettä, ruoho on kylmää.

On anteeksi, on miksi. Anteeksi hokee K, jonka silmät ovat punaiset, tukka märkä, en löytänyt häntä, anteeksi, K itkee. On miksi. Sitten poliisi sanoo. Valitettavasti. Yritettiin elvyttää mutta. Valitettavasti N:lle kävi niin.

On miksi hän meni uimaan.

On miksi kaikki olivat kännissä. On miksi kukaan ei estänyt. On miksi minä nukuin.

On Ei N voi olla kuollut.

Maalaava haamu

- Hukkuminen. Mikä tää on? Et sä niinku hukut tohon maalaukseen?

- No joo.

- Ja sit sä oot haamu ku sullon noi valkoset vaatteet.

Tulkitsi tytär, 10v.

Käsiala

Ruumishuone

”Hän ei ehkä näytä tutulta. Iholla on sinisiä laikkuja, sellaisia hukkuneille tulee”, sairaanhoitaja sanoi. "Lähtiessäsi sammuta kynttilät."

Kappelin lavitsa oli kapea. Mitään ääniä ei kuulunut. Hänet oli kääritty paperilakanaan, olkapäät ja sääret olivat paljaat. Hänen hiuksensa olivat sekaisin ja märät, hänen kasvoissaan oli mutaa. Rakas.Veri sähähti ihoni alla, kun hipaisin hänen poskeaan. Missä sinä olet? Mitä tapahtui? Miksi sinä menit uimaan, miksi? Ethän sinä osaa uida. Vedin lakanan syrjään. Ethän sinä osaa uida. Puristin kättä, jonka sormet eivät liikkuneet. Hän ei avannut silmiään, viileä otsa ei lämmennyt huulteni alla. Jos tulisin viereesi? Halusin asettua häneen kiinni, vetää paperilakanan yhteiseksi peitoksi, nukahtaa. Ehkä aika pysähtyisi niin. Lepäisin hänen vieressään eikä sitten enää tapahtuisi mitään. Ehkä, jos oikein uskon, oikein rakastan, aika liikahtaa taaksepäin. Jos ruumiini lämpö siirtyisi häneen, sykkeeni saisi hänet uudelleen sykkimään, ja minä heräisin hänen hentoon kosketukseensa, kämmenen liikkeeseen ihollani.

Käsittää ja pudota

Asetin alkuun säännön: välineitä ei käytetä, käsiä kirurginhanskoissa ainoastaan. Väri hierretään, riivitään, kouraistaan käsin kankaalle. Olen aina ajatellut, että taiteilijan kädenjälki on kiinnostava, mutta näin kirjaimellisesti en ole jälkeä mieltänyt. Tavallaan tuntui nololta, kököltä, lapselliselta jättää maalaukseen selvä käsimerkki. Eikö nyt kuuluisi jotenkin häivyttää, silotella? Ei. Siinä sen täytyy olla, huutaa, kurkottaa avutonna. Välillä hanskat unohtuivat, kädet värjääntyivät väkisin. Täytyi läiskiä ja räimiä, rystyset aukesivat, mutta kankaalle tuli hienot luurankojäljet.

Täytyi myös pudota. Harjoittelin uimahallissa kohti pohjaa menoa, kädet viimeisenä valoa tavoittaen. Maalauksen ääressä pudottauduin niin lujaa, että sain välillä mustelmia. Ymmärsin, ettei maalaaminen ole vain näköaistin asia, ettei näköä kovin paljon edes tarvita; se on kummaa, koska visuaalista, kuvataidetta silti tehdään.

Järvi

uidakseni hukkumatta