Uutta, tummaa

Nuori, nälkäinen ja nousujohteinen

Hui! Kui se simmottis ny sanos? Tommottis:

"Auran Galleriassa mainitsemisen arvoinen on Maaria Oikarisen näyttely. Hän on nuori, nälkäinen ja nousujohteinen taiteilija, mikä näkyy myös hänen blogissaan".

Lainaus on varsinaisuomalaisesta Mania-lehdestä, liike-elämään ja yritysmaailmaan keskittyvästä tabloidista, jonka Rahareikiä-palstalla kysytään "Miten sijoittaa 100 000 euroa tuottavasti taiteeseen?". Vastaajina ovat Turun ykkösgalleristit ja miksipä nuo eivät omiaan kehuisi.

Nälkäisellä taiteilijalla on taas ruokaa. Se sai ihan kivasti tauluja myytyä, enemmän myi kuin Hjalliksen nälkäiset diililäiset taidemyyntitehtävässään (vaikka esim. autojahan ne myivät paljon paremmin). No se turkulainen huippugalleristi, sehän se ne taulut myi, se osaa, ei taiteilija mitään osaa myydä (kerranki tuli ukko kymppitonnin kanssa ostoksille niin taiteilija vaan ei myyny mitään). Se galleristi sanos että turkulaiset lämpenee hitaasti, nyt me vaan odotellaan kun ne on kohta ihan liekeissä, muutama taulu on vielä jäljellä, voi mennä sinne galleriaan kattomaan ja sijottamaan.

Mennään ny syömään. Meidän työhuoneella on aina hyvät lounaat.

Yhellä on vettä ja karkkia eväänä. Yks lämmitti toiselle mikrokeiton mutta toinen sano ettei oo nälkä. Yks sano että paras olla kun kärpäset syö sen muuten. On sillä sitte vissiin kuitenkin nälkä.

Yhellä on viimesen päivän lohisalaattia. Toinen sano että viinapullo ei saa näkyä kuvassa mutta terveyslehden täytyy. Homekahvi ei näy vaikka sen piti. Yks kyllä sano että joku voi luulla että me ollaan luusereita mutta toinen totes että eihän olla, me ollaan kiireisiä huipputaiteilijoita, ei keretä edes kahvitella.

 Jälkiruuaksi on maalimässyä: fluoripinkkipigmenttiä, kiiltomediumia, intiankeltasta ja kultaa.

Kritiikki

Turun Sanomat julkaisi kritiikin Toivo!-näyttelystä ihan vähän ennen sen päättymistä, eli viime maanantaina. Hyvä kun julkaisi, kritiikki kun on tätä nykyä uhanalainen laji. Taiteilija taas on lajina sellainen, että kritiikin kanssa on pakko olla ainakin vähän eri  mieltä, vähän suuttua tai ainakin ärtyä jostakin kohdasta, ylitulkita, väärintulkita, selitellä ja väittää tekstille vastaan. Itsekin kritiikkiä kirjoittaneena tiedän nämä taiteilijain reaktiot hyvin ja olen huvittunut siitä, että reagoin itse ihan samoin. Minusta kyllä vaikuttaa, että kriitikko on katsonut teoksiani ihan kunnolla ja ymmärtänytkin niistä. Kriitikko ei siis ole puusilmäidiootti niin kuin jotkut joskus ovat. Ei ole tarpeen kirjoittaa vastinetta, soittaa päätoimittajalle tms. Mutta pari kommenttia pitää toki sanoa, vähän saivarrella ja yksi asiavirhe korjata, ks. kuva. Pääasiassa tämä kritiikki on kuvaileva, vähemmän arvottava, kuten nykyään on tapana, mutta kuvailussaan se osuu minusta koko lailla oikeaan. Eläytyvää kokemista ja persoonallista tulkintaakin tekstissä on. Taiteilija merkitsi mielestään parhaan kohdan pinkillä.

Kyltymätöntä värimässäilyä

Maaria Oikarisen Toivo!-näyttely koostuu abstrakteista, ekpressiivisistä maalauksista. Taiteilija viittaa toivolla tähdenlentoon, syntymäpäiväkakun kynttilöihin, tilanteisiin, joissa toivomininen on aktiivista ja odotettavissa olevaa. Kimalle, helmiäishiukkaset, paljetit, helminauhat, rutatut muovipussit, skraadut rapatun näköisellä taustalla, liimat ja paksut värikasaumat luovat struktuuria, mikä lisää entisestään värin häilyvää ryöpsähtelyä. Keltaoranssin, sinivihreän, lilan, aprikoosin ja punaisen eri muunnelmien joukosta löytyy räikeää oranssia ja vihreää. Nokare valkoista raikastaa, poistaa tarpeettomia rinnastuksia, sitoo ja yhdistää väriaineita.

Monissa pienikokoisissa töissä värimassat ovat mätettyjä, suurikokoisissa väljempiä, jopa hajanaisia. Parhaimmillaan kompositio on sekä dynaaminen että ulospäin suuntautunut. Tällöin maalausten kokeminen lähenee raikuvaa ilotulitusta. Väriryöpyt ikään kuin sinkoavat tieltään turhan jahkailun rohkaisten uuteen. Toisaalta fosforinsävyiset, vellovat ja kiteytyneet värimassat assosioivat vedenalaiseen maailmaan koralliriuttoineen. Esimerkkinä mainittakoon teos nimeltään Gloria.

Subtraktiivisissa sekoituksissa pigmenttipitoisuus himmenee sekoittamisen ja ylipäätään värin kuivumisen seurauksena aina jonkin verran. Esillä olevissa maalauksissa taiteilija kuitenkin uhmaa pigmentin luonnollista tummumista ja samentumista kastikemaisten kiiltäviksi kuohkeutettujen, saostettujen, notkistettujen, hyytyneiden sekä sakkautuneiden värien kautta.

Värimaalaus ei tunnu merkitsevän Oikariselle niinkään valon heijastumien tai meditatiivisen loiston representaatiota vaan pikemminkin mässäilyä värin koostumuksella.

Hanna Lamnaouer
Julkaistu Turun Sanomissa maanantaina 29. maaliskuuta 2010

Tähän sopii tallettaa myös näyttelyn tiedoteteksti, joka nyt poistuu sivupalkista. Teksti on kirjoitettu eräänä yönä ripustus-avajaisviikolla, blogista tiivistäen. Halusin ytimekkään tekstin, joka informoi vietellen.

Toivo! Auran galleria, Turku 11.3.-31.3.2010

Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun puhaltaa syntymäpäiväkakun kynttilät, silloin myös. Tässä näyttelyssä piisaa tähtien tuiketta, saa siis toivoa paljon! Maaria Oikarisen toivo on aktiivinen ja sähäkkä; se rätisee, kimmeltää ja leiskuu. Uudet maalaukset loistavat väriä ja valoa. Akryylimaalin seassa on glitteriä, helmiä ja paljetteja. Talvi kukkii, kevät helisee. Rakkaus rääkyy, kun maali pulppuaa, ryöpsähtelee ja sinkoilee. Rytmi huumaa, ravistelee ja rauhoittaa, toivo kantaa.

Viikonloppu galleriassa

Galleristi Orvokki Helin esittelee keltaista maalausta

Kävin viikonloppuna Turussa valokuvaamassa näyttelyä. Pitkän meinaamisen jälkeen olen saanut hankittua digijärkkärin ja tarkoitus on opetella kuvaamaan teoskuvia itse. Tähän asti olen käyttänyt ammattikuvaajaa virallisiin kuviin. Työhuonekuvat olen räpsinyt pikkupokkarilla, joka pysynee käytössä ainakin hurjimmissa action painting -kuvissa, on suuri riski, että kamera maalautuu siinä samalla. Maalisilla käsillä kun erehtyy painelemaan nappuloita, saattaa mennä kone pilalle. Läppäriä en uskalla edes viedä työhuoneelle. Kameran jalusta on muuttunut pilkulliseksi, samoin kännykkäni. Puhelin on pudonnut maalimömmöön muutaman kerran,  mikrofoni tukkeutunut välillä, mutta vielä tuo toimii.

Olin lukenut noin puolet kameran ohjekirjasta, mutta jonkin aikaa meni säätäessä ja ihmetellessä paikan päällä. Opettelemista riittää vielä.

Galleriassa kävi väkeä tasaisesti ja välillä jouduin myyntihommiinkin, kun galleristi ei kerinnyt kahtaalle. Vihreä kukkamaalaus tuli valituksi päättäväisesti. Violetteja pikkutauluja emmittiin isolla porukalla. Pari isoa maalausta jäi mietintään. Neljä punaista "myyty"-tarraa on seinillä nyt, saman verran kauppoja on auki. Orvokki-galleristi arveli, että joku kauppa lyödään lukkoon virallisen näyttelyajan loputtua, näyttelyhän on auki enää kaksi päivää: huomisen tiistain ja ylihuomisen 31.3. Osa töistäni jää Auran galleriaan jälkimyyntiin.

Näyttely kevätauringossa

Kaksi Nimetöntä (35x30cm)

Gloria (200x170cm)  ja Sinikevät (130x170cm)

 

Käynyt kukkimaan (210x174cm) ja Toivo! (165x265cm)

Käynyt kukkimaan

"Maaria Oikarisen näyttely Toivo! pukee väreiksi tuon pakahduttavan tunteen, joka valtaa mielen ja antaa voimia jatkaa eteenpäin.  -- Omat suosikkini taisivat löytyä sarjasta "Kevät". Sarjan sinistä teosta katsellessani siirryin sieluni silmin toukokuiseen Puolalan puistoon, jossa heleät vaaleanvihreät lehmuksen oksat kurkottelivat kohti taivaan sineä. Lokit kirkuivat korkeuksissa varpaitteni haroessa rehevää tuoretta nurmea. --"

Näin kirjoitti Turun Tilda blogissaan viikko sitten. Voit lukea koko jutun  tästä. Postauksessa on pari oikein herkullista yksityiskohtakuvaa, oli kiva katsoa: ahaa, tuoltakin maalaukseni näyttää!

Tässä julkaisemani kuvat ovat kaikki Tildan kamerasta, kiitos! Valitsin kuvia gallerian yläkerrasta; näissä välittyy myös maaliskuun aurinkopäivän kirkkaus. Tilda vähän harmitteli, että kamera ei tunnu aina tavoittavan maalauksen värihehkua - niin tuttu juttu! Ainakin tuo Glitter-Gloria  (linkki vie työhuonekuviin maalauksesta, miten kimaltaa sivusta ja sieltä täältä) on varsinainen kameleontti, aion vielä ottaa haasteeksi sen kuvaamisen eri valaistuksissa; tuntuu että oikein kohdennettu spottivalo on tällaiselle maalaukselle parempi kuin tasainen päivänvalo.

Sain muuten myös terveisiä henkilöltä, joka oli istunut bussissa, joka ajoi gallerian ohi. Kuulemma olivat maalaukset ehtineet tehdä vaikutuksen punaisissa valoissa.

Keltaisia maalauksia

Suvivirsi (160x210cm) 2008-2009

Viime aikoina käydessäni materiaalikaupassa olen melkein aina ostanut keltaisia värejä, niitä kuluu paljon. Myös valkoisia, oransseja ja punaisia on ostoskorissani - ja tietenkin kultaa. Pyrin pitämään värivalikoimani runsaana ja mahdollisimman täydellisenä, eli ostan toki silloin tällöin sinisiä, violetteja, mustia ja vihreitäkin. Ruskeat sitä vastoin eivät tunnu hupenevan lainkaan.

Vastikään minulta tiedusteltiin puhelimessa "jotain keltaista tai oranssia, mutta sellaista rauhallista, kun toiset työsi ovat niin rajuja". Aloin miettiä keltaista väriä ja sen taustaa ja merkitystä töissäni. Jos nyt ei mennä varhaislapsuuden kukkakedoille, vaan mielen säilömiin taidekokemuksiin, muistan Rafael Wardin tehneen lähtemättömän vaikutuksen jo kauan sitten. Näin kelta-oransseja asetelmia ensi kerran Aineen taidemuseossa joskus 1980-luvun alussa. Sittemmin olen ihastellut Wardin kuumaa palettia monen monet kerrat. Olen ihaillut Wardin myöhempiä ihmiskuvia ja kukkamaalauksia, mutta edelleen pidän erityisen vaikuttavina noita lapsena näkemiäni 1960-luvun asetelmamaalauksia. Keltaisen värin käyttöön ovat rohkaisseet myös ainakin Pierre Bonnard ja Gustav Klimt ja suorastaan ajanut varsinkin Vincent van Gogh.

Esittelen tässä postauksessa muutaman keltaisen maalaukseni. Yläkuvan Suvivirsi on paraikaa esillä Auran galleriassa. Olen käyttänyt siinä enimmäkseen kylmiä keltaisia, joita aiemmin vierastin. Fluorikeltainen on melkoisen raju väri, liikennemerkkien ja huomioliivien väri on tehty näkymään ja kauas, se esiintyy usein tumman rinnalla ja pomppaa silmään hämärästä. Halusin esittää fluorikeltaisen mahdollisimman tavallisena värinä, jätin valöörikontrastit vähäisiksi. Ärtsykeltainen (fluorin lisäksi olen käyttänyt intiankeltaista ja sitruunankeltaisia) ja ruohonvihreä rinnastettuina sekä toisiinsa sekoitettuina ovat pääosassa. Onhan tuo oranssikin aika vahva, mutta muut värit ovat sitten kilttejä hempukoita. Noita sinisiä, oikeaa vaaleaa mutta vielä kylläistä, hain kauan sekoittamalla. Valmiiksi työ tuli sitten kun vaaleanvaaleanoransseja tipluja oli tarpeeksi.

Maalaus syntyi varsin pidäkkeettä, en asettanut prosessille raameja. Nimi tuli myöhemmin. Muuten, siinä on vähän ironiaa. Aina eivät kakarat niin suloisesti veisaa sitä "kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen", koulun piano on epävireessä, laulunopettajan mies hikoilee häpeissään. Mutta siunaustaan suopi ja uudeks luopi, kutsuu elohon! Eikö muuten siinä alkukesän vimmassa ole jotakin vallan röyhkeää? Niin rajuja asioita tuntuu tapahtuvan, lokitkin koko ajan huutavat ja vihreä räjähtää kaikkialle.

Soidin (160x375cm) 2008-2009

Triptyyki Soidin oli yksi Hekuma-näyttelyni tärkeimmistä ja pidetyimmistä teoksista. Olen maalannut tämän kolmesta (160x125cm) pohjasta koostuvan työn siten, että kankaat ovat puolet ajasta olleet kiinni toisissaan, puolet erillään. Teos on yksi, mutta halusin joka palan toimivan myös itsenäisenä maalauksena, niin että kankaat voidaan ripustaa yhtä hyvin erilleen kuin kuvan mukaisesti reuna reunaan. Tarkoituksella vain osa maalauksen elementeistä jatkuu kuin rajoja ei olisi. Maalasin tätä koko ajan nimen kanssa, varhaiskevään tunnelmassa  (vaikka olikin syksy ja talvi työtä tehdessä).

Oli muuten sillä hilkulla ettei Soidin tullut Toivo!-näyttelyyn Suvivirren kumppaniksi. Hurjaksi olisi äitynyt, jotain tosi hienoa siinä oli, mutta olisi jonkun mielestä taatusti mennyt liioittelun ja mauttomuudenkin, ei rohkeuden ja huikeuden piikkiin. Laitettiin sille paikalle vähän pienempi maalaus sarjasta Kevät (keltaoranssi).

Siunaus (160x200cm) 2006-2008

Sitten on Siunaus, jossa on kultaa, keltaista ja valkoista vaikka kuinka.  Onko tämä nyt sellainen rauhallisempi, jos Suvivirsi oli raju? Omasta mielestäni tärkeää ja onnistunutta työssä on se, että 2006 maalatut pigmenttipurskahdukset ja muutamat hienonhienon ohuet kohdat ovat säilyneet uudempien kultapuserrusten, telahinkkausten ja lastarapsutusten kanssa samassa työssä ja kokonaisuus on jotenkin ihanan ilmava.

 

Maalaus (180x170cm) 2007

Löysinpäs vielä kaksi vähän vanhempaa kuvaa! Maalaus on samaa uudelleen maalattujen sarjaa kuin aiemmin esittelemäni Roihu ja Kehtolaulu. Paitsi että tätä ei ole maalattu uudelleen, eikä maalata. Teos on löytänyt hyvän kodin niin kuin on tämän tarun viimeinenkin, Kuume. Siinä keltainen ilmaantuu kalvoina tumman päälle. Oikeasti olin korkeassa kuumeessa loppuratkaisun keksiessäni. Houre voi olla kaunis tai kivulias, kumpaakin voi maalauksesta lukea.

Kuume (120x180cm) 2006-2007