Semijulkkis radiossa

Mä, Alina Kulo ja Päivi Storgård - kohta alkaa suora lähetys

Eikö noillakin ole aika tyhmä ilme?

Olen saanut kirjan johdosta puolenkymmentä haastattelupyyntöä. Kirjaa on esitelty kulttuuri- ja terveysaiheisilla nettisivuilla ja viimeisin yhteydenotto tuli eilen Lääkäri-lehdestä, johon minulta pyydettiin juttua ”Potilas äänessä” -juttusarjaan. Puhuin ystävälleni kollega K:lle, että kehtaako näitä nyt enää mainostaakaan. ”Nyt jos koskaan pitää hehkuttaa! Upeeta!” hän vastasi. ”Mutta jos joku luulee, että aloin leuhkaksi?” minä emmin. ”Se on sen ongelma ja kateutta. Ehkä sun täytyy nyt oppia tunnistamaan kateus ja suojautua siltä. Tätä kirjaa ja näyttelyä saa hehkuttaa! ” ihana viisas K vastasi. Totesin siihen, että näinpä se taitaa olla. Ja että kun olen koko ajan kertonut työstäni blogissa niin miksi en kertoisi tästäkin, kun työni nyt on myös tätä, pientä julkisuutta."Juuri näin", K vielä vahvisti. 

Olin maanantaina Yle Puhe -kanavan tunnin mittaisessa Nosto-ohjelmassa keskustelemassa luovuudesta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toimittajana oli Alina Kulo ja toisena vieraana toimittaja-tietokirjailija Päivi Storgård, jolla on sama päävika. 

Ohjelma on kuunneltavissa Areenassa, täällä.

Minua on haastateltu radioon pari kertaa aiemmin, mutta näin pitkässä suorassa lähetyksessä en ole ikinä ollut, joten jännitti kyllä aika tavalla. Mutta hyvin se taisi mennä. Itse en ole uskaltanut kuunnella vielä, mutta ystävät ja kollegat antoivat positiivista palautetta. Olen muuten ilahtuneen yllättynyt siitä, miten vahvasti kollegat ovat ottaneet kirjani omakseen. Vähän että ”Meidän Maaria kirjoitti kirjan – vähänkö hienoo!” Moni on ahmaissut kirjan ja kehunut vilpittömästi niin että jo hämmennyn. Eilen Corona-baarissa oli puhetta asiasta, ja siinä vasta tajusin, miksi. Lucian silmät verbalisoi meidän yhteistä maailmaamme, se kuvaa aikaamme ja taiteilijan työtä, mikä on kollegoille tunnistettava ja samaistuttavaa. Maniakuvaus taas on toisille elämämysmatka, toisille omakohtaisesti koskettavaa sekin.

Mutta siitä radio-ohjelmasta. Sain mm. tällaista palautetta: 

"Hyvä Maaria, kun juuri sanoit toimittajalle, että maalaaminen on ammattisi eikä terapiatoimintaa! Ja kerroit, että jos olet jonkun bipolaarisen tunteen kourissa mennyt työhuoneelle maalaamaan, teos on voinut jopa mennä pilalle. Sait hienosti sanallistettua ja kiistettyä helposti yleisen käsityksen, että taiteilijat terapoivat taiteen tekemisellä itseään. Harrastaja sen sijaan voi, mutta ammatti on eri asia kuin hoitokeino. Kiitos avoimuudestasi ja hyödyllisistä tiedoista!"  Näin kirjoitti kollegani I.

Olisin voinut vielä sanoa, että no jos bussikuskille bussin ajaminen on terapiaa tai opettajalle opettaminen, niin ehkä sitten. Ammatti kuin ammatti, olennaista on koulutus, kokemus ja ammattitaito, näillä sitä työtä tehdään.

Mieleeni jäi muutama kysymys, joihin olisi voinut vastata vähän paremmin tai laajemmin.

Miksi kirjoitit fiktiivisen kirjan etkä omaelämäkerrallista? Vastasin kutakuinkin niin, että en halua kaikkien tietävän kaikkia sekoilujani ja että fiktion kirjoittaminen on haastavampaa, ja minä pidän haasteista. Mainitsin myös, että blogissa olen kirjoittanut myös omista kokemuksistani ja se riittäköön. Mutta tätä voisi tarkentaa. Nimittäin ei mielessäni edes käynyt sellainen vaihtoehto, että olisin kirjoittanut dokumenttikirjan. Miksi ihmeessä olisin? Kirjasta ei olisi tullut lainkaan niin herkullinen kuin se nyt on. Heitin Jannan hahmon aika överiksi, hänellä saamarin terävä kieli ja aivan voittamaton Kuningatar-swägä. Pitäisikö ihan kadehtia, kun itse en ole yltänyt ihan niin sexy wow ihanaksi? Jannan surrealistiset psykoottiset kokemukset ovat syntyneet mielikuvittelemalla, moisia hurjuuksia en ole itse kokenut. Toisekseen, en pystyisi kovin hyvin kuvaamaan omaa maniaani. Maniassa ei pysty kirjoittamaan ja jälkikäteen maniakokemusta on mahdoton rekonstruoida. Sitä muistaa yksityiskohtia: missä on juoksennellut ja millä korkkareilla, millaisia häiskiä raahannut himaan, millä tekniikalla pöllinyt hajuvedet. Manian perustunteet: kiihko, energisyys, jumalallisuus ja toisaalta levottomuus ja ärtymys, on helppo palauttaa mieleen, ne ovat moninkertaisesti tuttuja. Mtta siitä, millä tavoin nämä ilmenevät, loin yhdenlaisen kuvan Jannan hahmossa.

Alina pani merkille, että Janna on maniassaan varsin itsekäs ja ilkeä, ja kysyi, että tällainenko maanikko on. Onhan se sellainenkin, sekä Päivi että minä vastasimme. Tähän haluaisin kuitenkin jatkaa, että Jannan pistävä ilkeys ja itsekeskeisyys on siis nimenomaan osa maniaoireistoa. Janna on perusluonteeltaan ja elämänhistoriastaan johtuen vähän arka ja sulkeutunut. Hän ei yleensä suinkaan ole suunapäänä, vaan tarkkailee ympäristöään usein etäämmältä. Kun Janna alkaa toipua maniastaan, hän kokee valtavaa syyllisyyttä siitä, ettei ole pystynyt olemaan äitinä läsnä. Kuningatar-käytös hävettää ja kaduttaa. Hän pohtii kovasti, miten osaisi elää paremmin ja pysyä terveenä. Ehkä aiemmissa postauksissa on korostuneesti tullut esiin se, että Lucian silmät käsittelee maniaa. Totta, maniasta lähdetään liikkeelle, mutta tarina on kuitenkin kertomus toipumisesta.