Morsiuskimppu

Romaanin sisällä kulkee toinen kertomus, tarina morsiuskimpusta, joka olikin hautavihko. Se kertoo surutyöstä, millaista on menettää rakas ihminen äkkikuolemalle. Tarinassa Janna puhuu kuolleelle miehelleen. Mies ilmestyy aina kuoleman vuosipäivänä ja tuo Jannalle tummanpunaisia ruusuja. Janna rakastaa, kaipaa, vihaa, hän kyselee ja kiroaa. Hän puhuu miehelle, mies ehkä vastaa, mutta emme kuule hänen ääntään. Joka kerta Janna kysyy samat kysymykset, joka kertaa vastaukset pakenevat. Kuluu vuosia, kuluu kymmenen vuotta, aina vain hän kysyy. Suru ei lopu, mutta hitaasti hitaasti pikkuhiljaa se hiipuu vuosien alle ja vaihtaa väriä.

"Ruusuja, arvaan että punaisia, meidän kukkiamme! Niin suloisia ne ovat, kuin jättimäiset nänninnipukat! Miten hyvältä piukea kukka tuntuukaan kämmentä vasten. Ja nyt, sinun kätesi minun kädelläni, nyt kun silität, ihanat pitkät sormesi; miten ne ovat pysyneet noin pehmeinä? Minun käteni ovat karheat, huomaathan, joudun hinkkaamaan maalit kynsiharjalla eikä kaikki silti lähde, niin, tuossa on nytkin jotain punaista, hyvä kun ei kasvoissa, monta kertaa olen käynyt kaupassa väriviiru otsassa, kukaan ei koskaan sano mitään, kotona vasta huomaan katsoa peiliin, taas on ollut sottarouva liikenteessä. Ja vaatteet, laukut, kengät, kaikkiin joutuu väriä, vaikka kuinka koetan pitää työvaatteet muista erillään; en tajua niitä siistejä, jotka maalaavat puku päällä solmiot kaulassa.

Kohta aamu kajastaa ja saa hiuksesi punertamaan. Vai riittääkö tämän vuodenajan valju valo? Tule lähemmäs, haluan tuntea tukkasi kasvoillani, niin kuin ennen. Pidän kiinni, en päästä sinua. Tule lähemmäs, tule ja kuuntele rytmiäni. Kuulet levottoman sydämen, joka pumppaa jäseniini sähköistä verta. Tunnet riivatun kehon, joka ei osaa pysähtyä, joka kohta säpsähtää hereille, pomppaa saman tien pystyyn, ei osaa olla aloillaan, ei ollenkaan.

Niin ikävä, niin ikävä! Mutta siinä sinä olet. Voisin katsella koko päivän, jos tämä levottomuus hellittäisi, en muuta tekisi, katselisin ruusuja ja sinun kasvojasi. Maalataanko? Jos maalaisin ruusun, mitkä väripurkit avaisin? Etkö halua maalata ruusua? Kinakridonia, alitsariinia, bordeux’ta, hippu magentaa ja valokohtiin häivähdys oranssia. Maalaa minua, niin kuin ennen. Terälehtien taipeeseen sinkkivalkoista, vähän sinistä varmaankin. Kasvojasi en maalaa, riittää että näen sinut nyt, näen sinut aina, jos haluan nähdä.

Näen rehvakkaat ruusut. Tuot aina näitä samoja, morsiuskimpun ruusuja. Se kimppu oli pallon muotoinen, varret oli leikattu lyhyiksi ja kukat sidottu tiiviisti toisiaan vasten, se kovan onnen kimppu, jota en koskaan olisi halunnut.

Mutta se pääsiäinen. On niin lämmin. Istumme metsässä kaatuneen rungon päällä. Lapsi tutkii keppejä ja kiviä. Sinä piirrät, tietenkin; piirrät käpyjä ja karahkoja, piirrät sammalilla tepastelevaa lasta, keltakenkäistä lasta, tuttisuutytärtä, jonka kävely on vielä hieman huteraa. Piirrät minun paljaita varpaitani. Minä suljen silmäni, katselen valoa niin kuin se luomien läpi näyttäytyy, punaisena.

Mikä on sinun paras muistosi? Silloin pääsiäisenä, illalla, sanoit että tämä joka juuri tapahtuu. Istumme laiturilla. Kuuntelemme kuinka jää sulaa. Kuulemme pilvien railot ja oranssin jäässä. Ja ihan kohta tulee se muisto, jota minä eniten vaalin. Olemme käyneet saunassa. Laiturin päässä taisi olla avanto; pulahdinko, vai kokeilinko vain varpailla? Nyt on jo yö. Istumme kuistilla, olemme sytyttäneet lyhdyt. Tytär nukahti rattaisiin, sinä nostit suloisemme sisään, peittelit. Olen pukenut villatakin, sen pörröisen. Hyvää sherryä, eikö olekin? Eihän sinuakaan nukuta vielä. Näin olisi hyvä olla kesäöinä. Indigonvärinen muisto. Mutta enempää en siitä tavoita. En kuule ääntäsi, en näe, mistä kohden pitelet lasia, en tiedä kumman juoma vajuu nopeammin. Kaadamme lisää, mutta niin tehdään aina. Mistä me puhumme, kuulemmeko mustarastaita, rakastelemmeko vielä vai aamulla vasta?

Joskus katselen valokuviasi. Siellä on pääsiäisen kaislat. Joskus selaan luonnoskirjaasi. On rantakivien rytmi. On uinuva vauva. Paljon muuta ei olekaan jäljellä. Niin, paitsi se tupakansytytin, jonka ostin sinulle avajaislahjaksi. Mutta se ei ole enää sama, koristekuvio raapiutui taskussasi melkein kokonaan pois. Miksi et voinut pitää avaimia toisessa taskussa? Kaksi vuotta käytin sitä kamalaa villapaitaasi. Miten raskas vaate, maalin sotkema akryylirötky. Myöhemmin hävitin kaikki vaatteet siltä ajalta, surun ja jähmetyksen kyllästämät.

Ethän sinä edes pidä punaisesta! Mitä tämä on olevinaan? Ennen toit aina keltaisia tai violetteja kukkia: liljoja ja iiriksiä, joskus oranssin gerberan tai valkoisen krysanteemin. Et oikeastaan pidä mistään väreistä, hah, kuvataiteilija, joka ei pidä väreistä! Varmaankin ostaisit harmaita kukkia, jos sellaisia olisi olemassa.

Mikäs nyt on niin hauskaa? Sinä juippi! Siinä naurat kakarannauruasi. 26-vuotias vasta. Minä olen neljäkymmentä, sekö sinua naurattaa?

Jos numeroja ajatellaan, minähän tässä olen lähempänä kuolemaa. Pistää miettimään, kun isäkin kuoli alle viisikymppisenä. Mitä luulet, olisiko parempi, jos tietäisi? Milloin ja millainen kuolema. Pelkään kuolemaa, sanon sen ihan suoraan. Pelkään että se yllättää minut, nappaa heti huomenna. Itsemurhaaja voi päättää: kuolen nyt. Mutta kukaan ei voi päättää: kuolen viidenkymmenen vuoden kuluttua.

Uskotko, että Jumala on olemassa? Ei sinua kiinnosta, typerä aihe kerrassaan. Nussitaan, sinä sanot. Pannaan! Mennään sänkyyn, sinä kiusaat. Tietenkään emme mene.

Varsien vihreä. Inhoan vihreää, kaikkia vihreitä, en ikinä tekisi vihreää maalausta. Sinusta on mukava valokuvata vihreitä asioita: puita ja lehtiä, varpuja ja sammaleita. Pidät valokuvanippua maalaustelineesi laidassa, selailet sitä silloin tällöin. Mutta sinäkään et koskaan maalaa vihreää, tai jos, niin pienen alueen vain, ja se on valoisaa kellanvihreää. Räjähtävää lehtivihreää et voi sietää. Enemmän pidät puista lehdettöminä, tykkäät tarkastella oksien rakennetta. Tosiaan, sinun vihreäsi muistuttaa noiden ranskalaisten omenoiden väriä. Etkö ottaisi yhden? Minua huolestuttaa kehno ruokavaliosi. Ja tuo jatkuva tupakointi! Etkö voisi vähän vähentää? Saat keuhkoahtauman, syövänkin vielä. Eivät ne minuun ehdi, sinä naurat, kuolen kuitenkin nuorena. En lainkaan pidä noista puheista. Haluatko sinä noin vain häipyä maisemista?

Sanopa kerrankin. Miksi sinä menit uimaan? Voisin ehkä lakata kysymästä, jos vihdoin kertoisit. Siinä ei ollut mitään järkeä, ei niin yhtään mitään. Miksi uimataidoton lähtee ulapalle? ”Tekikö hän sen tahallaan”, lääkärinjärkäle kysyi. Istuin valkotakkisten tarkkailtavana. Ei tietenkään, minä silloin vastasin. ”Meidän on kysyttävä”, ne sanoivat. Ne kysyivät, koska järvi oli alkanut puhua. Fluorinpunainen ääni halkaisi maiseman, järvi työntyi pellolle ja käski. Järvi oli magneetti. Kävelin rantaan. Ja sinä kuiskasit ”tule uimaan, tule hukkumaan”. Paperiin kirjoitettiin reaktiivinen psykoosi ja minä, harhainen, suisidaalinen, jouduin lukkojen taakse.