Kielikommervenkkejä

Jekku (30x35cm) 2008

Tästä maalauksesta on tehty myös postimerkki

Lucian silmät toi eteeni monenlaisia kielipulmia. Hankalimmaksi osoittautui, miten kirjoittaa sujuvaa dialogia.

Kirjassa on aika paljon vuoropuhelua. Janna puhuu mm. miehensä, tyttärensä ja ystävänsä Riikan kanssa; nämä kohtaukset olen kirjoittanut puhekielenomaisiksi. Mutta Stokkalla, kampaajalla, iltapukuliikkeessä ja lääkärissä Janna puhuu kirjakieltä ja odottaa puhekumppaniltaan teitittelyä – onhan hän korkearvoinen Rouva Kuningatar. 

Minähän olen ollut töissä Kotimaisten kielten keskuksen ja Helsingin yliopiston puhekielihankkeissa litteroimassa aineistoa. Olen siis herkistynyt kuulemaan puheen pienet sävyt hönkäyksiä myöten. Aluksi kirjoitin kaiken puheen niin kuin nyt oikeasti puhutaan – totta kai. Sitä paitsi onhan olemassa vaikka hurumykke slangiksi ja murteilla kirjoitettua proosaa. Mutta minun oli myönnettävä, että Jannan frendipuhe ja hieno rouva -puhe olivat kerta kaikkiaan liian kaukana toisistaan. Monikaan esilukija ei kiinnittänyt tähän asiaan huomiota, mutta muuan tarkka lukija sanoi aika suorat sanat, että ihan oikeesti hei – ei. Ja erään kustantamon hylkäys perustui palautteen perusteella osin juuri dialogin kieleen, joka oli kustannustoimittajan mielestä ”teennäistä”. Ok, jossain mätti, mutta teennäistä helvetti! Minähän olin nimenomaan kirjoittanut oikein. En meinannut pystyä antamaan periksi ”puhdasoppisuudesta”.

Vasta kolmantena vuonna, ties kuinka monennella luku- ja kirjoituskierroksella tajusin, mistä on kyse. Jos puhe kirjoitetaan, kyseessä on puheen kuva. Lingvistin litteraatiokirjoitus pyrkii olemaan matemaattisen tarkka, realistinen kuva. Tärkein huomio siis: en kirjoita romaania kielitieteilijöille, en siis voi suoraan kopioida autenttista puhekieltä, minun on luotava puhekielen kuva, vaikutelma puhekielestä.

Näitä pohtiessani tutkin paljon uutta suomalaista proosaa, esim Anna-Leena Härköstä, jonka on sanottu olevan dialogin mestari. Paljastui, että hyvin usein dialogin lähes ainoa puhekielinen piirre olivat pronominit: mä, mulle, sä, sulle, se (hän), sille (hänelle). Sitten ehkä sanottiin ”me mennään” eikä ”menemme”. Ihan tähän en halunnut mennä.

Aloin siis miettiä, minkä verran puhekielisyyttä säilytän ja missä kielen piirteisessä. Pohdin, pyörittelin ja kuulostelin. Ja nyt oli tietenkin oltava johdonmukainen.Tein taulukoita. Alla muutama pohdinnan kohde. Päädyin käyttämään tähdellä merkittyä muotoa.

*vihree, kauhee, oikeestaan – vihreä, kauhea, oikeastaan

punanen – *punainen

*ollaan – olemme

kato, kattomaan – *katso, katsomaan

ite – *itse

tullu, nähny – *tullut, nähnyt

tuu, meet, oon – *tule, menet, olen

kahelta, lähetään – *kahdelta, lähdetään

*uus, viis – uusi, viisi

(jne... mutta tämä riittänee)

Tällaista on siis Jannan arkipuhe. Nuorempien henkilöiden puheessa on vähän enemmän puhekielisyyksiä. Lisäksi kirjaan ilmaantuu hahmoja, jotka puhuvat murretta: Oulusta kotoisin oleva Pelle Hermanni ja kainuulainen Jeesus-mummo. Näitten annoin lasketella ihan kunnolla, mielestäni teksti kestää sen, ja vähän piristyykin, kunhan henkilöt eivät puhu kovin pitkään. Näin tarinoi Pelle Hermanni äidistään:

Voi Eerikin henkselit! Se kun kävi markkinoilla niin heleppoheikitki ne hilijeni. Niin se komenti ku kasarmin kenraali. Että mitä laitetaan ja palijoko maksaa: ”Raavilohi seittemän markkaa, puoli kilua, pottua kolome kappaa, markalla mukkaan, muuretterit sammaan syssyyn, roppavoita kaks kilua, piimälimppu ja rettiisit kaupan päälle!”