Fiiliksissä!

Osakuva uudesta

Ihan tuossa joku päivä sitten katsoin blogin sivupalkkiin kirjoittamaani lausetta siitä, miten työ on joskus ”inspiraation huimaa virtaa”. Ajattelin että just joo niin varmaan. Olin saanut Liaani-sarjan valmiiksi enkä oikein tiennyt mihin ryhtyä. Mieltä kalvoi se, ettei ollut seuraavaa näyttelyaikaa tiedossa, mahdollinen paikka kyllä, mutta ei mitään varmaa. Tiedän kokemuksesta ja niin monesta keskustelusta maalarikollegojen sekä muiden alojen taiteilijoiden kanssa, että jonkin valmistumisen jälkeen olo on vähän aikaa, kenties pitkäänkin, tyhjä, ehkä surullinen, voimaton ja masentunutkin. Sitä on keskittänyt paljon aikaa, energiaa ja rohkeutta juttuun, jonka lopulta on annettava elää omaa elämäänsä. On kuin olisi kasvattanut lapsen, aika on hujahtanut eikä enää ole pienokaista mamman helmoissa, vaan aikuinen, joka lähtee maailmalle. Voi kokea jopa niin, että on elänyt rakkaustarinan, romanssin, joka saa vääjäämättömän päätöksensä.

No, onhan siinä sivupalkissa mainittu myös rutiiniuurastus. Huiman hullun luovuuden puuttuessa taiteilijankin on ennen pitkää vain ryhdyttävä töihin. Täytyy aloittaa, yrittää, tehdä, vaikkei heti tuntuisi luistavan. Pitää suunnitella, harkita ja koettaa hyödyntää niitä taitoja, joita on opiskellut: sommittelua, värioppia, käden taitoa.

Täysin palvelleet

Jos nyt katson omaa työtäni taaksepäin, vaikuttaa, että jopa vuoden verran olen työskennellyt enemmän ammattitaidon kuin minkään ihmeellisen inspiraation varasssa. Juuri vuosi sitten tähän aikaan olin purkanut Tuulispää-näyttelyni Suomenlinnan Rantakasarmin galleriasta. Tauon jälkeen töihin tuli sininen, jota maalasin aika pienessä (65x81cm) koossa. Asetin itselleni haasteen, kun minulle ovat olleet enemmän tuttuja roihuvärit punainen, oranssi ja keltainen, ja sininen on ollut mukana lähinnä pieninä korostuksina, niin nyt piti tehdä kokonainen sarja pelkästään sinisen eri sävyillä. Oli työlästä ja hankalaa, mutta jokusen mielestäni onnistuneen työn sain lopulta aikaiseksi. On hassua, että pienen työn tekeminen saattaa kestää paljon kauemman kuin ison.

Sinisen jälkeen sitten (joku jäi kyllä vielä kesken) tein jonkin aikaa leikkaa-liimaa-paperisommitelmia. Marraskuussa oli kaikenmaailman korkokenkäbilettä, siis huippuhienoja juttuja, avajaiset Helena Karihtalan sisutustoimistolla ja Gumbostrandin useamman illan juhlallisuudet. Ujo taiteilija joutuu kuitenkin skarppaamaan moisiin melko tavalla, että työstä käy, siinä on oltava rohkeasti asiakkaiden saatavilla, koin paljon hyviä kohtaamisia, mutta jännittys oli siinä alla, eli edustamisen lisäksi ei oikein muuta osannut tehdä.

Vuodenvaihteen jälkeen sitten tuli ajankohtaiseksi uusi Liaani-sarja. Sen kanssa oli monta epäuskon hetkeä, että miten tämä nyt helvetti (ja muita kirosanoja) menee. Vaikka alkumaalaus oli näennäisen helppoa ja satunnaisenkin näköistä, viimeistely vaati melkoista keskittymistä ja tarkkaa silmää. Raita raidalta etenin pienen pensselin kanssa: kirkastin, vaalensin, vaihdoin värejä. Mutta niin se vain lopulta valmistui, kymmenosainen sarja.

Mutta nyt! Sain viime viikolla kutsun. Minua pyydettiin pitämään näyttely elokuussa Kanneltalon galleriassa. Tila on aika suuri ja tosi korkea (7m). Wautsiwau! Pääsen siis taas isojen maalausten kimppuun.

Jännittyneenä aloitin hommat lauantaina. Kangasrulla lattialle, mittanauha ja sakset käteen. 350cm kangasta. (Ai niin, tätä oli edeltänyt pakollinen työhuoneen raivaus.) Ja että muuten jännitti. Piti ottaa muusa mukaan. Minulla on sellainen muusa, joka istuu hiljaa ja rauhassa vihreässä tuolissa, välillä seuraa, mitä teen, välillä räpläilee kännykkää, sillä on siellä joku ihmeihana peli, josta minä en ymmärrä mitään, mutta se ei haittaa, pääasia että se peli ei piipitä. Minä inhoan piipityksiä ja vilkkuvia valoja. Voisi kuvitella, että on hankala keskittyä toisen ihmisen läsnäollessa, ja onkin ollut, kun muistelen aikoja, jolloin työskentelin yhteistyöhuoneella. Mutta kun muusa on läsnä, saan rohkaisua ja voimaa, olemme molemmat pääosin hiljaa, ja on ihana maalata siinä hiljaisuudessa.

Vähän jo eilistäkin, aloitin uuden, kun edellinen oli vielä märkä. Ensi kerralla kokonaiskuvat kummastakin.

Tuleepas tästä nyt pitkä stoori.

Se lauantain homma kulki niin, että pinkki ja vaaleanpunainen ilmoittautuivat ensin. Hyppelin paljasjaloin pitkin kangasta ja huiskin pinkkiä väriä kankaalle. Sen jälkeen sitten sitä valkoista. Sitten vähän magentampaa pinkkiä ja vähän oranssimpaa. Tenkkapoo. Hopeaa. Käsillä hieromista. Kaikkiaan kului ehkä kolme tuntia, sittten ajattelin että paree jättää kuivumaan. Jaa, jokos lopetit, muusa kysyi kun riisuin hanskat.