Syytän sinisiä!

Uusi maali, uusi toivo

Jännitysväreet kiipeilevät iholla, kun mietin, millaisen tekeleen tänään töissä kohtaan. Olen toiveikas. Eilen kuitenkin olin hyvän aikaa epätoivon vallassa. Toissapäivänä oli tapahtunut taas se hiivatin sössäysmössäys. Voi itku, ajattelin nähdessäni kankaan. Kunpa voisi peruuttaa ja palata vaiheesta kolmetoista vaiheeseen seitsemän, jossa maalaus oli viittä vaille valmis ja hyvä. Nyt se oli varttia vaille huono:

Sekamelska

Harkitsin vakavasti kankaan kääntämistä, tarkistin että nurja puoli oli melkein puhdas, parissa kohden väriä oli tullut läpi, mutta ei mitään haittaavaa. Päätin kuitenkin kelailla ja kokeilla vielä. Jos ei tällä kertaa alkaisi onnistua, nurjan puolen mahdollisuus olisi edelleen olemassa. 

On oikeastaan vaikea kuvitella, miltä tämä kuva vaikuttaa, jos ei tiedä maalauksen aiemmista vaiheista. Maalaus rakentui keltaisen ja punaisen varaan. Jäi kuvaamatta alku ja sitten kakkoskierroksella ehtikin tapahtua vaikka mitä: keskinkertaisesta parempaa päin ja siitä taas epäonnen suuntaan, yläkuvan sekamelskaksi. Mutta yksi kohta tuossa on mielestäni aika hyvä: jos jakaa työn viiteen osaan, niin se toinen viidennes vasemmalta. Sen ympärille siis lähden rakentamaan uutta.

Tuhmat värit!

Syytän sinisiä! Nämä värit sekoittivat maalauksen. Jos olisin taittanut sinistä valkoisella, homma olisi voinut toimia, mutta näin, ei ei. Yäk noita oikean puolen sotkuvihreyksiä. Hus pois! Keskialueella tumma sinivihreä on paikoin ihan ok, mutta kokonaisuudessa sitä on ihan liikaa.

Siis punasävyillä pelastukseen! Sekoitan yhdeksän väriä, näillä lähden kohta maalaamaan:

spectrum rose +titaanivalkoinen, violetti+helmiäinen, indigo+pinkki (= tosi hieno kirkas, vähän vaaleampi violetti), purppura, magenta, mars-oranssi, kadmiumpunainen+fluorioranssi, helmiäisvalkoinen, pinkki+helmiäinen

Sitä ennen pohdiskelen vielä vähän. Istun kangasrullan päällä ja kirjoitan. Välillä silmäilen maalausta, suunnittelen ensimmäistä siirtoani.

Tämän postauksen luonnostelua

Onko minulla taipumus tehdä värillisesti liian varmoja teoksia, mietin. Tyyliin väri - hippu vastaväriä, kylmä - jotain lämmintä, vaalea - pikkuisen tummaa, puhdas - vähäsen murrettua. Nämähän ovat aika helppoja periaatteita. Siksi on hyvä, että välillä joudun kunnon pulaan. Kun ei heti natsaa, saattaa löytyä jotain vähän uudenlaista. Tässä muutama osakuva eilisen rupeaman jälkeen:

ihanan vahva kadmiumpunainen!

Märkä maali sisältää aina jännityselementin: ei voi täysin tietää, millainen maalaus kuivuttuaan on. 

Varastossa odottava

Tämä aiemmin aloittamani ei ole päässyt vielä jatkokäsittelyyn. Arveluttaa, kun menin laittamaan tähän glitteriä, sitä kun ei ole missään muussa tämän sarjan työssä.

Hurjailua

Nimeämätön  27.5.13 340x180cm

Nimeämätön  27.5.13 340x180cm

Tässä eilisen hurjastelun tulokset. Tuntuu, että näissä on rajua voimaa, ainakin maalaaminen oli melkoinen suoritus. Se oli sitä fyysisesti, kun tässä koossa ei ulota joka paikkaan paitsi punnertamalla, kurkottamalla ja könyämällä. Mutta enemmänkin työ tuntui henkisesti rankalta. Sitä pitää virittäytyä aivan äärimmilleen, muuten ei tule mistään mitään. Eikä koskaan voi olla varma tuleeko kuitenkaan. Miten sitä oikein kuvaisi, ilman että tulee leimatuksi ihan hihhuliksi? Tai onko se nyt niin kamalaa sittenkään, olla maalaushihhuli? Jotenkin ne värit vain ilmaantuvat ja kulkevat kropan kautta kankaalle. Siinä välissä ovat kädet, jotka sekoittavat tarvittavan sävyn täsmällisesti oikeita suhteita noudattaen. Kädet tietävät mitä tehdä, ilman sen kummempaa käskyttämistä: ne roiskivat, valuttavat, hierovat. Jotenkin niin se menee.

Niittasin nämä seinälle tarkasteluun. Antaa olla siinä, kunnes tulee rauhallisempi hetki, sitten voi taas puntaroida värimaailmaa sun muuta. Aloitin uudenkin tänään, varsin epävarma olo sen kehkeytymisestä. Tuli violettia, vihreää ja keltaista ja vähän muitakin. Olin jo pessyt välineet ja vaihtanut vaatteet, kun tuli vielä pakko laittaa lisää keltaista peliin, roiskaisemalla kankaan poikki. Hemmetti, kun tuli niitä roiskeita kenkiinkin sitten. Tyypillistä.

Sininen kannel

Nimeämätön 26.5.13 340x180cm

Viimekertaisesta tuli nyt tämmöinen. Ei paha. Pinkki huiskaisu tuli ihan kohdalleen ja kyllä siinä jotain on jäljellä myös siitä alkuun suunnittelemastani rytmistä.

En ole vielä keksinyt tälle Kanneltalon sarjalle nimeä. Siellä on elokuun teemana Rakkaus. Viime viikolla piti olla valmiina pikku teksti esitteeseen ja laitoin Laulujen laulusta mukaellen näin:
"Väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela, rakkaus on tulen sammumaton hehku."

Käydessäni Kanneltalolla kokouksessa suunnittelemassa näyttelyn yksityiskohtia sain kuulla, että olivat halunneet kutsua minut, koska maalaukseni käyvät tunteisiin, ja kun bloginkin nimi on Hekuma, on ilmeistä, että maalaukseni ovat myös rakkauden maalauksia. Ei ollut kaukaa haettua, vaan täyttä totta, tuntui mukavalta.

Kutsusta itse näyttelyyn on tosi vähän aikaa! Hupsista huhhuh! On melkein kesäkuu, ja näyttely avataan elokuun alussa. Joku vähemmän hullu olisi saattanut sanoa että ei pysty. Minä sanoin juu jee. Olen niin tod. iloinen tällaisesta mahdollisuudesta!

Tänään olin kaksi kertaa töissä. Ensin aamupäivästä iltapäivään. Piti hoitaa pari asiaa siinä välissä. Sitten takaisin töihin vielä muutamaksi tunniksi. Maalasin kahta uutta. Ensimmäiseen tuli värien sekoittuessa kummallisia ruskeita ja harmaita. Harmittelin niitä, en oikein tykännyt. Olisin tietenkin voinut pyyhkiä pois, mutta ajattelin että katsellaanpa kuitenkin, outoja ovat, mutta eivät välttämättä huonoja. Kun oli pari tuntia kuivunut, näytti ihan kiinnostavalta.
Jos vain voisin, olisin nyt yötäpäivää koko ajan työhuoneella. Ollapa ateljee kotona kynnyksen takana! Salmelassa aikanaan oli niin, ja silloin saatoin herätä yöllä oranssiin ja mennä maalaamaan. 

Vaan voihan se olla hyvä, ettei ihan hulluksi pysty heittäytymään. Kyllä tässä hommat etenevät ilman mitään yösessioitakin.

Malta mielesi!

Sinisen reittejä, osa maalauksesta alkuvaiheessa

Tänään olin ihan pihalla. Ei mitään tietoa mistään maalauksesta. Levitin kankaan lattialle, ja kummastelin, että miten minä tämän voin maalata. Jospa vaikka sinisellä ja violetilla, ajattelin vähän mietittyäni. Siinä oli joku jännä siksak-kuviokin mielessä, miten maali voisi kankaalla kulkea. Ja kyllä siihen sellainen ensiksi tulikin, mutta sitten aloin ihmetellä, mitä tehdä kaikelle tyhjälle tilalle. Siispä sininen valtasi enemmän alaa.

situruunasäväys sinisessä

Uskaltauduin lisäämään yhteen kohtaan hitusen vaaleaa punaviolettia, ja sen viereen vielä, ihan kankaan reunaan, vähän keltaista.
Sitten himoitsin turkoosia, jolle järjestin kohtaamisia äskeisen sitruunankeltaisen kanssa. Tuli aika kiva kohta:

Tässä vaiheessa jo mietin, että jättäisikö seuraavalle kerralle. En missään nimessä halunnut taas sotkea kangasta rapakuntoon. Mutta kyllähän sitä vähän violetinpunaista voisi...

Ihan hyviä kohtia, mutta kokonaisuuden kanssa tulee olemaan vielä hommaa ja hankaluutta:

Joku tuollainen aika kumma oranssikin katsoi oikeudekseen siihen ilmaantua. Mutta nyt! Nyt minä lopetan, ajattelin, ja rupesin etsimään maaleille kansia ja korkkeja. Kävin pesemässä pensselit, lastat ja kädet mäntysuovalla. No, eikös siihen vielä pinkki tunkenut tyrkylle. Olkoon sitten, ajattelin, mutta yritä nyt käyttäytyä, älä varasta koko showta. Pinkin invaasiosta en enää ottanut kuvia. Katsotaan sitten ensi kerralla miltä työ näyttää kuivana, kun saan sen niitattua seinälle. Melkoisia lammikoita tuossa sinisessä kyllä on, että saattaa kestää useamman päivän kuivua.

Keltainen, pelastaja

Nimeämätön 23.4.13

Töissapäivänä meni huonosti. Hermostuin, sössin möhlin ja mokasin. Olisi pitänyt lopettaa, luovuttaa siltä päivällä, mutta ei, jatkoin ja jatkoin yhä typerämmin. Oli olevinaan idea, että punaista ja vähäsen vihreää siihen, mutta en vain saanut värejä harmoniaan. Tummensin. Tuskailin. Että meni rumaksi. Lopulta vein koko tekeleen suihkuun. Kun arkyyliväri on märkää, se on vesiliukoista. Kuivuneeseen akryyliin pystyy ainoastaa asetoni, eikä sekään kovin hyvin (nimerkki Kynsissä päivän värit). Mutta tästä lähti likaista vettä vaikka kuinka. Poljin isoa kangasmyttyä veden valuessa, kääntelin välillä. Olen joskus aiemmin tehnyt saman tempun, ja onnistunut pelastamaan maalauksen. Jätin kuivumaan. Tällainen se sitten eilen oli:

Tökerö suttualku 22.5.13

Mitäänsanomaton ei-minkäänvärinen ruttukangas. Ajattelin että keltainen voisi olla hyvä ja sekoitin monenmoisia keltaisia: sitruunaa, vaaleaa, oranssihtavaa, kadmiumia ja lämmintä azoa. Pinkkiä tuli myös, sekä hopeaa ja ihan hitusen indigoa ja vaaleaa violettia. Tämänhetkinen tilanne yläkuvassa. Yritin maalata yläreunan siten että siinä olisi jatkuvuus edellisen maalauksen alareunan kanssa, suuruudenhullua ripustusideaani silmällä pitäen. Katsotaan nyt miten siinä käy, hankala homma.

Hurjaa ja pähkähullua

Kertaalleen maalattu 180x340cm

Istun tässä ja katselen tätä. Aina ei töissä tarvitse tehdä mitään. Korjaan: katsominen on tekemistä.

Siinä se on, ihka uusi jännittävä maailma. Mitä tahansa saattaa tapahtua, kun menen uuteen maailmaan. Annan ajatusten viedä. Juon pikakahvia ja syön M-kaupan kolmioleipää. Katson. Olen.

Tulee violetti. Se voisi levittäytyä oikeaan reunaan viuhkamaisina raitoina. Raidat kuuluu maalata kaatamalla väriä samalla kun juoksee tai loikkii kankaan poikki. Siitä meiningistä voisi joskus tehdä videon.

Oikeastaan oikea reuna on alareuna, sillä tulen ripustamaan kankaat vertikaalisesti. Tai saattaahan se olla yläreunakin. Kanneltalon korkeus kannattaa hyödyntää.

Olen viime aikoina kuunnellut Ismo Alankoa töissä. Olen diggaillut Ismoa Sielun Veljistä alkaen. Kerran kiipesin loppunmyydylle keikalle vessan ikkunan kautta. Hassisen koneen löysin sitten vähän myöhemmin, olin sen verran nuori, kun bändi oli ajankohtainen, tiesin vain että on olemassa jotain hämyjä ja fiftareita ja punkkareita. 

Suosikkibiisini on tällä hetkellä Extaasiin, se tuntuu enemmän kuin osuvalta. Maalaaminen on nyt ekstaasia ja hulluutta, se on mahdottomaan kurkottamista, järjenvastaista, ihmeellistä. Kankaani ovat kokoa n.180x350cm (kutistuvat pituudesta 10-20cm), samanlaisia kuin Tuulispäät vuosi sitten. En pingota kankaita kiilapuille, töistä tulee siis ikään kuin maalattuja raanuja, ei mitään perinteisiä tauluja. Käyvätkö sellaiset sisustukseen? Toki kävisivät, mutta löytyykö rohkeita asiakkaita, jotka ajattelisivat niin ja joilla olisi riittävän suuri seinä? Muuan rouva on löytynyt, kiitos hänelle, mutta ei vielä muita.

Mietinnän jälkeen maalasin näin

Mielessä on käynyt niinkin hurja idea, että ripustaisin kaksi kangasta kiinni toisiinsa, jolloin 7 metriä korkea seinä tulisi käyttöön ihan kokonaan katosta lattiaan saakka. Tämä saattaa olla liian pähkähullu ja suureellinen ajatus. Pitäisi olla kaksi itsenäistä duunia, joissa kuitenkin olisi yhtymäkohdassa jonkinlainen värillinen jatkumo. Ripustusta ei voisi mitenkään kokeilla kunnolla. Kankaat voi toki levittää matoiksi käytävään tai katsoa kuvia perätysten, mutta ei kokonaisuus sillä lailla oikein hahmotu. Kangastakin tällaiseen menisi ihan järkky määrä. Laskin että 18 metriä pitkälle seinälle menisi viisi työtä: 5x7m =35m! Soitin paniikissa Taidemaalariliittoon: tarvitsen rullan paksua Cotton duckia, miten pian sellaisen voisi saada. Tilaus menisi elokuulle, sanoivat. Ei voi olla! Näyttely on elokuussa. Nurkassani on yksi vajaa kangasrulla, olisiko parikymmentä metriä. Mutta se ei riitä, hätäännyin. Myöhemmin tarvikevälityksen Anja laittoi onneksi viestiä, että oli löytänyt yhden kokonaisen rullan (n. 50m) ja varaisi sen minulle. Huh! Että riittää hullulle kangasta.

Fiiliksissä!

Osakuva uudesta

Ihan tuossa joku päivä sitten katsoin blogin sivupalkkiin kirjoittamaani lausetta siitä, miten työ on joskus ”inspiraation huimaa virtaa”. Ajattelin että just joo niin varmaan. Olin saanut Liaani-sarjan valmiiksi enkä oikein tiennyt mihin ryhtyä. Mieltä kalvoi se, ettei ollut seuraavaa näyttelyaikaa tiedossa, mahdollinen paikka kyllä, mutta ei mitään varmaa. Tiedän kokemuksesta ja niin monesta keskustelusta maalarikollegojen sekä muiden alojen taiteilijoiden kanssa, että jonkin valmistumisen jälkeen olo on vähän aikaa, kenties pitkäänkin, tyhjä, ehkä surullinen, voimaton ja masentunutkin. Sitä on keskittänyt paljon aikaa, energiaa ja rohkeutta juttuun, jonka lopulta on annettava elää omaa elämäänsä. On kuin olisi kasvattanut lapsen, aika on hujahtanut eikä enää ole pienokaista mamman helmoissa, vaan aikuinen, joka lähtee maailmalle. Voi kokea jopa niin, että on elänyt rakkaustarinan, romanssin, joka saa vääjäämättömän päätöksensä.

No, onhan siinä sivupalkissa mainittu myös rutiiniuurastus. Huiman hullun luovuuden puuttuessa taiteilijankin on ennen pitkää vain ryhdyttävä töihin. Täytyy aloittaa, yrittää, tehdä, vaikkei heti tuntuisi luistavan. Pitää suunnitella, harkita ja koettaa hyödyntää niitä taitoja, joita on opiskellut: sommittelua, värioppia, käden taitoa.

Täysin palvelleet

Jos nyt katson omaa työtäni taaksepäin, vaikuttaa, että jopa vuoden verran olen työskennellyt enemmän ammattitaidon kuin minkään ihmeellisen inspiraation varasssa. Juuri vuosi sitten tähän aikaan olin purkanut Tuulispää-näyttelyni Suomenlinnan Rantakasarmin galleriasta. Tauon jälkeen töihin tuli sininen, jota maalasin aika pienessä (65x81cm) koossa. Asetin itselleni haasteen, kun minulle ovat olleet enemmän tuttuja roihuvärit punainen, oranssi ja keltainen, ja sininen on ollut mukana lähinnä pieninä korostuksina, niin nyt piti tehdä kokonainen sarja pelkästään sinisen eri sävyillä. Oli työlästä ja hankalaa, mutta jokusen mielestäni onnistuneen työn sain lopulta aikaiseksi. On hassua, että pienen työn tekeminen saattaa kestää paljon kauemman kuin ison.

Sinisen jälkeen sitten (joku jäi kyllä vielä kesken) tein jonkin aikaa leikkaa-liimaa-paperisommitelmia. Marraskuussa oli kaikenmaailman korkokenkäbilettä, siis huippuhienoja juttuja, avajaiset Helena Karihtalan sisutustoimistolla ja Gumbostrandin useamman illan juhlallisuudet. Ujo taiteilija joutuu kuitenkin skarppaamaan moisiin melko tavalla, että työstä käy, siinä on oltava rohkeasti asiakkaiden saatavilla, koin paljon hyviä kohtaamisia, mutta jännittys oli siinä alla, eli edustamisen lisäksi ei oikein muuta osannut tehdä.

Vuodenvaihteen jälkeen sitten tuli ajankohtaiseksi uusi Liaani-sarja. Sen kanssa oli monta epäuskon hetkeä, että miten tämä nyt helvetti (ja muita kirosanoja) menee. Vaikka alkumaalaus oli näennäisen helppoa ja satunnaisenkin näköistä, viimeistely vaati melkoista keskittymistä ja tarkkaa silmää. Raita raidalta etenin pienen pensselin kanssa: kirkastin, vaalensin, vaihdoin värejä. Mutta niin se vain lopulta valmistui, kymmenosainen sarja.

Mutta nyt! Sain viime viikolla kutsun. Minua pyydettiin pitämään näyttely elokuussa Kanneltalon galleriassa. Tila on aika suuri ja tosi korkea (7m). Wautsiwau! Pääsen siis taas isojen maalausten kimppuun.

Jännittyneenä aloitin hommat lauantaina. Kangasrulla lattialle, mittanauha ja sakset käteen. 350cm kangasta. (Ai niin, tätä oli edeltänyt pakollinen työhuoneen raivaus.) Ja että muuten jännitti. Piti ottaa muusa mukaan. Minulla on sellainen muusa, joka istuu hiljaa ja rauhassa vihreässä tuolissa, välillä seuraa, mitä teen, välillä räpläilee kännykkää, sillä on siellä joku ihmeihana peli, josta minä en ymmärrä mitään, mutta se ei haittaa, pääasia että se peli ei piipitä. Minä inhoan piipityksiä ja vilkkuvia valoja. Voisi kuvitella, että on hankala keskittyä toisen ihmisen läsnäollessa, ja onkin ollut, kun muistelen aikoja, jolloin työskentelin yhteistyöhuoneella. Mutta kun muusa on läsnä, saan rohkaisua ja voimaa, olemme molemmat pääosin hiljaa, ja on ihana maalata siinä hiljaisuudessa.

Vähän jo eilistäkin, aloitin uuden, kun edellinen oli vielä märkä. Ensi kerralla kokonaiskuvat kummastakin.

Tuleepas tästä nyt pitkä stoori.

Se lauantain homma kulki niin, että pinkki ja vaaleanpunainen ilmoittautuivat ensin. Hyppelin paljasjaloin pitkin kangasta ja huiskin pinkkiä väriä kankaalle. Sen jälkeen sitten sitä valkoista. Sitten vähän magentampaa pinkkiä ja vähän oranssimpaa. Tenkkapoo. Hopeaa. Käsillä hieromista. Kaikkiaan kului ehkä kolme tuntia, sittten ajattelin että paree jättää kuivumaan. Jaa, jokos lopetit, muusa kysyi kun riisuin hanskat.

Sunnuntai puutarhassa

Kävimme tyttäreni kanssa äitienpäiväretkellä Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Räpsin vähän kuvia tallentaakseni kasvien hienoja muotoja. Aika harva kasvi oli kukassa, joten pitäydyn näissä kuvissa vihreässä, ja kiinnitän huomion rikkaaseen muotomaailmaan. Nyt kun sain Liaani-sarjan valmiiksi, katselen uteliaana ympärilleni, mistä löytyisi kiinnostavia värejä ja rytmejä. Kasveista nyt ainakin. Kotona ihastelen värikkäitä orkideojani. Eiköhän se maalaushimo ala taas kohta nousta.

Liaani 10.

Liaani 10. (2013) 100x150cm

Tänään oli sitten viimeisen Liaanin vuoro. Kymmenen maalauksen sarjan työstäminen ei ole ihan lyhyt projekti, enkä nytkään ole varma, onko projekti lopussa. Olen maalannut kaikki maalaukset muutamaan kertaan läpi, ja tämä viimeinen näyttää nyt tältä. Tunnusomaiset vertikaaliviivat, mutta ehkä taas hieman erilainen värikokonaisuus. Alkuajatuksena minulla oli vihreä väri, ja tähän toin sen rajuna kellanvihreänä. Muita värejä, jotka halukkaina ilmaantuivat olivat turkoosi (ensin valkoisella taitettuna, sitten täyteläisempänä), keltainen, violetti ja oranssi.

Liaani-sarjaa

 Liaani 6. (2013) 100x150cm

Liaani-sarjani alkoi vihreästä, kun rupesi puskemaan ruohoa lumen alta. Olin pingottanut ja pohjustanut kymmenen kangasta kokoa 100x150cm. Mielenkiintoista, että vihreää. Haastavaa, että vihreää, ajattelin. Onnistuisinko saamaan aikaan sarjan, josta voisi muodostua kiinnostava näyttelykokonaisuus? Maalauksissa olisi jotain samaa, sopivasti yhtäläisyyttä, mutta kullakin olisi oma luonteensa, ei mitään sarjatuotantoa, sellainen oli hyvä tavoite. 

Kun nyt postaan näitä uusimpia töitä, tuntuu että ovat kovin erilaisia, ei voi noin vain peräkkäin rätkäistä. Eli ei voisi näyttelyssäkään ihan tiiviisti vierekkäin ripustaa. Laitan tässä maalaukset esiin numerojärjestyksessä, ihan vain pysyäkseni itse paremmin selvillä siitä, kuka kukin on. Näyttelyseinillä järjestys voi tietenkin olla mikä tahansa. Tein sarjasta myös verkkonäyttelyn, jossa on esillä kaikki kymmenen maalausta.

Ylimmän, kuutosliaanin, alkuvaiheen voi nähdä täällä. Tarkoitukseni on ollut mehevöittää värejä ja tehdä maalauksesta rytmillisesti kiinnostavampi, tuo alkuvaihe on vähän sellainen viiruviiruviiru. Ja olen kyllä aika tyytyväinen nykyiseen versioon.

 Liaani 7. (2013) 100x150cm

Sitten oli tämä seiska, jonka kanssa kehitys lähti ihan sellaisesta "haista vittu"-fiiliksestä. Olin maalannut tällaista. Tuntui että duuni oli paska ja elämä oli paskaa, että ihan sama, niin maalataanpa mustalla, perkele. Valutin sitä mustaa äkäpäissäni aika lailla, mutta monia alueita käsittelin saman tien suihkupullolla pelastustarkoituksessa, että ei tulisi mitään tukkoisia kohtia. Musta jäi yhdeksi elementiksi, mutta sitten tuli myös hopeanvalkea, ja joitakin oranssin, pinkin ja keltaisen sävyjä hain tosi pitkään. 

 Liaani 8. (2013) 100x150cm

Tämä kahdeksikko on melko hieno. Pinkki on kuin ruutia, mutta miten mielenkiintoinen on tuokin oikean reunan sävy, jota vasten pinkki saa sen räjähtävyytensä.

Liaani 9. (2013) 100x150cm

Sitten tulee yhdeksäs, eli sarjan tokavika työ. Tämä maalaus vilisee silmissä, voi olla, että se on turhan levoton.