Karuselli

Pururata. Hahmo juoksee kohti kameraa. Kun juoksija lähestyy, huomaamme, että hän ei olekaan aivan tavallinen aamulenkkeilijä. Naisella on jalassa verryttelyhousut, mutta niiden päälle hän on pukenut paljettimekon. Tukassa on höyheniä ja lasten prinsessatiara. Nainen pysähtyy ja vaihtaa juoksun x-hyppelyyn. Hän on Karuselli-videoteoksen päähenkilö Irina.

Karuselli kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, eli bipolaarihäiriöstä, jota ennen kutsuttiin maanisdepressiivisyydeksi. Vaikka sairaus on tunnettu kauan, sen yleisyyttä ei ole ymmärretty, ja diagnoosimenetelmät ovat olleet kehnot; tutkijat ovat arvelleet esim. skitsofreenikkona pidetyn kirjailija Lauri Viidan kärsineen bipolaarihäiriöstä. Aivan viime vuosina tutkimus on edistynyt huimasti ja uusia lääkkeitä on kehitetty. Suurelle yleisölle sairaus on edelleen melko tuntematon.

Irina on 30-vuotias kuntosaliohjaaja, joka manian puhjetessa jättää menemättä työpaikalleen. Sen sijaan hän kokee missiokseen valmentaa ja valistaa ihmisiä, missä tahansa liikkuukin. Irina ei noudata sosiaalisia normeja: hän tunkee lähelle, tutkii ihmisten ruokakasseja, puristelee miesten lihaksia ja käskyttää bussin odottajia kyykkäämään. Irina tekee paljon muutakin kummallista, hänellä on yötkin aikaa puuhailla, koska häntä ei ollenkaan nukuta.

Bipolaarihäiriö, tuttavallisesti bipo, on eräänlainen aivojen tasapainohäiriö. Meillä kaikilla menee välillä vauhdikkaasti, välillä hitaammin: tunnemme onnea, riemua ja iloa, toisinaan mieli on maassa, voimat loppu, itsetuntokin heikko. Bipo-ihmisillä nämä vaihtelut ovat tavallista voimakkaampia ja esiintyvät kausittaisina mania- ja depressiojaksoina. Se, joka kiipeilee vuorilla, on vaarassa pudota rotkoon. Lääkityksellä pyritään rajujen äärimielialojen tasoittamiseen. Bipo-häiriön kanssa on ajoittain raskasta elää, vaikka söisi lääkkeensä kiltisti, sairausjaksot saattavat välillä viedä suljetulle, ja toipilasajatkin voivat olla pitkiä. Silti monet kokevat, että biposta on tavallaan hyötyäkin: lennokkaassa hypomaniatilassa (= manian lievempi muoto, tai manian esiaste) saattaa syntyä upeita taideteoksia, nerokkaita tieteellisiä oivalluksia, ja mahtavia bisnesideoita. Kiihkeä mieli toimii nopeasti ja rohkeasti, vapaasti assosioiden, piittaamatta siitä, miten "kuuluisi" tehdä ja ajatella. Luovat kanavat ovat auki vailla pidäkkeitä. Hypomaaninen noste tuntuu mielettömän hienolta, olo on leijailevan onnellinen, voi tehdä monta asiaa yhtä aikaa ja onnistua kaikissa, olla suorastaan super. Mutta jos hypomania kehittyy varsinaiseksi maniaksi, ei enää ole kovin kivaa. Tili saattaa tyhjetä, kun shoppailuvimma yltyy megalomaaniseksi, saattaa tulla isot velat, kun bisnekset eivät ihan luistakaan, ihmissuhteet voivat kriisiytyä, kun henkilö äityy riitaisaksi häiriköksi tai seksisekoilee, hengenlähtökin voi olla lähellä, jos tyyppi hurjastelee liikenteessä, saattaapa luulla voivansa lentääkin, jolloin piipaa-autoa tarvitaan heti paikalla.

Sain itse bipolaarihäiriö-diagnoosin kolme vuotta sitten. Hakeuduin hoitoon masennuksen pahennuttua suisidaaliseksi, jakso oli elämäni viides. Olin aika pitkälti pistänyt raastavat mielialanvaihtelut taiteilijuuden piikkiin, mutta onneksi kohtasin viisaan lääkärin, joka alkoi kanssani tutkia asiaa. Tajusin, että minulla oli ollut myös hypomanioita ja manioita, mutta en ollut pitänyt vauhtiviikkojani mitenkään kummallisina. Diagnoosin saaminen oli helpottava kokemus. Muutamien erilaisten kokeilujen jälkeen sain myös lääkityksen, joka auttaa melko hyvin.

Olen kokenut sairauteni häpeälliseksi. En mielelläni puhu siitä, paitsi aivan läheisten ihmisten kanssa. Kuitenkin olisi tärkeää puhua, että häpeän muuri murtuisi, että mielen sairauksia alettaisiin ymmärtää ja tunnistaa, ja kynnys hakea apua madaltuisi. Ja koska olen opetellut sairauden kanssa selviämistä ja sen hallintaa, minulla ehkä on tietoa, joka voi olla hyödyllistä jollekulle toisellekin. Olen pitkään kokenut, että minun kuuluu ottaa tämä asia julkisesti puheeksi. Millä tavoin voisin tehdä sen taiteen kautta? 

Pyörittelin asiaa mielessäni aika pitkään. Sitten keksin Irina, keksin Karusellin. Liikkuva kuva tuntuu juuri oikealta välineeltä tähän projektiin. Videon liike- ja ajallinen ulottuvuus tavoittaa maanikon sähäkkyyden ja masentuneen pysähtyneisyyden. Maanikko saa pulputtaa puhevyöryään, joka ei anna kuuntelijalle suunvuoroa, masentunut puhuu soinnittomalla äänellä, hitaasti, synkkiä sanoja tai tuijottaa, kykenemättä puhumaan. Kirjoitan kohtauksia, joissa näytän sairauden molempia puolia.

Nyt, armas lukija, on hyvä paikka kommenteille. Toivoisitko minun kertovan bipolaarihäiriöstä, sen tunnistamisesta ja hoidosta vielä lisää yleisellä tasolla? Herättikö tekstini kysymyksiä? Voin jakaa omia kokemuksiani ja kirjoittaa pärjäilykeinoistani, mutta mitään kiihottavia paljastuksia ei ole luvassa.