Riemua ja rimakauhua

Avaan työhuoneen oven kärsimättömän jännittyneenä aina kun on keskeneräinen työ odottamassa. Äkkiä aurinkolasit pois. Miltä se tänään näyttää? Rektio voi olla wautsi wau, jess jess, hmm, jassoo, no jaa, enpä oikein tiedä, voi ei, tai kettu sentään. Lauantaina ilahduin. Näytti siltä, että olin onnistunut, hip hei. Olin edellisenä päivänä jatkanut tätä runsailla punaisilla ja oransseilla. Päätin sittenkin parittaa maalaukset eri tavalla kuin olin ensin ajatellut.

 Nimeämätön (2013) n.340x180cm

Eli näin (huomaa koko, maalauspari tulee siis roikkumaan katosta 7 metrin korkeudesta! Voi olla hankala ruudulta pikkukuvista hahmottaa):

Nimeämätön pari n.700x180cm

Aika onnistunut pari, onko sinustakin? Mutta kun suunnitelmani mukaan näitä pareja pitäisi olla viisi! Tänään menen katsomaan, miltä lauantaina maalattu näyttää, hyvässä lykyssä minulla on siinä kohta toinenkin pari. Sitten on kolmantena sininen pari, joka vaatii hieman viimeistelyä. Mutta siis kaksi paria vielä, ja työaikaa on enää kaksi viikkoa. 

En ole koskaan tehnyt näyttelyä näin tiukalla aikataululla. Useimmiten näyttelyaika on tiedossa noin vuotta aiemmin, eli on hyvin aikaa maalata, katsella ja pohtia. Nyt tilanne oli sellainen, että sain kutsun pitää näyttely toukokuun puolivälissä, ja avajaiset ovat 6.8. Eli minulla oli vajaa kolme kuukautta työaikaa. Kesälomakin on ihan kiva, tarkoitus on lähteä tämän kuun puolivälissä kahdeksi viikoksi Kainuuseen. Sieltä on vähän pitkä matka työhuoneelle, ja hyvä niin. Onhan siinä tietty yksi viikko vielä loman jälkeen.. Mutta minä en ole mikään viime tipan tyyppi; menen ihan paniikkiin ja lähes työkyvyttömäksi, jos asiat eivät ole reilassa hyvissä ajoin. Sellaisiakin taiteilijoita on, jotka saavat draivin päälle siitä, että deadline lähestyy. Juuri kuulin, että muuan kollega oli maalannut viimeisiä teoksia näyttelyä edeltävänä yönä, ja galleristi soitteli perään että missäs olet ja missä työt, avajaiset on tunnin kuluttua. Että huhhuh vaan. Not my style.

Tilanteen ollessa tämä kauhu meinaa välillä vyöryä päälle. Jahkailen ja ahdistelen kotona jopa useamman tunnin aamukahvin jälkeen. Todellista rimakauhua siis. Miksi ihmeessä asetin riman niin korkealle? Pystynkö hyppäämään? Olisin toki voinut käyttää vanhoja töitäni, on paljon sellaisia, jotka eivät ole ennen näyttelyissä olleet. Jotain vanhempaa on tulossa, minulle niin tärkeästä Hukkuminen-sarjasta, jonka työt ovat korkeudeltaan 180cm. Ne asettuvat hyvin ikkunaseinälle, jossa ripustustilaa ikkunoitten alla on 280cm. Mutta sitten on ne hiivatin jättityöt. Kun nyt halusin hyödyntää sen korkean seinän, aina ei satu samanlaista vastaan! Välillä manaan, että mitä ihmettä menin uhoilemaan, miksi olen niin suuruudenhullu, miksi laitoin itselleni haasteen, jossa joudun pinnistämään aivan äärirajoille, tekemään se korkeushypyn ennätyksen.

Voimia kerättyäni lähden sitten iltapäivällä kokeilemaan. Niin nytkin. Wish me luck.