Ero

Nimeni on salainen (2013) n. 700x180cm

Voi miten se näytti surulliselta! Se oli niin paljas ja vilpitön. Älä mene, se tuntui kuiskaavan, vaikkei saanut sanaa suustaan. Haikea oli omakin oloni. Tiiviin, antoisan, vaikka välillä kuluttavan ja rankan yhdessäolon jälkeen oli sanottava näkemiin. Tätä hetkeä olen odottanut, ajattelin matkalla kotoa sinne, vihdoin saan sanoa hyvästit koko perheelle. Pyöräilin tavallista hitaammin, tunnustelin aurinkoa ja ilmanväreitä ihollani, katselin nurmikolla makoilevia ihmisiä: kohta minäkin olen yksi noista. Kohta olen vapaa, kohta olen kaukana.

Ajallisesti ero ei ole pitkä, vain kaksi viikkoa. Matkakaan ei ole maailman mittakaavassa kummoinen, kuutisen sataa kilometriä. Kuitenkin maisema muuttuu, valo muuttuu, kieli ja mentaliteettikin muuttuu. Oleminen muuttuu. Aurinko killottaa saunan ikkunasta illalla, yöllä sumu häilyy pellon yllä, aurinko piipahtaa pohjoisessa, järven takana, vain palatakseen ihan kohta. Aamuyöllä voi nähdä, miten rusakko pinkoo pellon poikki kettua karkuun. Lampi on villinään ulpukoita, ranta niittyvillaa. Tuossa on puna-ailakki, siinä kullero, kukonkannus ja kurjenkello. Puolukka kukkii, mustikka kypsyy kohta. Ukin istuttama koristekirsikka on kasvanut viisimetriseksi. Voikukat kuvittelevat olevansa kuninkaita, punkevat esiin aina kun ruohonleikkurin silmä välttää. Leikkimökin purkukohtalo vähän harmittaa, kukas sen keksi panna matalaksi? Vihreä kompostori on saamarin ruma, mutta kuulemma ojanperän tunkio keräsi liikaa rottia. Hiehot eivät enää laidunna veräjän takana, siellä kasvaa heinää ja traktorinmunia. Kuikka huutelee. Kuka heittäisi tikkaa? Ennen oli vakavia kisoja isän ja setien kanssa, tulokset merkittiin laudanreunaan, välillä mentiin syömmään uutisperunata ja sitten taas jatkettiin.

Serkkujen mielestä talossa kuuluu vainajien hengitys. Itse en ole huomannut, mutta historiaa talo kyllä huokuu. Mummun esiliina ja oranssi sähkövatkain muistuttavat tiikerikakusta ja sydänpikkuleivistä, jotka kissa kerran söi, kun laitoimme ulkoportaille jäähtymään. Kaapin ovessa on edelleen teipattuna leski-ukin pikapullaresepti. Mutta minne on joutunut leipälapio? Eikös mummulla ollut myös iso taikinatiinu? Kukaan ei enää osaa leipoa ohrarieskaa, mutta leivinuuni lämpiää joskus kylmän aikaan.

Tosiaan, tunnelma muuttuu, ja aika muuttuu. Tietenkin tämä kaikki on minussa joka päivä, vaikka herään helsinkiläisessä kerrostalossa remonttimeteliin, keitän pahaa kahvia, ahdistelen töihin lähtemistä, ja kiroan postin, joka ei taaskaan tuonut apurahakirjettä; paistan tofulounasta ja lasken kalorit, odottelen liikennevaloissa, yritän keskittyä maalaamiseen vaikka rankkarapin voimalla, ja illalla urheilen niin perkeleesti, aina kun jaksan. Mutta kun oikeasti olen noissa Kainuun vaaramaisemissa, olen lomalla. Työhuone on kaukana, olkoon niine hyvineen, pärjäilköön ilman taiteilijaa. (Ihan kuin se ei olisi tajunnut, että takaisin tullaan, niin surkealta se jotenkin näytti. Tarkistin että kaikki maalipurkit ovat kiinni, pesin lastat ja pensselit, raivasin lattian. Roskaa tuli kaksi jätesäkillistä. Hei hei, sanoin sitten maalausperheelle ja rakkaalle työpaikalleni.)

Minulla ei ole pitkään aikaan ollut tämmöistä, ikään kuin ”tavallisen ihmisen” lomaa. Olen pitänyt taukoja työstä lähinnä henkisen vireyden mukaan. Näyttelyn jälkeen on luonteva tauon paikka, mielen on hyvä levätä, että sitten olisi taas valmis uuteen. Olen myös antanut itselleni luvan pitää lomaa talven pimeimpänä aikana, elää hidasta rytmiä auringon tahtiin. Sitten on sellaisia jaksoja, jolloin mieli ja keho käyvät niin kuumilla kierroksilla, että unet jäävät väliin, ja rouva taiteilija touhottaa ja sinkoilee sinne tänne tuhatta sataa, maalaa viittä ja suunnittelee kymmentä, silloin täytyy hiljentää tahtia ja pakkolevätä.

Mutta nyt olen ponnistellut ja pinnistellyt aikataulun mukaan, niin kuin monessa tavan duunissa täytyy tehdä, kun kiire ja deadline painaa päälle. Olen mielestäni myös onnistunut hullussa tavoitteessani. Sain valmiiksi viisi jättimaalausparia, kuten olin suunnitellut. Sitä sanotaan että ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Monet ovat sitä mieltä, ettei keskeneräisistä suunnitelmista pidä puhua, ikään kuin se puhuminen vaarantaisi suunnitelman. Jos suunnitelma ei onnistu, puhuja voi tuntea häpeää, että mitäs menin kehuskelemaan. Mutta miksi toisaalta, jos on kaikkensa yrittänyt?

Voi myös mennä paniikkiin, jos ajattelee hotkaisseensa liian suuren haukun, ja epäonnistuu, koska ei paniikilta kykene edes yrittämään. Silloin tilanne on ikään kuin hävettävämpi. Vaan tässäkin tapauksessa, on ihan inhimillistä joskus arvioida voimansa väärin. No, kukin tavallaan, minä olen vähän lörppö, koska olen niin innostunut suunnitelmistani, haluan jakaa ne muiden kanssa. Ihan kaikkia en täällä blogissa sentään, mutta tästä näyttelysuunnitelmastani kerroin heti, kun se päähäni pälkähti. Ja välillä olin todella voi ei -mielialoilla, niistäkin kerroin. Mutta nyt tuntuu, että en puhunut suulla suuremmalla, vaan näyttelystä on tulossa huiman visioni kaltainen.