maanantai 15. heinäkuuta 2013

Ero



Nimeni on salainen (2013) n. 700x180cm


Voi miten se näytti surulliselta! Se oli niin paljas ja vilpitön. Älä mene, se tuntui kuiskaavan, vaikkei saanut sanaa suustaan. Haikea oli omakin oloni. Tiiviin, antoisan, vaikka välillä kuluttavan ja rankan yhdessäolon jälkeen oli sanottava näkemiin. Tätä hetkeä olen odottanut, ajattelin matkalla kotoa sinne, vihdoin saan sanoa hyvästit koko perheelle. Pyöräilin tavallista hitaammin, tunnustelin aurinkoa ja ilmanväreitä ihollani, katselin nurmikolla makoilevia ihmisiä: kohta minäkin olen yksi noista. Kohta olen vapaa, kohta olen kaukana.

Ajallisesti ero ei ole pitkä, vain kaksi viikkoa. Matkakaan ei ole maailman mittakaavassa kummoinen, kuutisen sataa kilometriä. Kuitenkin maisema muuttuu, valo muuttuu, kieli ja mentaliteettikin muuttuu. Oleminen muuttuu. Aurinko killottaa saunan ikkunasta illalla, yöllä sumu häilyy pellon yllä, aurinko piipahtaa pohjoisessa, järven takana, vain palatakseen ihan kohta. Aamuyöllä voi nähdä, miten rusakko pinkoo pellon poikki kettua karkuun. Lampi on villinään ulpukoita, ranta niittyvillaa. Tuossa on puna-ailakki, siinä kullero, kukonkannus ja kurjenkello. Puolukka kukkii, mustikka kypsyy kohta. Ukin istuttama koristekirsikka on kasvanut viisimetriseksi. Voikukat kuvittelevat olevansa kuninkaita, punkevat esiin aina kun ruohonleikkurin silmä välttää. Leikkimökin purkukohtalo vähän harmittaa, kukas sen keksi panna matalaksi? Vihreä kompostori on saamarin ruma, mutta kuulemma ojanperän tunkio keräsi liikaa rottia. Hiehot eivät enää laidunna veräjän takana, siellä kasvaa heinää ja traktorinmunia. Kuikka huutelee. Kuka heittäisi tikkaa? Ennen oli vakavia kisoja isän ja setien kanssa, tulokset merkittiin laudanreunaan, välillä mentiin syömmään uutisperunata ja sitten taas jatkettiin.

Serkkujen mielestä talossa kuuluu vainajien hengitys. Itse en ole huomannut, mutta historiaa talo kyllä huokuu. Mummun esiliina ja oranssi sähkövatkain muistuttavat tiikerikakusta ja sydänpikkuleivistä, jotka kissa kerran söi, kun laitoimme ulkoportaille jäähtymään. Kaapin ovessa on edelleen teipattuna leski-ukin pikapullaresepti. Mutta minne on joutunut leipälapio? Eikös mummulla ollut myös iso taikinatiinu? Kukaan ei enää osaa leipoa ohrarieskaa, mutta leivinuuni lämpiää joskus kylmän aikaan.

Tosiaan, tunnelma muuttuu, ja aika muuttuu. Tietenkin tämä kaikki on minussa joka päivä, vaikka herään helsinkiläisessä kerrostalossa remonttimeteliin, keitän pahaa kahvia, ahdistelen töihin lähtemistä, ja kiroan postin, joka ei taaskaan tuonut apurahakirjettä; paistan tofulounasta ja lasken kalorit, odottelen liikennevaloissa, yritän keskittyä maalaamiseen vaikka rankkarapin voimalla, ja illalla urheilen niin perkeleesti, aina kun jaksan. Mutta kun oikeasti olen noissa Kainuun vaaramaisemissa, olen lomalla. Työhuone on kaukana, olkoon niine hyvineen, pärjäilköön ilman taiteilijaa. (Ihan kuin se ei olisi tajunnut, että takaisin tullaan, niin surkealta se jotenkin näytti. Tarkistin että kaikki maalipurkit ovat kiinni, pesin lastat ja pensselit, raivasin lattian. Roskaa tuli kaksi jätesäkillistä. Hei hei, sanoin sitten maalausperheelle ja rakkaalle työpaikalleni.)

Minulla ei ole pitkään aikaan ollut tämmöistä, ikään kuin ”tavallisen ihmisen” lomaa. Olen pitänyt taukoja työstä lähinnä henkisen vireyden mukaan. Näyttelyn jälkeen on luonteva tauon paikka, mielen on hyvä levätä, että sitten olisi taas valmis uuteen. Olen myös antanut itselleni luvan pitää lomaa talven pimeimpänä aikana, elää hidasta rytmiä auringon tahtiin. Sitten on sellaisia jaksoja, jolloin mieli ja keho käyvät niin kuumilla kierroksilla, että unet jäävät väliin, ja rouva taiteilija touhottaa ja sinkoilee sinne tänne tuhatta sataa, maalaa viittä ja suunnittelee kymmentä, silloin täytyy hiljentää tahtia ja pakkolevätä.

Mutta nyt olen ponnistellut ja pinnistellyt aikataulun mukaan, niin kuin monessa tavan duunissa täytyy tehdä, kun kiire ja deadline painaa päälle. Olen mielestäni myös onnistunut hullussa tavoitteessani. Sain valmiiksi viisi jättimaalausparia, kuten olin suunnitellut. Sitä sanotaan että ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Monet ovat sitä mieltä, ettei keskeneräisistä suunnitelmista pidä puhua, ikään kuin se puhuminen vaarantaisi suunnitelman. Jos suunnitelma ei onnistu, puhuja voi tuntea häpeää, että mitäs menin kehuskelemaan. Mutta miksi toisaalta, jos on kaikkensa yrittänyt?
Voi myös mennä paniikkiin, jos ajattelee hotkaisseensa liian suuren haukun, ja epäonnistuu, koska ei paniikilta kykene edes yrittämään. Silloin tilanne on ikään kuin hävettävämpi. Vaan tässäkin tapauksessa, on ihan inhimillistä joskus arvioida voimansa väärin. No, kukin tavallaan, minä olen vähän lörppö, koska olen niin innostunut suunnitelmistani, haluan jakaa ne muiden kanssa. Ihan kaikkia en täällä blogissa sentään, mutta tästä näyttelysuunnitelmastani kerroin heti, kun se päähäni pälkähti. Ja välillä olin todella voi ei -mielialoilla, niistäkin kerroin. Mutta nyt tuntuu, että en puhunut suulla suuremmalla, vaan näyttelystä on tulossa huiman visioni kaltainen.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Ylkä ja morsio



Sulhanen - morsian  (2013) n. 700x180cm

Huomenta!
Oikein hyvää keskipäivähuomenta. Nukuin elvyttävät 12 tunnin unet ja olen uusi, en yhtään eilisen höpöinen. Mania siirtyi yöllä erääseen 60-vuotiaaseen naishenkilöön. Tämä yleensä niin viileänjärkevä rouva oli hankkinut kaksi uutta poikaystävää, neljät kirjavat silmälasit ja kaapin täyteen värikkäitä alusvaatteita. Kysyin että mites se Pekka sitten, kun nyt on toinen ja kolmaskin mies. Tämä vastasi että ei ole vielä miettinyt, ei tässä nyt ehdi ja meikkasi silmät oranssilla. Sitten se suuttui minulle ja heitteli lautaset lattialle ja merisuolaa perään. Kohta leppyi, ja sain kuulla aivan hurjia seksijuttuja.

Mutta nyt voisi katsoa kultaa, jolla ”on heliän siniset silimät, muistuvat mun mieleheni aina”. Siinä se, sinisulho, kuvassa ylhäällä. Olen aiemmin postannut toisesta puolikkaasta kuvan täällä, mutta jatkanut sitten maalausta hieman. Voisi noita vieläkin varmaan jatkaa, lisätä kerroksia ja korostuksia, mutta aina voisi kaikkea pikkuisen jatkaa ja korjata, hioa, viilata ja paremmin suorittaa, urheilla, sanoa – laita listaan ihan mikä vaan verbi, niin aina voisi paremmin. Nyt on kuitenkin siirryttävä seuraavaan, en voi ottaa pilaamisriskiä, näyttely on liian lähellä. Maalaus on kuitenkin ihan hyvä, vaikkei kaikkein sykähdyttävin olisikaan. Sitä paitsi olen huomannut, että näyttelyissä yleensä jokainen maalaus löytää katsojan, joka tuntee juuri sen edessä jotain hienoa, kaunista, koskettavaa, niinpä uskon että tämäkin sulhaseni. Ja voi olla, että on hyvä, jos näyttelyssä on sekä keveitä että ”raskaampia” maalauksia; (jälkimmäiset ovat myös konreettisesti raskaita, kun maalia alkaa olla paljon), tarkoitan siis sellaisia, joissa kerroksia ja näin ollen ehkä myös syvyyttä ja historiaa on enemmän.

Oikeastaan en osaa kertoa tästä paremmin, ettei ihan siirapiksi menisi. Onhan se niin ihanaa, jos on oma armas! Taidan lainata muutaman jakson Laulujen laulusta, josta myös näyttelyni tunnuslause on peräisin. Suosittelen lukemaan kokonaan, löydät tekstin vaikkapa täältä, tässä tosiaan vain pikku pätkät.

Näin sanoo mies:
Miten kaunis oletkaan, kalleimpani,
miten kaunis on katseesi!
Kyyhkyjä ovat sinun silmäsi,
hunnun verhoamat.
Sinun hiuksesi ovat kuin mustien vuohien lauma,
joka karkaa Gileadin rinteitä alas.
 Sinun hampaasi hohtavat valkoisina
kuin vastakerityt lampaat,
vedestä nousseet.
Ne ovat kuin karitsat kaksittain,
ei yksikään ole pariaan vailla.
 Sinun huulesi ovat kuin purppuranauha,
suloinen on sinun suusi.
Kauniisti, kuin granaattiomena,
kaartuu otsasi hunnun alla.
Ylväänä kuin Daavidin torni
kohoaa sinun kaulasi.
Siihen on ripustettu tuhat kilpeä,
monen soturin jouset ja viinet.
Sinun rintasi ovat kuin peuranvasat,
kuin gasellin kaksoset,
jotka käyvät laitumella liljojen keskellä.
Kun tuulenhenki illalla viriää
ja varjot pitenevät,
minä nousen mirhavuorelle,
suitsukekukkulalle.
 Rakkaani, kaikki sinussa on kaunista, sinä olet täydellinen!

Ja näin puhuu neito:
 Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten,
pane sinetiksi ranteesi nauhaan.
Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Sen hehku on tulen hehkua,
sen liekki on Herran liekki.
 Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan. Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi, hän saisi vain toisten pilkan.

Voisiko paremmin sanoa?

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Älä lyö, äitipuoli!


Olen siideritauolla. Huh huh hikikuuma ja ah aah klunk klunk. Pantakoon sen piikkiin jos höpisen levottomia. No ei vaan, olen muuten vain levoton. Olen ehkä pikkuisessa maniassa. Pikkumania on nimeltään hypomania. Se on taiteilijoilla paljon tunnettua yleisempää. Luomisvimmaa ja ideavirtausta, parhaimmmillaan aivan mahtavaa menoa ja kaikkea uutta synnyttävää, vaivaa myös tiedeihmisiä. Hienoja keksintöjä, huipputeorioita ja luomuksia, kaikilla taiteen ja tieteen aloilla! Maniassa ajatukset rientelevät ja pompsahtelevat, humpelipumpeli. Kiihkosekohöpömenovimmamania voi olla hankala ja vaarallinenkin tila, jossa ihminen kuvittelee olevansa Jeesus tai koko maailman Kuningatar, mutta tämä minun on vain mielen ja kropan selviytymiskeino tiukassa tilanteessa. On pakko puskea, joten on oltava virtaa. Olen töissä töissä töissä. Ja nyt olen tauolla, ja ajattelen pompsahtelevia. Jos olet tiukka taidelukija, en tiedä, onko tässä mitään kovin kiinnostavaa. En nyt laita kuvaakaan niin on vähemmän houkutteleva juttu.

Heräsin viideltä. Niin hullu en ollut, että olisin siitä pompannut pyörän selkään ja hommiin. Vääntelehdinnän jälkeen onnistuin jatkamaan unia. Eilen pomppasin seiskalta, vaikka yleensä olen armottoman aamu-uninen. Kävin töissä kolme kertaa. En turhaan, totesin tänä aamuna, ja olin huomattavasti toiveikkaampi kuin eilen. Paniikki leijuu koko ajan ilmassa, ja stressi yrittelee ottaa valtaansa. Häilyn.

Kaupassa myytiin satuhäitä, Neumannin petosta ja mäkihyppääjä-Matin synttäreitä. Vesimeloni maksoi 0,89 kilo, kokonainen, se tarkoittaa että kappale maksaa noin kolme euroa, sillä ne painavat suunnilleen vauvan verran. Tosin jotkut vauvat painavat jopa 5 kiloa, kauhistuttaisi synnyttää niin iso, jos ei leikkattaisi niin kuin keisarilta. Miksi ihmeessä keisarinleikkaus, synnyttävätkö keisarit, kysyn vaan, keisarinnanleikkaus sen kuuluisi olla!

No mutta, jos melonin tunkee paidan alle, näyttää suunnilleen siltä kuin olisi raskaana. Mikä säästövinkki! Minulla on yksi jääkaapissa, ihan rehellisesti hankin, se maksoi enemmän, vaikka samasta Alepasta ostin, 0,99 kilo, enkä ole vielä syönyt palaakaan. Tiesittekö, että vesimeloni on kurkun sukulainen, ei hedelmä, vaan vihannes! Sitä kasvaa mm. Israelissa. Minä haluaisin mennä Israeliin, mutta toiset juutalaiset ovat sitä mieltä, että sinne ei missään tapauksessa saa mennä, ennen kuin Messias on tullut. Jotenkin uskon heihin. Tulisi jo!

Minä ostin kaksi Rainbow Applea ja yhden Rainbow kaffen. Juon kahvia aamulla kaksi kuppia. Muuten en. Edessä istui pikkupoika ostoskärryssä, no siinä missä on pikkulapsille se istumispaikka. Kertoi menevänsä omaan kotiin, kysyi menenkö minäkin, vastasin meneväni. Sulla on kypärä, poika sanoi. Joo, pitää olla kun ajaa pyörällä. En sanonut että jaa sinulla on angrybirds-paita, en pysty sanomaan sellaista kivasti niin kuin lapsille kuuluu sanoa, minä vihaan niitä typeriä tunkeutujalintuja, kuolkaa! En tiedä, voinko enää mennä edes Iittalan tehtaanmyymälään, kun siellä on sellaisia hirviömukeja.

Kaupassa haisi hedelmän ja pesuaineen sekoitus, oli viileää. Minä haisen akryylilta, en osaa maalata tulematta akryyliseksi, haalareita ei voi käyttää näillä säillä ja kengät putoavat aina jalasta. Maalaan vanhassa mekossa, (Vero moda, pinkki, hihaton, trikoota, noin vuodelta 2003). Tuuletus ei toimi, säästävät vissiin kesälomien takia. Työhuoneessa on sankka maalikatku, melkein oksettava.

Kuulen ikkunasta kirkulintuja, itsekin olen eläin. Olen alaspäin katsova koira, joka punnertaa kankaan päällä, olen kobra ja sipsutteleva, kiipeilevä kissa, olen karhukävelijä, viheliäinen tuhotorakka ja myyrä, joka haluaisi vetäytyä pesäänsä.

Olen löytöretkeilijä kaikkien purkkieni välissä, olen painonnostaja kanistereineni ja raskaine kankaineni. Yritän olla johtaja ja kapellimestari, sotapäällikkö ja presidentti.

En pysty syömään, paitsi aamulla kupin mysliä ja illalla jotain roskaa. Vitut lounaista ja välipaloista. Koska olen yksin kotona, en osta ruokaa.

Ai niin, tuli vähän raflaava otsikko. Otsikkohan on kuin lööppi, tarkoitettu houkuttelemaan. Minulla ei ole ollut hakkaavaa eikä muunkaanlaista äitipuolta, enkä itsekään ole äitipuolena harkinnut lapsipuolten hakkaamista.

Onneksi muistin viedä roskat. Pari hedelmäkärpästä keittiössä silti lentelee (huomasin hakiessani sen toisen siiderin). Ja tiskitkin huuhtelin niin ettei siellä pitäisi olla mitään eliöitä kiinnostavaa. Mutta eteisessä on emmityttävä roska. Kudoin kerran pitkän maton, sinivihreävalkokeltaisen. Mutta. Siinä on kummallinen harmaa osio, johtui varmaankin depressiosta. Niinpä olen viemässä mattoa roskikseen mutta kuitenkin harkitsen, veisinkö sittenkin pyykkitupaan. Pidin sitä viime kesänä parvekkeella. Tänä kesänä pidän keltaisia, jotka kuvittelin laittavani keittiöön. Miten typerä idea! Lattialle kaatuu maitoa ja mehua ja ketsuppia ja soijakastiketta ja teetä ja kahvinpuruja ja liiskaantuu herneitä, tomaatteja, sano vaan, mitä ei. Pese siinä sitten keltainen matto joka saamarin viikko.

Vihdoin lopettivat rakennusremuamisen. Naapuriin tulee uusi kerrostalo, en tykkää yhtään, avara näköala menee. Ja parvekenautinto on mahdollista vain ilta-aikaan. Kiva sentään että partsi on länteen päin. Minä vain pelkään aurinkoa niin paljon etten voi mennä sinne ilman 50-suojakerrointa, vaikka alkaisi iltaantua. Miksiköhän rusketus on edelleen muotia, vaikka kaikki tietävät sen olevan vaarallista? Kuntosalilla oli kerran suihkuruskettaja. Se homma ei ole vaarallista mutta kallista se on. Vähän niin kuin hiustenpidennykset. Naistenlehdessä kerrottiin että intialaisten jumalille uhraamat hiukset lennätetään Angelina Jolien tuuheuttamiseksi.

Kasvit tykkäävät auringosta, olen laittanut yrtit ja mehikasvit parvekkeelle. Minulla on yksi iso joulukaktus ja kaksi pientä, kaikki näyttävät diggailevan, näin myös pääsiäiskaktus, jonka olin viime kesänä viittä vaille heittämässä hittoon. Mutta persiljaa ei juuri huvita kasvaa. Nimetön yrtti, jonka sain lahjaksi, voi ihan kivasti, mutta se ei maistu miltään! Viime kesänä kasvatin jopa tomaatteja, kyllä siitä urakasta jokunen pikkupallero syntyi. Nyt en ole ostanyt edes mitään orvokkeja enkä pelargonioita, ehkä sitten loman jälkeen, elokuun alussa. Mites on, saako orkideoja laittaa ulos? Olen jossain määrin orkideahullu. Mutta en kuitenkaan osannut maalata kukkia vesiväreillä, vaan turhauduin kolmessa päivässä.

Istun tässä himasohvalla ja pälätän vain siksi, että maalaus kuivuu työhuoneen lattialla ja vie kaiken tilan, joten en voi tehdä siellä mitään. Kaikki kaikki on nyt maalaus, maalaus on kaikki. Sitten kun tyyppi on vähän kuivunut, eikä valu, voin siirtää sen loppukuivumaan aulaan, ja tehdä työhuoneen puolella seuraavaa. Laitan anteeksi-lapun ja puhelinnumeron. Tuskin se ketään häiritsee. Joku saattaa tuhahdella, mikäs tuokin tuossa on olevinaan. Kiinni jäit, negatiivinen ajatus. Joku tietenkin ajattelee että wautsiwau! Apua jos varastaa, arvotaidetta sentään. (Kalliiksi on nimittäin tullut, kilokaupalla ahminut maalia, kuin olisin ravintolassa syöttänyt juottanut kaksi viikkoa).

Kohta menen. Tosiaan, muistapas ottaa hiustenkuivaaja, se on hyvä apu ja hommien pikaistaja. Ennen th:lla oli vakivarusteena vanha kuivaaja, kasarikuivaaja, pieni violetti, mutta sitten kotikuivaaja meni rikki, ja pitkätukkainen tyttäreni oli vailla vekotinta. (Miksi se suoristaa sitä ihanan kiharaa tukkaa? Ja miksi kaikilla miehilläni on ollut kihara tukka, eikös sellainen ole vallan harvinaista tässä maassa? Kutsuin erästä valkoiseksi neekeriksi, anteeksi vaan, minusta neekeri voisi olla ihan neutraali sana edelleen. Näin ensimmäisen mustan miehen Vaasan Sokoksen liukuportaissa vuonna 1978, ja se oli neekeri. Kerran näin Hakaniemessä neekeritappelun ja anteeksi nyt vaan taas, mutta kun ne koko ajan huusivat toisilleen että vitun neekeri niin pitääkö sitä silti korrektisti sanoa musta-tappeluksi vai kuinka.

Oletttekos huomanneet, että somalimiesten yleisin nimi on Muhammed, siitä on erilaisia kirjoitusmuotoja kuten Mohammed ja Mahamud, jos en väärin muista niin se nimi kuuluu antaa esikoispojalle. Niitten lempinimi on usein kavereitten kesken Muhis. Niin miksi Suomessa Jeesus on kielletty nimi, eikös se olisi vallan kunniakasta luterilaiselle lapselle? Jos minulla olisi poika, se olisi ehkä Joosef. Paitsi kun olin raskaana, isäni kysyi, että jos se on poika, tuleeko sen nimeksi Erkki, ja se valkoinen neekeri -mieheni, joo se on siis lapseni isä, mutta nykyään sillä ei ole afrotukkaa, vaikka huulista ei voi erehtyä, niin se sanoi, että Joosef on aisankannattaja, että sellaista nimeä ei saa laittaa. Ja sitten vielä sellainen juttu, että se X-mieheni on äkkipikainen mutta ei pitkävihainen, joten kerran se oli Kurvissa sanonut bussirahaa pyytävällä miehelle vitun neekeri, mutta sekunnin päästä pyytänyt anteeksi ja antanut viisi euroa. Mihinkähän tämäkin liittyy? Ehkä rasismikysymykseen, ja liittyy tietenkin, koska epärasismi ja ihmistykkääminen on rakkautta ja minähän maalaan sitä rakkautta paraikaa, vaikka olikin puhe hiustenkuivaajasta alun perin.)

Niin, onko köyhällä varaa ostaa uusia koneita? Ei tietenkään. – Voisitteko tulla ostamaan maalauksia, ne niin ilahtuisivat päästessään kotiin! Saatte alennusta ja osamaksukin passaa. Mutta voi hyvänen aika sitä yhtä rouvaa, joka maksoi ajat sitten eikä ole vieläkään noutanut töitä, mitä jos se on kuollut, pitäisi soittaa.– Ja siitä hiustenkuivaajasta tuli vielä mieleen, että minulla oli kasarilla Dingo-tukka, ihan sairaasti geeliä, hiuslakkaa ja tupeerausta ja värjäystä. Olikos Neumannilla joskus puoli tukkaa musta ja puoli valkoinen, täytyi olla, sillä minullakin oli. En kyllä oikein sovi blondiksi, vaikka joskus on niin nimitelty, kun olen vähän hurjalla päällä pikkujouluissa ollut.

Öö joo, sori, en vieläkään kertonut tuosta otsikosta. Siis tämä lattialla makoileva, minua toivon mukaan kovasti odotteleva maalaus on nimeltään Äitipuoli. Niin, tuli idea laittaa maalausten nimiksi rakkauden erilaisia rooleja. Äitipuolen rooli on harvoin helppo, se on ristiriitainen ja monenlaisia tunteita herättävä, niin kuin tuo keskeneräinen maalauskin.

Seuraavaksi postaan Sulhasen, ja yritän vannoa, että en sitten jorise tällä lailla, näytän maalauksen ja kehun vähän Miestä ja siinä se. Se Äitipuoli tulee myöhemmin, pälätyksellä tai ilman. Muitten nimiä en vielä kerrokaan.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Violetilla viimeistelty


Nimeämätön (2013) n. 700x180cm

Tässä uusin onnistunut parini. Laitan tämän postauksen tähän uusimmaksi, vaikka tämän jälkeen on mennyt päin peetä ja olen ihan uppeluksissa (Ks edellinen valitusteksti). Että ojasta ja allikosta kukkakedolle ja tähtitaivaalle ihan kohta, uskon. Pohjimmiltani uskon, vaikka ei aina tunnu siltä. Usko ei ole tunne, usko ei ole tietoa, se on luottamusta, antautumista ja heittäytymistä.

Katsotaan vähän, kuinka nämä syntyivät. Alemman kuvan alkuvaiheen näet täältä. Ajattelin ensin, että olisi saattanut olla valmis sellaisenaan, mutta sitten tuli kutkutus, että kokeilenpa kuitenkin jatkaa, tehdä paremmaksi. Niinpä lisäsin ensin tummaa sinistä, tällä lailla:


Ihan varovainen pieni toimenpide. Kerrankin osasin lopettaa, kun en tiennyt miten jatkaa! Tiesin sitten seuraavana päivänä, jolloin lisäsin violetin sävyjä, metallivärejä, pinkkiä ja alitsariinia.
Maalausparin ylempi teos näytti edellisessä vaiheessaan tältä:


Ei mikään huono, mutta kylmien ja metallisten värien lisääminen teki maalauksesta kiinnostavamman.  Samalla sain maalauksiin hyvän rytmillisen jatkumon. Olen ajatellut nämä parit yhtenä kokonaisuutena, mutta siten että kumpikin maalaus toimisi myös itsenäisenä, jos joku vaikka haluaa ostaa "pienen" (340x180cm) maalauksen.

Arabian B-rapussa on hieno iso aulatila, työhuoneyhteisömme oven takana. Olen aiemmin hyödyntänyt sitä mm kun olen pakannut töitä tai esitellyt niitä asiakkaille. (Tällöin on tietenkin paras työskennellä ilta- tai viikonloppuaikaan, kun ei ole taikkilaisia liikkeellä (olen vanhanaikainen, enkä nyt suostunut käyttämään Aalto-yliopisto-sanaa) Viime aikoina olen tuonut maalauspareja aulaan katsottavaksi. Tilaan voi laittaa kaksi paria vierekkäin näin (olen siis kuvannut työt kahdesta suunnasta):



Tuo toinen työ on vielä tarkkailussa, että olisiko valmis, vai mitä kaipaisi.

Pieleen män

Minulla on vihreää jalkapohjissa. Minulla on valkoista varpaissa. Minulla on keltaista polvissa ja oranssia vatsassa. Minulla on vaaleanpunaista sormissa. Jopa rintaliiveissä ja pyöränsarvissa on väriä. Maali lähtee iholta kynsiharjalla, kun kovasti hinkkaa. Mutta maalauksesta väri ei kuivuttuaan lähde, ja nyt näyttää, että värit kankaalla ovat aivan vääriä ja väärissä kohdissa.

Minulla oli eilen hieno vihreä alku, ihan totta, se oli tosi hieno. Ei harmi vaan ole todistusaineistoa, sillä en halunnut nostaa maalausta seinälle kuvattavaksi, koska se oli vielä paikoin märkä. Kun nyt äkkiseltään ajattelen, en muista, että ikäpäivänä olisin saanut aikaan hyvää vihreää maalausta! Pari pikkuista tulee mieleen ja joku sellainen, jossa vihreää on ollut, mutta ei ihan täytenä kuitenkaan. Tämä, mistä nyt on puhe, oli niin kaunis keväänvihreä hentoinen. Mutta sitten tuli maalari ja pilasi herkän hengen.

Keskustelin kerran kollegani Pasi Tammen kanssa vihreästä väristä maalauksessa. Olimme näyttelykierroksella, ja eräässä galleriassa sattui olemaan varsin onnistunut vihreä maalaus. Pasi oli sitä mieltä, että vihreä on vaikein väri maalauksessa. Ahaa, niin on minullekin, totesin. Tämä ei mahda olla mikään universaali totuus, mutta tulipahan vain mieleen. Olen vierastanut vihreää tosi kauan, muistan että jo lukiossa, kun piti maalata maisemaa, vaihdoin metsän värin punaiseksi.

Mitä sitten sille hyvälle vihreälle konkreettisesti tapahtui? Hitto kun maalaukselle ei ole mitään fotoshoppia, jossa kerroksia voisi kokeilla ja poistella tuosta vain. Noo, jotenkin ajattelin vähän sävytellä ja lisätä pikkuisen kontrastia. Mutta homma meni liian pitkälle. Taas kerran jatkoin, vaikka vaisto oli käskenyt lopettamaan. Kyllähän minä nyt. Vähän vielä, vielä vähän, sitten se hyvä tulee. Ei tullut. Tuli paha. Sekamelska vihreää ja punaista. Tänään ajattelin käyttää väriä, joka ei yleensä ollenkaan sisälly palettiini, nimittäin ruskeaa. Josko sitten ne kirkkaat värit näyttäisivät puhtailta ja ihanilta siellä lomassa. Nyt olen kotona tauolla, että väri saisi kuivua, sitten menen katsomaan.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Riemua ja rimakauhua

Avaan työhuoneen oven kärsimättömän jännittyneenä aina kun on keskeneräinen työ odottamassa. Äkkiä aurinkolasit pois. Miltä se tänään näyttää? Rektio voi olla wautsi wau, jess jess, hmm, jassoo, no jaa, enpä oikein tiedä, voi ei, tai kettu sentään. Lauantaina ilahduin. Näytti siltä, että olin onnistunut, hip hei. Olin edellisenä päivänä jatkanut tätä runsailla punaisilla ja oransseilla. Päätin sittenkin parittaa maalaukset eri tavalla kuin olin ensin ajatellut.

 Nimeämätön (2013) n.340x180cm

Eli näin (huomaa koko, maalauspari tulee siis roikkumaan katosta 7 metrin korkeudesta! Voi olla hankala ruudulta pikkukuvista hahmottaa):


Nimeämätön pari n.700x180cm

Aika onnistunut pari, onko sinustakin? Mutta kun suunnitelmani mukaan näitä pareja pitäisi olla viisi! Tänään menen katsomaan, miltä lauantaina maalattu näyttää, hyvässä lykyssä minulla on siinä kohta toinenkin pari. Sitten on kolmantena sininen pari, joka vaatii hieman viimeistelyä. Mutta siis kaksi paria vielä, ja työaikaa on enää kaksi viikkoa. 

En ole koskaan tehnyt näyttelyä näin tiukalla aikataululla. Useimmiten näyttelyaika on tiedossa noin vuotta aiemmin, eli on hyvin aikaa maalata, katsella ja pohtia. Nyt tilanne oli sellainen, että sain kutsun pitää näyttely toukokuun puolivälissä, ja avajaiset ovat 6.8. Eli minulla oli vajaa kolme kuukautta työaikaa. Kesälomakin on ihan kiva, tarkoitus on lähteä tämän kuun puolivälissä kahdeksi viikoksi Kainuuseen. Sieltä on vähän pitkä matka työhuoneelle, ja hyvä niin. Onhan siinä tietty yksi viikko vielä loman jälkeen.. Mutta minä en ole mikään viime tipan tyyppi; menen ihan paniikkiin ja lähes työkyvyttömäksi, jos asiat eivät ole reilassa hyvissä ajoin. Sellaisiakin taiteilijoita on, jotka saavat draivin päälle siitä, että deadline lähestyy. Juuri kuulin, että muuan kollega oli maalannut viimeisiä teoksia näyttelyä edeltävänä yönä, ja galleristi soitteli perään että missäs olet ja missä työt, avajaiset on tunnin kuluttua. Että huhhuh vaan. Not my style.

Tilanteen ollessa tämä kauhu meinaa välillä vyöryä päälle. Jahkailen ja ahdistelen kotona jopa useamman tunnin aamukahvin jälkeen. Todellista rimakauhua siis. Miksi ihmeessä asetin riman niin korkealle? Pystynkö hyppäämään? Olisin toki voinut käyttää vanhoja töitäni, on paljon sellaisia, jotka eivät ole ennen näyttelyissä olleet. Jotain vanhempaa on tulossa, minulle niin tärkeästä Hukkuminen-sarjasta, jonka työt ovat korkeudeltaan 180cm. Ne asettuvat hyvin ikkunaseinälle, jossa ripustustilaa ikkunoitten alla on 280cm. Mutta sitten on ne hiivatin jättityöt. Kun nyt halusin hyödyntää sen korkean seinän, aina ei satu samanlaista vastaan! Välillä manaan, että mitä ihmettä menin uhoilemaan, miksi olen niin suuruudenhullu, miksi laitoin itselleni haasteen, jossa joudun pinnistämään aivan äärirajoille, tekemään se korkeushypyn ennätyksen.

Voimia kerättyäni lähden sitten iltapäivällä kokeilemaan. Niin nytkin. Wish me luck.

Tervetuloa elokuussa: Rakkauden maalauksia

Kirjoitin viime viikolla tiedotetekstin Kanneltalon näyttelyä varten. Tulipas runoiltua:

Väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela, rakkaus on tulen sammumaton hehku.

Rakkaudessa on kaikki värit. Väreissä on koko maailma.Värit luovat elämyksiä ja tunnelmia, kutsuvat esiin sitä, mikä on näkymätöntä. Kun katsot maalausta, löydät omat värisi ja tunteesi, oman tarinasi. Maalaus voi olla kuin runo, tai siinä voi kuulla musiikkia. Maalaus voi liplattaa hiljaa tai vyöryä kuin laava.

Onko rakkaus punaista? Onko purppura aistillisuutta ja pinkki raisua seksiä? Kulta voisi olla ihon lämpö ja keväänvihreä heräävän lemmen hempeys. Oranssi taitaa olla kiihkeä, tulinen roihu. Kaipuu saattaa olla violettia, keltainen lempeitä ajatuksia, sininen uskollisuutta ja turvaa.

Voi ajatella, että tunne ja rakkaus ilmenee myös siinä, miten värit kulkevat kankaalla, millaisia muotoja ja kuvioita niistä syntyy. Raju maaliroiskaus on intohimon liekki, pieni siveltimen kosketus kuin iltasuukko lapsen poskelle. Värit kurkottavat toisiaan kohti niin kuin rakastuneet. Rakastavaiset yhtyvät, ja rakkaus synnyttää uuden värin. Joskus toinen pakenee ja rakkaus jää haaveeksi. Toisinaan värien kohtaaminen saa aikaan sammuneen sävyn, joka on kuin riita tai pettymys. Mutta sitten riidan viereen puhkeaa ruusunpunaa ja anteeksiannon valkoista. Värit risteilevät ja sykkivät kankaalla kuin verenkierto. Maali virtaa ja suihkuaa kuin maito äidin rinnoista.

Toivon voivani koskettaa sinua, katsojani, antaa sinulle lahjan, jonkin liikahduksen sydämessä, pienen onnen ailahduksen. Jos sinulla on surua tai ahdistusta, maalaus voisi olla lohdutuksen ja rauhoittumisen paikka. Katso, ja anna maalauksen viedä. Ei tarvitse ymmärtää, voi kokea.

Kanneltalon galleria 7.-24.8.2013
Avoinna ma–to 9–20, pe 9–18, la 10–16 (poikkeuksena 10.8. suljettu).
Avajaiset ti 6.8.2013 klo 17.00.
Taiteilija Anna-Sofia Sysser esiintyy avajaisissa. Tervetuloa!
Vapaa pääsy
Järj. Maaria Oikarinen ja Helsingin kulttuurikeskus
Kanneltalo | Klaneettitie 5 | kanneltalo.fi