Ruma kaunis ja rakas

Nyt on tämän vuoro: Nimeämätön alku 180x340cm, tai siis pystysuoraan tämäkin tulee kääntymään

Maalasin eilen rumaa. Hui apua, äkkiä pois, kauhistelin, ei saa, tuhma, paha! Pysäytin kuitenkin käden, joka oli jo peittämässä syntynyttä kummallista kohtaa. Katsoin kokonaisuutta. Ehkä ruma onkin hyvä.

Hampaita vihlova yhdistelmä

 Aina ei voi olla kivaa, opetti äiti. Sen voisi tässä kääntää muotoon: aina ei voi olla kaunista. Joskus sai lainata äidin korkokenkiä, huulipunaa ja helmiä ja mennä ulos hienostelemaan. Toisinaan joutui istumaan yksinään ruokapöydässä yrittäen nieleskellä läskisoosia; onneksi äiti ei jäänyt vahtimaan, joten saatoin kipata pahan roskikseen talouspaperin alle piiloon. Aina ei voi olla kiltti. Välillä rapun pojat, paras kaverini Marko ja yläkerran Juha, liittoutuivat minua vastaan ja kiusasivat. Oli siinä vissiin B-rapun Sikasen poikakin mukana, se oli meitä isompi. Kaikkein hauskin juttu niitten mielestä oli napata pyöräni tarakasta kiinni niin etten päässyt ajamaan eteenpäin. Kerran minä sitten löin Juhaa laudalla päähän.

Vähän suurempaa aluetta tarkastellessa ei tunnukaan niin pahalta

 Kerron näitä, koska elämä ja taide liittyvät mielestäni kiinteästi yhteen. Kun miettii konkreettisesti Kanneltalon elokuun teemaa, rakkautta, tulee mieleen monenlaisia asioita ja tuntemuksia. Polte ja hekuma, lepo, lempeys, turvallisuus ja luottamus, huolehtiminen, opettelu, ymmärrys, viisaus, mielihyvä, suru, vastavuoroisuus; mustasukkaisuus, viha, riidat ja loukkaukset (nämä negatiiviset jutut vain satunnaisesti, ei missään nimessä jatkuvina - muuten on kyse väkivallasta, eikä sellainen ole koskaan rakkautta!); anteeksipyytäminen ja -antaminen, pyrkimys hyvään, ystävyys, sylittely ja silittely, kaipaus, unelmointi, riemu, hulluus, järki ja vastuu. Toivoisin maalausteni olevan sillä lailla totta, että niissä voisi nähdä ja kokea näitä asioita, että on paljon kaunista ja hyvää, mutta on myös rikkinäistä ja rumaa. Ihanimmassakin rakkaustarinassa on kriisinsä. Ja kun ajattelee lapsen ja vanhemman välistä rakkautta, siinä sitä mennään välillä pienestä kriisistä isoon kriisiin.

Voi, tajusin juuri, että tänään on isäni syntymäpäivä. Hän olisi täyttänyt 65 vuotta. Syöpä vei jo 53-vuotiaana. Tänään minun rakkauteni on sävyttynyt surulla ja ikävällä. Miten mukava olisi soittaa ja onnitella! Vielä mukavampi viettää juhlia läheisten kesken. Tuntemuksissani on myös vähän ärtymystä: miksi et mennyt lääkäriin ajoissa? Miksi söit niin paljon sitä lenkkimakkaraa? Iloakin on; yksi mukavimmista muistoistani on, kun ollessani pieni leikimme usein ”jummausta”, se tarkoitti että isä makoili lattialla ja siitä nosti ja lennätti minua. Ja kiitollisuutta, minulla on isän silmät, joilla tätä maailmaa katselen.

v. 1967 ja v. 1991

Isä opetti, että elämässä kannattaa asettaa tavoitteita, joita kohti pyrkiä. On tehtävä työtä saavuttaakseen tavoitteen. Ja sitten kun on yhden tavoitteen saavuttanut, voi asettaa uuden. Voi unelmoida, toivoa ja tavoitella pilviä. Ajatella että jospa joskus. Että nyt kun teen niin hyvin kuin osaan, unelma saattaa toteutua. Muutamia unelmoimiani asioita onkin tapahtunut, joskus jopa sellaista, mistä en ole edes osannut haaveilla. En taida kehdata kertoa, mitä kaikkia hulluja toiveita mielessäni nyt liikkuu. Mutta kerron kyllä, jos ja kun jokin toteutuu.