Typerät ukot, viisas lapsi

Tänään ip näytti tältä. Ihan kihelmöi, että saisin näyttää maalauksen viimeisen rupeaman jälkeen, mutta kun pitää aina odottaa se about vuorokausi, että maali on kuivaa, ja voi niitata kankaan seinälle kuvattavaksi.

 Taidekoulun miesopettajat, (joita kutsuin salaa nimillä Jäärä ja Vauhko), näyttivät kerran videon jostakusta miestaiteilijasta. Miehellä oli vaimo ja vastasyntynyt vauva. Tästä tuli ongelma, sillä vauvan itku ja vaimon häärääminen häiritsivät herran luovuutta. Suuri taiteilija erkani perheestä työhuoneelle asustelemaan ja luomaan rauhassa (varmaan se silti kävi kotona jääkaapilla, ellei sitten löytänyt nuorta lapsetonta neitoa huoltajakseen). Videon loputtua miesopettajat siinä sitten duona tokaisivat, että näinhän nää jutut menee. Taide vaatii uhrauksia. Minä olin aivan raivoissani ja huusin että just joo, jos taide on tuollaista kusipäähommaa, minä kyllä mieluummin hankkiudun heti paksuks, ja annan koko paskataiteen olla.

En käsittänyt, enkä käsitä harmaapartojen uhrautumis-ukinoita; miten niin ihana asia kuin taide voisi vaatia täydellistä itsekkyyttä? Keskittymistä ja sinnikkyyttä kyllä, paljon työtä ja henkistä energiaa – ja sitä rakkautta, josta kirjoitinkin viimeksi vähän enemmän. Mutta voiko rakastaa työtään, voiko taide välittää rakkautta, jos taiteilija ei rakasta ihmisiä?

Paksuksi ei aina niin vain heti paikalla hankkiuduta, mutta onneksi suuri toiveeni toteutui, ja tulin raskaaksi. Minua varoiteltiin, että siinä kyllä muu elämä jää. Olkoon sitten niin, minä ajattelin, rakkauteni tätä pientä syntyväistä kohtaan on niin suuri. Ja aika aikaa kutakin, kuten Sotkamon mummuni tapasi sanoa. Kasvaahan se vauvaa siitä. Yllätyksekseni juuri se minun ja vauvan välinen rakkaus antoikin valtavasti voimaa myös muihin asioihin. Elämä oli täyttä ja rikasta. En ole kokenut, että äitiyden vuoksi olisin koskaan joutunut minkään ”skenen” ulkopuolelle.

Nyt vauvani on myrskyisässä murrosiässä eikä niin usein osoita rakkautta paskamutsille, joka ei edes käy kunnon töissä, kunhan maalailee tyhmiä paskamaalauksia. Mutta lukipahan huolella tehdyssä äitienpäiväkortissa kuitenkin ”Onnea rakkaalle äidille”. Ja tämä on minusta aivan ihana juttu: yhdessä vaiheessa, kun minulla oli menossa masennusjakso, tytär laittoi blogiin piristävän viestin salanimellä!

”Hei! Selailin blogiasi ja pidän todella paljon maalauksistasi. Ne eivät ole vain maalauksia, niissä on iloa, energisyyttä, voimaa ja rakkautta. Terveisin Albert”

Miten ihanasti sanottu! Päivääni tulvahti valo. Vasta paljon myöhemmin tytär paljasti lähettäneensä kommentin. Niin kauniisti ajateltu ja tehty. Ja juuri noin minä haluan maalata!