keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Koulusta uralle



Minulle tuli jokin aika sitten mukava haastattelupyyntö. Pekka Halosen akatemian kuvataideopiskelijat olivat saaneet tehtävän, jossa tuli haastatella itseä kiinnostavaa suomalaista kuvataiteilijaa. Maalausta ja taidegrafiikkaa opiskeleva Charlotte Tuohimaa halusi haastatella minua. Sähköpostitse saamani kysymykset koskivat omia taideopintojani ja uraani niiden jälkeen. Vastaillessa meni muutama tovi, ja joitakin asioita piti vähän kaivellakin muistin sopukoista, mutta se osoittautui itsellekin antoisaksi. Niinpä ajattelin julkaista haastattelun pohjalta tekstin myös täällä Hekumassa. Monille lukijoille tässä on paljon tuttuakin juttua,mutta nyt tulee tämmöinen vähän kronologisempi tarina.


Missä ja milloin olet suorittanut taideopintosi?
Millaisena koit opinnot?
Mikä tai mitkä asiat ovat jääneet erityisesti mieleen?
Mistä koulussa oppimistasi asioista on ollut hyötyä ammatillisessa työskentelyssäsi? 

Olen käynyt Savonlinnan Taidelukion (1988-1991), opiskellut Helsingin yliopiston Piirustuslaitoksella ja valmistunut kuvataiteilijaksi Taidekoulu MAAsta (1998). Kaikki nämä opinnot ovat olleet minulle ammatillisesti merkittäviä. Lisäksi olen opiskellut yliopistolla kaiken maailman humanistisia aineita – mikä myös on ollut tärkeää, vaikken olekaan ikinä valmistunut.


Taidelukiossa kaikesta opetuksesta kolmasosa oli taideaineita. Kuvataiteen puolella sai valita kolmesta linjasta: sovellettu taide, yleinen taide tai käyttögrafiikka ja arkkitehtuuri. Valitsin ensimmäisen, koska siinä pääsi monipuolisesti kokeilemaan erilaisia juttuja: mm. grafiikkaa, kankaanpainantaa ja -värjäystä, lavastusta, emalikorujen tekoa, paperin valmistusta, vaatesuunnittelua jne. Kaikki opiskelivat piirustusta ja maalausta, sommittelua sekä taidehistoriaa. Näiden lisäksi oli vielä erilaisia kerhoja, joissa opiskelin ainakin valokuvausta, ompelua ja kankaankudontaa. Koulun ovet olivat auki iltamyöhään ja jäinkin monesti koulun jälkeen pimiöön kehittämään valokuvia. Se, että koulu oli täynnä lahjakkaita ihmisiä, sai minut kuitenkin epäilemään omia lahjojani niin paljon, etten lukion jälkeen rohjennut hakea taidekouluihin. Hain ja pääsin Helsingin yliopistoon lukemaan suomen kieltä ja kirjallisuustiedettä. Ja olihan yliopistollakin Piirustulaitos, sinne ei ollut pääsykoetta. Myöhemmin tuli sitten pakottava tarve hakeutua taiteilijan ammattiin, en enää epäillyt, intohimoni oli niin valtava.


Yliopiston piirustuslaitoksella opiskeltiin ensin monta kuukautta vanhanaikaisesti kipsiluokassa piirtäen hiilellä Nefertitiä, Daavidia, Afroditea ja mitä kaikkia näitä onkaan. Tämän jälkeen pääsi "toiselle luokalle" piirtämään ja maalaamaan elävää mallia. Kerran viikossa oli croquis-piirustus; se oli minulle jonkinlainen avain uuteen. Nopea, pelkistävä piirtäminen oli kiehtovaa. Oli piirrettävä nopeasti, koska kohta mallin asento katoaisi, ei ole mahdollista jäädä junnaamaan tai miettimään, että onpas vaikeaa. Minuutin croquis on edelleen suosikkini.

Ammattiin valmistava taidekoulu MAA sijaitsee Suomenlinnassa, mikä sinällään oli hieno elementti koulunkäynnissä: jokapäivänen lauttamatka ja kävely perimmäiseen saareen. Kävin ensin vuoden iltalinjaa, josta minut valittiin sitten suoraan päivälinjan kolmivuotiseen koulutukseen. Muistan piirtäneeni ja maalanneeni paljon ulkona (osa tästä taisi liittyä koulun kursseihin, mutta piirsin myös muuten vain silkasta kiinnostuksesta ja oppimisen halusta). Linnoitusaiheet sopivat hyvin hiilityöskentelyyn ja koulun viereinen puutarha vei värikkään paletin maailmaan. Kolmantena vuonna kiinnostuin abstraktiosta, siirryin siihen pikku hiljaa luontevasti havaintomaalausta pelkistamällä. Työskentelin tuolloin öljy- ja temperavärein – koulussa opetettiin nämä tekniikat hyvin.


Mielestäni taideopiskelijalle kaikkein tärkeintä on löytää ja säilyttää oma sisäinen tahto ja voima tehdä taiteilijan työtä sekä harjoitella paljon, että löytää oman tapansa tehdä. Parhaat opettajat osaavat kannustaa tässä. Muistan miten Anne Sunila esim. vinkkasi minulle taiteilijoita, jotka saattaisivat olla juuri minun kehitykselleni tärkeitä (mm. Pierre Bonnard) – ja osui oikeaan. Olavi Suomela oli erinomainen piirustuksen ja sommittelun opettaja. Oli rohkaisevia opettajia, mutta myös sellaisia, jotka lähestyivät opiskelijaa mollaamisen ja väheksymisen kautta. Tällainen jää ikävästi mieleen ja saattaa tuhoisastikin salvata jonkun opiskelijan luovuuden. ”Kai sä tiedät että tämmöstä on ennenkin tehty”, joku tokaisi työni äärellä, eikä tällä besserwisserillä sitten muuta sanottavaa ollutkaan. Kritiikki-istunnoista opettajien suusta saattoi päästä paljon pahempaakin. Olen kuullut samanlaisia ikäviä kritiikkikokemuksia monilta kollegoilta, näitä on tapahtunut varmaankin kaikissa kouluissa. Toivottavasti tämänkaltaista opetuskulttuuria ei enää harrasteta. (Asia tutkimuksen alla, kirjoittanen raportin myöhemmin.) Nagashila Hämäläinen oli opettaja, josta tuli viimeisenä vuonna minulle tärkeä hahmo. En ensin tajunnut hänen opetustapaansa alkuunkaan, hänellä oli esim. tehtävänannoissa tapa puhua pitkään ja pohdiskellen – taisin sitä paitsi pelätä buddhalaisuustartuntaa. Mutta sitten välillemme avautui antoisa keskusteluyhteys, hän on opettaja, joka kuuntelee ja auttaa opiskelijaa löytämään sisäisen timanttinsa, näin itse koin.



Miten ilmaisusi on muovautunut sellaiseksi kuin se tällä hetkellä on?

Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet ilmaisuusi? 

Kuten jo kerroinkin, olen aikoinaan työskennellyt paljon ulkona piirtäen ja maalaten suoraan havainnosta. Suosikkiaiheeni oli pitkään vesi, tarkemmin maiseman heijastukset vedessä. Maalasin siis maisemaa ”väärin päin”. Hauska aneknootti muuten: muistin juuri, että Taidelukion ensimmäisen vuoden teema oli vesi. Ajattelin tuolloin, että voi hyvänen aika, vettä koko vuosi, miten tylsää. Nyt ajattelen, että vesi riittäisi hyvin elämänmittaisen tutkiskelun ja inspiraation aiheeksi. Ja edelleen monet katsojat näkevät teoksissani veden liikettä. Ja edelleen itse katselen vettä ”sillä silmällä”.
Sitten siirryin tarkastelemaan varjoja. Jos katsoo esim. vaaleaa seinää auringonlaskun aikaan, näkee lukemattomia väreileviä värejä. Kuten croquis-piirustuksessa, täytyy työskennellä nopeasti, että tavoittaisi hetken.
Nykyään työskentelen lähes yksinomaan ateljeessa, mutta erilaiset kokemukset maisemasta vaikuttavat edelleen maalauksiini vahvasti. Olen myös synesteettinen kokija: auringon lämpö, lintujen sirkutus tai sateen piiska kasvoilla muuttuu väriksi.


Mitkä asiat ovat olleet erityisen haasteellisia taiteilijan ammatissa?

Suurimmat ongelmat tässä ammatissa ovat taloudellisia. Parhaina vuosina olen pystynyt elämään teosmyynnillä, huonoimpina vuosina olen myynyt vain yhden tai kaksi maalausta. Apurahoja olen saanut vain muutaman kerran. Melkein kaikki muut ongelmat syntyvät taloudellisesta epävarmuudesta: se, ettei maalauksia osteta, synnyttää joskus tunteen siitä, että olen taiteilijana arvoton, keskinkertainen ja epäkiinnostava. Samoin kielteinen apurahapäätös aiheuttaa hetkeksi tunteen huonoudesta. Työtä ei jaksa tehdä, jos usko oman taiteen arvoon, joka ei riipu ostajista tai apurahalautakunnista, ei ole vahva. Ja jos ei ole varaa maksaa työhuonetta, on keksittävä jotain pienimuotoisempaa. Muutaman kerran olen vuokrannut työhuoneen pois ja tehnyt kotona pieniä kollaaseja tai akvarelleja. Tai sitten vaihdan välinettä, ja kirjoitan. Olen tehnyt mm. yhden lyhytelokuvakäsikirjoituksen ja katalogitekstejä kollegoille. Yhteen aikaan toimin vapaana toimittajana ja kriitikkona, mistä sai vähän lisätuloja, mutta tällä hetkellä kirjoitan lähinnä blogiani Hekumaa (kunpa saisinkin siitä palkkaa kuten suosituimmat muotibloggarit!).


Miksi haluat tehdä taidetta juuri niillä menetelmillä joilla työskentelet?

Maalaan akryyliväreillä tekniikan nopeuden ja monipuolisuuden vuoksi. Akryylilla on mahdollista maalata kuultavan akvarellimaisesti tai hyvin paksusti, reliefimäisesti – ja kaikkea näitten väliltä. Väri kuivuu nopeasti, mikä sopii temperamentilleni; työtä pääsee yleensä jatkamaan viimeistään seuraavana päivänä. Olen varma, että tulen vielä keksimään monta uutta tapaa käyttää tätä tekniikkaa. Mieluiten maalaan kookkaita teoksia, koska pidän työn fyysisyydestä ja laajoista liikkeistä kankaalla.


Millainen työhuone sinulla on taiteen tekemistä varten?

Työskentelen ateljeessa, joka on kooltaan 38m2. Työhuoneen yhteydessä on lisäksi erillinen varastotila. Koska maalaan ”isosti” ja teokseni ovat kookkaita, tarvitsen paljon tilaa. Tilassa on valaistuksena hyvät päivänvaloputket (ikkunat ovat pienet, ja päivänvalo harvoin riittää). Olen tilaani tyytyväinen, mutta kukapa ei joskus haaveilisi valtavasta, korkeasta ateljeesta, jossa olisi suuret ikkunat pohjoiseen.


Inspiraatiokuvat Madeiralta 2006, kun teini oli vielä pieni.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Black is the New Orange


Heräävä 2016

Olipa kerran oranssi, joka ei  halunnut olla oranssi. Mutta ei se oikein tiennyt, mikä se haluaisi olla. Taiteilija sanoi: annan sinulle keltaista, pinkkiä ja alitsariinia. Maalaus makasi lahnana lattialla ja odotti palveluksia. Taiteilija teki parhaansa.

"Ei, minulla on kuuma!" maalaus sanoi seuraavana päivänä, "sinä teit minusta tulipalon. Vilvoita!" Selvä, olkoon,voin kokeilla, maalari sanoi.


Ei, minuun sattuu, maalaus huusi, miksi sinä tälla lailla riepottelet? Minä sanoin, että on vähän kylmä, ja sinä toimitat minut napapiirille. Halusin hieman viilennystä, ja sinä syväjäädytät! Minä haluan oranssia ja punaista ja keltaista! Jo nyt on, taiteilija jupisi, selvä, saamasi pitää ja palautti maalauksen melkein aiemmalle tolalle, jätti viileää vain pikkiriikkisen.

Mutta taas maalaus vikisi. Minä haluan olla  kiiltävämpi! Kuule, taiteilija sanoi, mikä ihmeen draama queen sinä olet! Ihan kuin minulla ei olisi muita töitä tehtävänä. Sinä sen kun ruikutat ja viet kaiken ajan. Ympäri ämpäri pitäisi olla koko ajan kääntämässä, kas kun et vaadi vihreää. Riitapukari! Narsisti! Maalaus ja taiteilija riitelivät painokelvottomin sanakääntein päiväkausia. Lopulta taiteilija tympääntyi: selvä, en tee sinusta yhtään mitään. Kukaan ei tule ikinä näkemään sinua, siitäs saat.

Maalausparka oli unohdettuna ateljeen nurkassa vuoden päivät. Se oli uppiniskaisesti hiljaa, piti pitkää vihaa. Taiteilija teki muita hommia. Sitten kerran, kun taiteilija ei soittanut punkkirähinärokkiräppimusiikkia, hän kuuli työhuoneen nurkasta itkua. Kuka kumma, hän ihmetteli. Taiteilija höristi korviaan paikantaaksen äänen. Itkuliisa löytyi muiden maalausten takaa. Jassoo, sinä, taiteilija totesi. Mitä sinä haluat? "Haluaisin tulla valmiiksi, niin kuin nuo toiset, voisitko kiltti maalata minut valmiiksi."

Suoraan sanoen taiteilijaa ei yhtään huvittanut. Hän kuitenkin lupasi yrittää. Ja mitä tapahtui? Taas tuli riitaa. Taiteilija hermostui toden teolla. Nyt minä maalaan sinut mustaksi ja sillä selvä, hän sanoi. Niinpä hän sekoitti puolipeittävän mustan värin ja ryhtyi puuhaan. Ei ei ei, maalaus huusi henkensä hädässä, ei! Taiteilija heltyi, hän otti rätin ja alkoi pyyhkiä mustaa pois sieltä täältä. Nousi hehku, syntyi sovinto, joka viimeisteltiin violetilla glitterillä.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Crazy Birds

Aamuyön linnut (125x160cm) 2016

Sanoinkin vissiin viimeksi että oranssi everywhere oranssi everybody. Tämä Crazy Bird Spice Girl valmistui siis tietenkin oranssittamalla (alla pinkki-kelta-turkoosi kierros). Tuo tummanpunainen siellä huiskeen keskellä on Essien uusi muotisävy big spender, ja minulla on kynsissä sävyä meet me at the sunset. Odottelen vielä ultimate-oranssinkeltaista kesäsävyä. Ja sitä että Essie alkaa sponssata Hekumaa, täällä on kaikki niitten värit!!! Tai tulisinko teille suunnitelijaksi? Mulla on värisilmä ja nimikorva.

Hetken verran harkitsin maalaukselle nimeä Angry Birds, sillä onhan tuo vähän aggressiivinen jopa, mutta minä inhoan niitä siivekkäitä tihulaisia liikaa - maalaustani en sentään inhoa, jos vaikka hitusen dissaisinkin. Olen joskus joutunut altistumaan raivolinnuille, ja minä kärsin. Kriik krääk kirkuvinku, mäsh, - helvetillistä melusaastetta ja visuaalista häirintää. Jos ei tule mania, niin tulee migreeni. Onneksi minulla ei ole poikalapsia. Joutuisivat ruutuaikadeprivaatioon.

Unohdetaan siis ruutukummitukset. Muistelin sitä, kun alkutalvesta, kun silloin tällöin vahingossa heräsin aamuyöstä, hullut linnut olivat äänessä kello kolme. Talviyö oli tumma, mutta hullulinnut hinkuivat parittelemaan, ja niitten kiima sähköisti maiseman fluoriväreihin. Ehkä tässä on jotain sellaista. Nyt kevätaamuina linnut ääntelevät mielestäni lempeämmin, tänään kuuntelin niitä parvekkeella viideltä eikä kahvirauhani mitenkään häiriintynyt.

Kreisilinnuista tuli mieleen, että rakas siskoni Miriam on monta kuukautta meinannut ja jahkannut vlogin aloittamista. Se on pulputtanut ideoitaan, että tälleen mä sanon ja tälleen - eiks oo hyvä, ja kirjoitellut matskua monen jakson verran. Mutta silti se on että emmätiiä, emmäuskalla, emmäosaa, emmä. Sori Miri, kun nyt juoruan susta mutta move that ass, Sis! Täällä on yksi katsoja, ja aika monta muuta tulee heti! Emmä emmää... lopeta emmäilly, ämmä - shake it, biiitch!

Me molemmathan ollaan harrastettu Tinderiä, mutta Miriam on suorittanut ihan kunnon sosiologista tutkimusta aiheen parissa, joten hänellä on paljon mielenkiintoista sanottavaa. (Ja miksi tämä tuli mieleen paskalinnuista? Se selviää kohta) Mirillä oli treffit yhden jäbänkaa, jäbä oli pyytänyt Mirin drinkille. Se oli ihan söpö ruskeasilmä. Me suomalaisjuutalaiset sisarukset ymmärrämme tällaisen kutsun niin, että mies haluaa tarjota drinkin - mutta se saattaakin olla väärinymmärrys. Mies hilautui tiskille, sisko perässä, baarissa oli tungos. Mitä sä juot, mies kysyi. Mi juo siideriä. Mies tilasi kokista. Itselleen. Katsellaan, sosiologisesti, Mi ajatteli ja tilasi tasa-arvosiiderin. Mies oli turkkilainen - okei, mä oon käynyt sun kotimaassa kaksi kertaa, Mi kertoi. Miehellä oli hermostunut kimeä nauru - vitun epämiehekästä, Mi ajatteli. Sillä oli paskalintufirman käyntikortti!  Mi nauroi paskaisesti  kovaan ääneen. Räkäisesti ja pitkään. Eikä selitellyt.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Oranssimania

Golden Spirit 5 (125x160cm) 2016

Oranssi on kuuma. Pussaan teitä oranssein huulin PUS.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Parempi yritys (2.) kirjoittaa Kieferistä


X X X X X X
[Voisin rakentaa tähän Sokeri-Baabelin]

Onko kaikillä tähdillä nimi? Paljonko taivas painaa? Voiko myrskyn pysäyttää? Mitä syntyy, kun myytti ja matematiikka rakastelevat? Voiko laskeutua maan keskukseen? Onko historia jana, kehä vai spiraali? Milloin jumala nukahti?

Astuessani Anselm Kieferin näyttelyyn odotan paljon. En tule pettymään. Tulen vapisemaan, kauhistumaan ja huikaistumaan. Tulen kysymään kysymyksiä, joilla aloitin; tulen kysymään paljon muita kysymyksiä.

Ensin katson maalarin analyyttisellä silmällä. Täällä on suurta ja painavaa. Isoja kankaita: miten ne on rakennettu ja pingotettu, miten kuljetettu ja ripustettu? Paksua maalia, miten ihmeen monta tuubia tähän on mennyt? Kuivuuko tuollainen massa ikinä? Värit: paljon harmaata, mustaa, okraa, vähän muita värejä. Useimmat maalaukset levittäytyvät eteen karkeasti työstettyinä ja maisemallisina, mutta on myös herkkää makromaalausta ja tarkkoja piirroksellisia detaljeja. Joihinkin teoksiin on lisätty kolmiulotteisia objekteja: kasvinosia ja erilaisia esineitä, mm. ruosteisia pienoislaivoja. Mukana on myös veistoksia.


Suojaus rapisee äkkiä. Ammattisilmät vuotavat. Tämä menee orvasketeen, verenkiertoon.
Hiljaa! Älkää puhuko! Ei sanakaan! Hiljaa! Sanat hajoavat, niillä ei tee juuri nyt mitään. Ne eivät auta. Tämä näyttely ei ole sellainen, että pysähdytään keskustelemaan teoksen äärelle, arvioidaan tekniikkaa, sivumennen todetaan upeus ja vaikuttavuus, analysoidaan merkityskenttiä ja riemastellaan kulttuuriviittauksia, vastataan kyllä, ei tai toisaalta. Voi tämä sellainenkin olla, mutta ei minulle, ei nyt, kun katson näitä, olen näissä.

En ole koskaan nähnyt mitään tällaista. Olen nähnyt monenlaista (parasta, hyvää ja huonoa, mutta nyt ei liikuta sillä akselilla). Juuri tällaista en ole nähnyt. Mitä tämä on? Jos sanoja on pakko sanoa, sanon vavahduttava, raju, repivä, päällekäyvä, seesteinen, surullinen, raskas, rauhoittava, typerryttävä, megalomaaninen, ääretön, levoton, ahmaiseva. On kuin kokisi ensimmäistä kertaa jotain, jotain suurta, uutta, jotain pelottavaa, kiusaavaa ja uteliaisuutta herättävää. Samalla kuulisi tuttuuden kaikuja ja tulossa olevan pökerryttävää kilkatusta. Surisi kuolevaisuutta ja toivoisi ikuisuutta. Henki salpautuu, suu kuivuu, sydän lyö tihemmin, aivot sähköistyvät.

Ikiaikainen ja hetkellinen ovat rinnakkain. Kivi lohkeaa ja murenee, hiertyy hiekaksi, veri vuotaa hiekkaan; kukka puhkeaa, eroosio syö maisemaa. Hiili puristuu timantiksi, maa nousee merenpohjasta, kukka kuihtuu ja lakastuu, hiutuu nopeasti pois. Ihmisen elämä on perhoselle ääretön, maankamaralle olematon.

Ovatko nämä edes maalauksia? Kankaalla, joka on suurempi kuin elokuvakangas, tapahtuu enemmän kuin elokuvassa. Ehkä kuitenkin vähemmän kuin kymmentuntisessa Shoah-elokuvassa? Shoa eli holokausti on vahvin mielikuva, joka minulla on aiemmin ollut Kieferin maalauksista. Lähes loputtomat kuvat, jotka maalaavaat Paul Celanin runosäkeitä dein goldenes Haar Margarete/ dein aschnes Haar Sulamith, kirjoittavat arjalaista ja juutalaista historiaa. Näiden mielleyhtymien vuoksi näen tämänkin näyttelyn monissa maalauksissa historian painolastin ja ihmisyyden rappiotilan, vaikkei kyseisiä maalauksia olekaan nyt esillä. Tunnen kauhun oksetukseen saakka. Enkä näe väärin: useiden teosten nimet ja ”selitystekstit” viittaavat tällaiseen tematiikkaan.

Materiaalinen paino tavoittelee historian painoa. Kiefer käyttää maalauksissaan lyijyä, savea ja lasia. Mahtipontiset veistokset ovat tietenkin vielä oma lukunsa. Museon sisälle aiottu veistos jouduttiin lattian pettämisen pelossa sijoittamaan ulkotilaan. Minusta tuntuu, että fyysisen painon yksi tarkoitus on pakottaa teoksen kokija psyykkisen painon alle. Siinä Kiefer onnistuu hyvin. Teokset tuntuvat suorastaan vaarallisilta. Oikeastaan ne ovatkin, lyijyhän on myrkky ja saaste. Rooman valtakunnassa lyijystä tehtiin vesijohtoja ja ruokailuvälineitä, lyijyllä ”hoidettiin” kauneutta ja sillä makeutettiin viinejä; näistä aiheutuneita myrkytyksiä on epäilty yhdeksi syyksi valtakunnan tuhoon. Altistus, myrkyn kertyminen kehoon, tuhoaa ja tappaa hitaasti, lyijyluoti nopeasti. Toisaalta lyijy on myös suojaava aine, esimerkiksi röntgenhoitajien essuissa. Urheilijat saattavat käyttää lyijyliivejä saadakseen niiden antamalla painolla lisätehoa harjoitukseen. Ambivalenssi näyttää olevan yksi Kieferin taiteen tunnusomainen piirre.

En kuvaile teoksia kummemmin, koska parempi keino saada niistä käsitys on katsoa tämä video.
Kamera pyörii taidemuseon saleissa ja näyttelyn kuraattori kertoo keskeisiä juttuja.

Kieferin teokset työntävät juuria ja kurottavat oksia valtavan laajalle ihmiskulttuurin historiaan, kirjallisuuteen, taidehistoriaan, myytteihin, luonnontieteisiin ja filosofiaan. Ken haluaa, voi valita jonkin avautuvista poluista (muutamia mainitakseni): perehtyä Pentateukkiin (mieluiten hepreaksi) ja sen sisartarinoihin Koraanissa (mieluiten arabiaksi), opiskella profeettakirjoja ja näiden juutalaisia tulkintataraditioita, paneutua teosofiaan ja erilaisiin mystisiin suuntauksiin kuten Kabbalaan ja mietiskellä kristillistä pelastuskertomusta (mieluiten kreikaksi). Voi tutkia alkemiaa, matemaattisia pulmia ja tähtitiedettä. Voi lukea Goethea (mitenkäs ne kaikki Faust-hahmot halki kirjallisuushistorian ja musiikin?), Celania (entäs muut holokaustikirjailijat?), Shakespearia, Sapfoa (mitä fragmenttien aukoissa on lukenut?) Dekkeriä (jonka takana piileskelee Ovidius), matkustaa muinaiseen Mesopotamiaan, hengailla Olympoksella kreikkalaisten jumalien kanssa, käydä keskustelua Sokrateen, keskiajan arabialaisten filosofien ja Kierkegaardin ja Sartren kanssa jne etc.

Kuvitella saattaa, miten viittausten määrä nousee eksponentiaalisesti äärettömiin. Olen ihmetellen pyöriskellyt risteyksissä, mutta koska supervoimani ovat viime aikoina kohdistuneet muualle (mm. kahden näyttelyn rakentamiseen, israelilaisen yhteiskunnan opiskeluun ja zumbailuun) en pysty tällä kertaa tässä lähtemään näille poluille.

!!! Anselm Kieferin näyttely Mäntän taidemuseossa nyt viimeistä viikkoa, 24.4. saakka.


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Huono yritys (1.) kirjoittaa Anselm Kieferistä


Keittiökykloopit/ Maaria Batsheva

Kello on 0:13. Tulin juuri töistä. Erään klausuulin mukaisesti minun kuuluisi mennä nukkumaan viimeistään klo 0:00, mutta teen tänään sopimusrikkeen. Toivon mukaan en kuitenkaan niin pahaa kuin pari viikkoa sitten, jolloin menin nukkumaan klo 7:15; se oli erittäin epäviisasta. Näin isosta sopimusrikkeestä seurasi iso rangaistus: nukuin vuorokauden putkeen, saman verran kuin olin valvonut putkeen ja herättyäni olin monta tuntia ihan pihalla. Valvomista pahempi rike on valvoa ja keitellä kahvia pitkin yötä. Niinpä keitin teetä. Mutta minua ei huvita juoda teetä. Minua huvittaa juoda kahvia. Kierrän kiellon siten, että lämmitän päivältä jäänyttä kahvia, en tee kahvinkeittotyötä, en koske suodatinpusseihin enkä kahvipurkkiin, en paina kahvinkeittimen nappulaa. Ja lisään kahviin reippaasti maitoa, silloinhan se ei enää ole kahvia, vaan lattea! - Voi perkele, keitin sittenkin, sillä kun silmä vältti neste alkoi kiehua! Mutta edelleen se on lattea eikä kahvia. Ja jos lisään siihen kanelia, niin se ei varsinkaan missään tapauksessa ole kahvia.

Mutta ei minun noita kuulunut jorista. Kuului kirjoittaa Anselm Kieferistä. Olen meinannut liian kauan.(Oho, menin vahingossa feisbuukkin. Kaima oli laittanut sinne härskin musta makkara -kuvan.) Niin, ajattelin, että jos en nyt kirjoita Kieferistä, niin en varmaan ikinä kirjoita. Tiedättekö sen tunteen, kun perfektionismi lamauttaa? Haluaisi tehdä jotain niiin hyvin, että ei pysty tekemään ollenkaan. Nyt teen, vaikka sitten huonosti, koska Mäntän taidemuseon näyttely, jota niin kovasti haluan suositella, on loppumaisillaan. Viimeinen aukiolopäivä on 24.4., joten kipin kapin kopin, jos et ole käynyt!

Itse kävin Kieferin näyttelyssä jo tammikuussa, ja olin pitkään sen pauloissa, niin vahvasti, että ajattelin teoksia joka päivä. Kirjoitin muistiin yksittäisiä sanoja. Mutta en osannut kirjoittaa lauseita! Pinnistämällä ja pakertamalla sain änkytettyä muutamia lauseen tapaisia. Mutta että kokonaisen teksti? Ei nyt sentään.

Piipahdin parvekkeella. Oranssinharmaalta taivaalta sataa. Ihan kuin olisi syksy. Eikö nyt kuulunut tulla jotain ankaria helteitä? Tai ainakin +15 tai sellaista, sehän on pohjoisen ihmiselle melkein helle. Palestiinalainen poikaystävä laittoi chattiin suruhymiön kun viimeksi kerroin, että lämpötila on täällä +5. Se ei tajunnut hehkutustani valosta ja aurinkoenergiasta eikä sitä, että juuri oli ollut -10 ja sekin on ihan kiva sää. Jerusalemissa oli kai jotain +18 eli sen mielestä kylmää. Kappas. Sataa oranssinharmaalta taivaalta. Se voisi melkein olla Kieferin maalaus. Maalauksessa ei kuitenkaan olisi vallilalaista kerrostaloa niin kuin tuossa minun näkemässäni maisemassa, siinä olisi ehkä kolossaalinen raunio. Sama veden lätinä saattaisi silti kuulua. Vai kuuluisiko vedenpaisumuksen kohina?

Mokkavuoret/ Maaria Batsheva

Nyt minun pitäisi muokata änkytystiedostosta kelvollista tekstiä. Tarvitsisin ehkä myös näyttelykatalogin, sen välissä on ruskealla kynällä tehtyjä muistiinpanoja. Onko teillä muuten kynäpakkomiellettä? Sellaista, että väärällä kynällä ei voi kirjoittaa? Pöydällä on Flemingin apteekin kynä. Se on aika hyvä, sillä voi kirjoittaa muistilistoja. On myös sininen lyijykynä F, sillä ei voi kirjoittaa mitään, varsinkin kun se on tylsä. Aina kun on mahdollista, omin kyniä eri paikoista. Oriveden opiston viininpunaiset kynät ovat parhaita. Myös Kanneltalo.fi-kynät ovat hyviä. Jos jotain asiaa on monen värisenä, minusta on melkein mahdotonta omistaa vain yksi, niinpä olen ominut neljä Kanneltalo.fi-kynää. Uusin kynä on Cumulus-hotellin kynä Tampereelta. En vielä tiedä, onko se hyvä kynä. Laitoin sen lompakkoon varakynäksi, eri lokeroon kuin Schneider-kynän, joka on joissain tilanteissa hyvä kynä, ei aina, sillä se on hidas kynä. Se on kuitenkin aika mukavan tuntuinen ja kivan näköinen kynä, alaosa on pinkkiä kumia ja yläosa keltavihreää muovia. Kiefer kirjoittaa joskus teoksiinsa juttuja, ei kuitenkaan Kanneltalo.fi-kynällä, vaan hiilellä tai maalilla.

Täytyi harjoittaa hieman etsivätoimintaa, Kiefer-kirja ei noin vain löytynytkään. Olohuoneessa on kaaos. Olohuoneen kaaos ei voisi olla Kieferin maalaus. Mutta jokin kaoottinen turmatanner voisi hyvinkin olla, maisema sodan tai katastrofin jälkeen, taitaa ollakin, on, montakin, mutta en nyt muista, minkä nimisiä Kieferin turmakaaokset ovat. Onko nimellä väliä?

Kastelen kukat. Joissakin Kieferin maalauksissa on kukkia, maalikukkia tai oikeita, kuivia auringonkukkia. Vaihdoin kasveihin mullat ja ruukut viime viikolla. Kiefer tykkää mullasta ja kaikista maa-aineista, kaivamisesta, möyrimisestä ja louhimisesta. Se tykkää rikkoa ja rakentaa. Se on hullu. Sillä on iso tontti, jossa se suorittaa kaivauksiaan ja rakentaa painovoimaa uhmaavia torneja, joitten se vissiin toivoo sortuvan, koska se tykkää raunioista. Niin, ja se tykkää auringonkukkien lisäksi muistakin kuivuneista kasveista, esimerkiksi ruskeiden saniaisten laittamisesta lasin alle. Se tykkää tuhoutumisesta ja emergenssistä. Onko emergenssi suomenkielinen sana? Ei varsinaisesti, mutta en keksi sille kotoista yhden sanan vastinetta. Kyse on jonkin asian syntymisestä, purkautumisesta esiin. Olin kerran kielitieteen kursilla, jonka aihe oli emergenssi. Kirjoitin esseen lapsen kielenomaksumisesta, miten kahdella konsonantilla alkavat sanat ilmaantuvat lapsen kielisysteemiin. (Esimerkiksi kruunu-sanan ääntämyksen omaksuminen kulki aineistossani seuraavasti: ruunu > truunu > kruunu ja vastaavasti lunssa > plunssa > flunssa; keskimmäiset versiot ovat viimeisiä helpompia, koska alkukonsonanttien ääntöpaikat ovat niissä lähempänä toisiaan.) No mutta nyt täytyy googlata emergenssin suomennos, koska en osaa selittää sitä täysin. Joo, näin sanoo rabbi Googel:

Emergenssi on [--]  filosofinen ja [--] olemassaolonsysteemeihin liittyvä käsite, joka tarkoittaa tietystä kokonaisuudesta nousevaa ja syntyvää uutta ilmiötä, ominaisuutta tai toiminnan tasoa. Emergentismillä tarkoitetaan filosofiassa ontologista kantaa, jossa johonkin fysikaaliseen systeemiin ilmestyy uusia ominaisuuksia. Muutosta alatason (yksinkertaisista) säännöistä ylätason (kompleksiseksi) kehittyneeksi järjestelmäksi kutsutaan emergenssiksi.

Juuri näin. Olinkin suunnitellut sanovani jotakin sen tapaista, että Kiefer askartelee ontologisten kysymysten äärellä. Olisiko pitänyt sanoa, että se tutkii niitä? Olen joskus karkeasti yleistäen kirjoittanut, että taiteilija paskat tutkii mitään vaikka väittäisi muuta. Että kun maaliin tulee halkema niin siinä tutkitaan patriarkaattia. Joo, näin joku väittää ihan pokkana, tiedätte kyllä, jos olette lukeneet näyttelytiedotteita. Mutta kyllä se Kiefer muuten tutkii. Se esimerkiksi kaataa lyijyä maan onkaloihin ja katsoo, mitä tapahtuu, kun sula massa jähmettyy.

Tässä kohden allekirjoittanut alkoi nukahtaa, ja meni nukkumaan klo 2:30. Hän heräsi 7:30 ja alkoi kirjoittaa postausta Yritys kirjoittaa Kieferistä 2.