Parempi yritys (2.) kirjoittaa Kieferistä

X X X X X X
[Voisin rakentaa tähän Sokeri-Baabelin]

Onko kaikillä tähdillä nimi? Paljonko taivas painaa? Voiko myrskyn pysäyttää? Mitä syntyy, kun myytti ja matematiikka rakastelevat? Voiko laskeutua maan keskukseen? Onko historia jana, kehä vai spiraali? Milloin jumala nukahti?

Astuessani Anselm Kieferin näyttelyyn odotan paljon. En tule pettymään. Tulen vapisemaan, kauhistumaan ja huikaistumaan. Tulen kysymään kysymyksiä, joilla aloitin; tulen kysymään paljon muita kysymyksiä.

Ensin katson maalarin analyyttisellä silmällä. Täällä on suurta ja painavaa. Isoja kankaita: miten ne on rakennettu ja pingotettu, miten kuljetettu ja ripustettu? Paksua maalia, miten ihmeen monta tuubia tähän on mennyt? Kuivuuko tuollainen massa ikinä? Värit: paljon harmaata, mustaa, okraa, vähän muita värejä. Useimmat maalaukset levittäytyvät eteen karkeasti työstettyinä ja maisemallisina, mutta on myös herkkää makromaalausta ja tarkkoja piirroksellisia detaljeja. Joihinkin teoksiin on lisätty kolmiulotteisia objekteja: kasvinosia ja erilaisia esineitä, mm. ruosteisia pienoislaivoja. Mukana on myös veistoksia.

Suojaus rapisee äkkiä. Ammattisilmät vuotavat. Tämä menee orvasketeen, verenkiertoon.

Hiljaa! Älkää puhuko! Ei sanakaan! Hiljaa! Sanat hajoavat, niillä ei tee juuri nyt mitään. Ne eivät auta. Tämä näyttely ei ole sellainen, että pysähdytään keskustelemaan teoksen äärelle, arvioidaan tekniikkaa, sivumennen todetaan upeus ja vaikuttavuus, analysoidaan merkityskenttiä ja riemastellaan kulttuuriviittauksia, vastataan kyllä, ei tai toisaalta. Voi tämä sellainenkin olla, mutta ei minulle, ei nyt, kun katson näitä, olen näissä.

En ole koskaan nähnyt mitään tällaista. Olen nähnyt monenlaista (parasta, hyvää ja huonoa, mutta nyt ei liikuta sillä akselilla). Juuri tällaista en ole nähnyt. Mitä tämä on? Jos sanoja on pakko sanoa, sanon vavahduttava, raju, repivä, päällekäyvä, seesteinen, surullinen, raskas, rauhoittava, typerryttävä, megalomaaninen, ääretön, levoton, ahmaiseva. On kuin kokisi ensimmäistä kertaa jotain, jotain suurta, uutta, jotain pelottavaa, kiusaavaa ja uteliaisuutta herättävää. Samalla kuulisi tuttuuden kaikuja ja tulossa olevan pökerryttävää kilkatusta. Surisi kuolevaisuutta ja toivoisi ikuisuutta. Henki salpautuu, suu kuivuu, sydän lyö tihemmin, aivot sähköistyvät.

Ikiaikainen ja hetkellinen ovat rinnakkain. Kivi lohkeaa ja murenee, hiertyy hiekaksi, veri vuotaa hiekkaan; kukka puhkeaa, eroosio syö maisemaa. Hiili puristuu timantiksi, maa nousee merenpohjasta, kukka kuihtuu ja lakastuu, hiutuu nopeasti pois. Ihmisen elämä on perhoselle ääretön, maankamaralle olematon.

Ovatko nämä edes maalauksia? Kankaalla, joka on suurempi kuin elokuvakangas, tapahtuu enemmän kuin elokuvassa. Ehkä kuitenkin vähemmän kuin kymmentuntisessa Shoah-elokuvassa? Shoa eli holokausti on vahvin mielikuva, joka minulla on aiemmin ollut Kieferin maalauksista. Lähes loputtomat kuvat, jotka maalaavaat Paul Celanin runosäkeitä dein goldenes Haar Margarete/ dein aschnes Haar Sulamith, kirjoittavat arjalaista ja juutalaista historiaa. Näiden mielleyhtymien vuoksi näen tämänkin näyttelyn monissa maalauksissa historian painolastin ja ihmisyyden rappiotilan, vaikkei kyseisiä maalauksia olekaan nyt esillä. Tunnen kauhun oksetukseen saakka. Enkä näe väärin: useiden teosten nimet ja ”selitystekstit” viittaavat tällaiseen tematiikkaan.

Materiaalinen paino tavoittelee historian painoa. Kiefer käyttää maalauksissaan lyijyä, savea ja lasia. Mahtipontiset veistokset ovat tietenkin vielä oma lukunsa. Museon sisälle aiottu veistos jouduttiin lattian pettämisen pelossa sijoittamaan ulkotilaan. Minusta tuntuu, että fyysisen painon yksi tarkoitus on pakottaa teoksen kokija psyykkisen painon alle. Siinä Kiefer onnistuu hyvin. Teokset tuntuvat suorastaan vaarallisilta. Oikeastaan ne ovatkin, lyijyhän on myrkky ja saaste. Rooman valtakunnassa lyijystä tehtiin vesijohtoja ja ruokailuvälineitä, lyijyllä ”hoidettiin” kauneutta ja sillä makeutettiin viinejä; näistä aiheutuneita myrkytyksiä on epäilty yhdeksi syyksi valtakunnan tuhoon. Altistus, myrkyn kertyminen kehoon, tuhoaa ja tappaa hitaasti, lyijyluoti nopeasti. Toisaalta lyijy on myös suojaava aine, esimerkiksi röntgenhoitajien essuissa. Urheilijat saattavat käyttää lyijyliivejä saadakseen niiden antamalla painolla lisätehoa harjoitukseen. Ambivalenssi näyttää olevan yksi Kieferin taiteen tunnusomainen piirre.

En kuvaile teoksia kummemmin, koska parempi keino saada niistä käsitys on katsoa tämä video.

Kamera pyörii taidemuseon saleissa ja näyttelyn kuraattori kertoo keskeisiä juttuja.

Kieferin teokset työntävät juuria ja kurottavat oksia valtavan laajalle ihmiskulttuurin historiaan, kirjallisuuteen, taidehistoriaan, myytteihin, luonnontieteisiin ja filosofiaan. Ken haluaa, voi valita jonkin avautuvista poluista (muutamia mainitakseni): perehtyä Pentateukkiin (mieluiten hepreaksi) ja sen sisartarinoihin Koraanissa (mieluiten arabiaksi), opiskella profeettakirjoja ja näiden juutalaisia tulkintataraditioita, paneutua teosofiaan ja erilaisiin mystisiin suuntauksiin kuten Kabbalaan ja mietiskellä kristillistä pelastuskertomusta (mieluiten kreikaksi). Voi tutkia alkemiaa, matemaattisia pulmia ja tähtitiedettä. Voi lukea Goethea (mitenkäs ne kaikki Faust-hahmot halki kirjallisuushistorian ja musiikin?), Celania (entäs muut holokaustikirjailijat?), Shakespearia, Sapfoa (mitä fragmenttien aukoissa on lukenut?) Dekkeriä (jonka takana piileskelee Ovidius), matkustaa muinaiseen Mesopotamiaan, hengailla Olympoksella kreikkalaisten jumalien kanssa, käydä keskustelua Sokrateen, keskiajan arabialaisten filosofien ja Kierkegaardin ja Sartren kanssa jne etc.

Kuvitella saattaa, miten viittausten määrä nousee eksponentiaalisesti äärettömiin. Olen ihmetellen pyöriskellyt risteyksissä, mutta koska supervoimani ovat viime aikoina kohdistuneet muualle (mm. kahden näyttelyn rakentamiseen, israelilaisen yhteiskunnan opiskeluun ja zumbailuun) en pysty tällä kertaa tässä lähtemään näille poluille.

!!! Anselm Kieferin näyttely Mäntän taidemuseossa nyt viimeistä viikkoa, 24.4. saakka.