Feeniks, keuhkoissani tuhkaa

Serkut lähettivät minulle kukkia Martan muistoksi pyhäinpäivänä. Kaunis kimppu lohduttaa.

Kirjoitan tänään hädän partaalta ja itkun keskeltä. Kolme vuotta sitten istuin ambulanssissa itsemurhavaaran vuoksi. Ja muistan sen nyt liian hyvin. Muutamaa päivää aiemmin olin löytänyt Martan kuolleena huoneestaan. Nyt ystäväni oli soittanut minulle apua, koska olin puhelimessa kertonut pelkääväni lääkkeitä. Muistan, kuinka istuin sohvalla ja asunnossa oli kaksi polttavaa pistettä: liinavaatekaappi oikealla ja lääkekaappi keittiössä takavasemmalla. Kaappien ovet pitäisi avata. Lääkkeet pitäisi ottaa pakkauksistaan ja nielaista yksi kerrallaan. Siellä ovien takana lääkkeet käskivät. Peloissani istuin sohvaan liimautuneena. Olin hirvittävän hauras ja epätoivoinen. Ystäväni ja sukulaiseni olivat huolehtineet minusta kellon ympäri, mutta nyt tätini oli lähtenyt tunniksi pois. Alle puolessa tunnissa romahdin, ja lääkkeet vetivät puoleensa kuin magneetti. Sain kuitenkin soitettua ystävälleni.  

Minä ymmärsin pyytää apua, mutta Martta ei ymmärtänyt. Emme tiedä, mihin aikaan hän kuoli. Luulisin, että aamuyön tunteina. Miksi hän ei tullut herättämään äitiä?

Minä keitin kahvia tavalliseen tapaan, ihmettelin vain, miksi Martta ei ollut vielä herännyt, sillä kello oli jo kaksitoista. Ei Martta enää herännyt. Tunnustelin sykettä ja kiireesti etsin puhelimen. Hetken luulin, että soittaminen auttaa, totta kai, kun näin reippaasti soitan, sitten ambulanssi auttaa, enkö vain voikin hänet elvyttää, ja kohta tytär taas hengittää ja syke palautuu. Mutta tajusin jo ennen kuin ambulanssi tuli. Minun tyttäreni oli kuollut.

Tyttären löytäminen kuolleena on elämäni suurin trauma. Elin tuota traumaa joka hetki ainakin kymmenen kuukautta. Minulla ei ole juuri tekstejä tuolta ajalta, vaikka yleensä kirjoitan päiväkirjamerkintöjä melkein joka päivä. Olen ollut mykkä. Ei väliä, mitä tein. Uidessa näin kuolleen tyttären uima-altaassa edessäni. Kerran laskin sata, kaksi, kolme, neljä viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan sataa; yhdeksännellä sadalla metrillä näky hetkeksi katosi, sitten pääsin tonniin ja porealtaassa näky palasi. Vajaa kymmenen sivua olen kirjoittanut pieninä tuokioina, yleensä kirjoitin humalassa puhelimen muistiinpanoihin ja lähes jokainen teksti kuvaa tuota traumaa.

Syyskuussa 2020 olen aloittanut paljettikantisen päiväkirjan. Olin X:n kanssa Citymarketissa ja näin nätin pikkutyttömäisen kirjan, jonka kannessa luki Think happy. Se muistutti minua pienestä reippaasta Martasta. Meillä oli Martan isän kanssa tapana päättömästi käydä erilaisissa isoissa kaupoissa ja ostoskeskuksissa katselemassa ja ostelemassa milloin mitäkin. Kävimme Ikeassa, Tokmannilla, Stadiumissa, Adidas Outletissa, Rustassa, Verkkokaupassa. Vantaalla, Espoossa, Tuusulassa, Keravalla, Itiksessä, Redissä, Triplassa, Hertsikassa. Retket ja ostelu olivat pieniä stoppeja suruun ja saimme tukea toisistamme. Ostimme koneita, keittiöpyyhkeitä, urheiluvälineitä, energiajuomaa, palapelejä, kosmetiikkaa, sukkia, hiustarvikkeita, hautakynttilöitä ja kukkasia.  Luin paljettikirjan nyt läpi. Olen tehnyt merkintöjä mm. siitä, miten olen minäkin yönä nukkunut. Usein nukuin huonosti. Jossain kohti totean, että en ole pystynyt moneen kuukauteen edes kirjoittamaan Martan nimeä.

Vaikka muistan ambulanssin ja lääkkeiden pakottavan voiman, ja tunnen intensiivisen epätoivon, haluan korostaa, että en ole tekemässä itselleni mitään. En tehnyt silloin enkä tee nyt. Lupaan pyytää apua, jos paha tilanne tulee.

Olin sairaalassa melkein kuukauden. En kertaakaan pukenut päivävaatteita. Minulla oli pitkä raidallinen yöpaita, sininen tai valkoinen, ja pitkä sininen villatakki sekä eripariset villasukat, joista vaaleanpunainen oli Martan. Vieraita kävi paljon. Olin uupunut. Saatoin maata sängyssä ja vieras piti kädestäni kiinni. Minulla on ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät. Sain kukkia, ristikoita, vartalovoidetta, currykanaa ja oranssit villasukkalangat. Lienenkö sitten vähän materialisti, mutta tällaiset konkreettiset asiat ovat minulle todisteita välittämisestä ja siksi hyvin tärkeitä. Mitä elämässäni oli? Ei mitään. Mutta silti katselin kukkia ja ajattelin, että ne ovat kauniita. Miten ihana ele Martan Phoenix-joukkueelta ostaa minulle valkoinen kimppu, jossa oli ruusuja ja liljoja!

Keskustelin kokeneen Harri-nimisen hoitajan kanssa. Harri sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Martan kuolema ei ollut minun syyni. Syyllisyys on ensimmäinen asia, joka tulee itsemurhan tehneen omaisen ja läheisen mieleen. Oli niin monta juttua, joitten takia se olisi voinut olla minun syyni! Että en jaksanut lähteä uimaan, kun Martta viimeisenä päivänä neljän maissa pyysi. Sanoin, että olisit kysynyt aiemmin, nyt en enää jaksa, mennään toisena päivänä, tietämättä, että mahdollisuus oli viimeinen. Ehkä Martta olisi piristynyt, jos olisin lähtenyt hänen kanssaan uimaan.  Kun viimeisinä päivinä puhuttiin Martan tulevaisuudensuunnitelmista, ajattelin mielessäni ”kyllä sä oot hyvä tyttö”. Miksi en sanonut sitä ääneen? Syyllisyys oli valtava eikä se täysin tule koskaan poistumaan. Näitä asioita voi pohtia loputtomiin. Kukaan ei voi tietää, miksi Martta teki itsemurhan. Silti uskoin Harria, joka sanoi, että se ei ollut minun syyni. Harri sanoi viimeisissä keskusteluissa myös vaikean kommentin. Että pitäisi hyväksyä itsemurhan tekijän valinta, että se oli hänen tahtonsa. Tämä on vaikea kysymys, sillä käsittääkseni Martan mieli oli sairauden sumentama.  

Tänään ratikassa Vallilan kirjaston kohdalla ajattelin, että haluaisin kirjoittaa blogia. En vain tiennyt, miten kirjoittaisin. Halusin kovasti kirjoittaa, sillä kirjoittaminen on elossa olemista. Blogi on myös kommunikointia, ja siitä saamani palaute on minulle tärkeää. Usein tarinat kirjoitetaan onnellisuuden kautta, vaikeuksien voittamisen tarinoina. Minäkin kirjoitin kesällä hyvissä voimissa. Olen kertonut selvinneeni Martan kuolemasta. Mutta toipuminen on eri asia kuin selviäminen. Tällä hetkellä en ole se ihminen, joka juoksee kymmenen kilometriä tuosta vain ja monituiset kerrat pyöräilee kaksikymmentä. Olen sellainen ihminen, joka pysyi sängyssä koko eilisen päivän.  

Olen ajatellut, että voisin ottaa Martan muistoksi tatuoinnin. Joskus kirjoitin käteeni Martan nimen malliksi. Siinä olisi lisäksi voinut olla sydän tai kukkia. Minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että nimen jatkuva näkeminen saattaisi muistuttaa surusta liikaa. Sitten viime kesänä mieleeni tuli feeniks. Feeniks-lintu kuvaisi selviämistä ja tietenkin Phoenix on Martan cheer-joukkue. Martan ystävä sitten kertoi, että Marttakin olisi halunnut feeniks-tatskan ja Hailey oli jopa piirrellyt lintujen kuvia Martan käteen. Googlasin tällaisia tatskoja ja löysin yhden mieleisen. En kuitenkaan vielä ollut valmis. Kesällä olin näkevinäni uusien siipien kiiltelevän, mutta tänään hengitän tuhkaa.

Oranssin maalauksen aika

Maalaus Golden Spirit tänään kotona ja avajaisissa vuonna 2017 (kuva Timo Korhonen) 

Hesarissa oli muutama päivä sitten artikkeli ajasta ja suhteellisuusteoriasta. Kuinka joidenkin tieteilijöiden mielestä aika on vain illuusio, jota ilman emme pystyisi hahmottamaan todellisuutta. Tämä ajatus on hankala hahmottaa, mutta pystyn tavoittamaan siitä jotain. Vaikka nyt, kun katson maalaustani Golden Spirit, jonka siirsin pikkuhuoneesta olohuoneeseen, läsnä on monta hetkeä yhtä aikaa.

Oranssi on mielestäni yksi parhaista väreistä, siinä on aurinkoa, lämpöä, liikettä ja energiaa; se on piristävä ja vahva väri. Jotenkin hienosti tuo maalaus nyt kipinöi ja säkenöi, kun katson sitä. Siinä on tulen tanssi ja auringon kuuma helotus. Sivellin on liikkunut ryhdikkäästi kankaalla ja kiiltoa on juuri sopivasti.

On ne tunnit ateljeessa, kun maalasin teosta. Muistan sen hyvän leveän pensselin, jota olen käyttänyt (mihin se muuten on joutunut? Oli tosi hieno ja kallis!) Muistan innon ja himoni keltaisiin ja oransseihin väreihin. Oli talvi, mutta ateljeessani oli erinomainen valaistus ja työskennellessä vuodenaika unohtui. Muistan illan työhuoneella, kun kollegani Pasin kanssa valitsimme teoksia Galleria Katariinan näyttelyyn. Pasi on ollut läheinen ystäväni Ilkan kuoleman jälkeen ja meillä on aina ollut hyvät keskustelut taiteesta ja elämästä. Mutta kuulepas Pasi, vieläkään et ole hakenut sinulle kuuluvaa maalausta samasta Golden Spirit -sarjasta!

Muistan, kuinka teimme ripustusta kollegani Empun kanssa, ja kävimme välillä pizzalla Kampissa. Empulla oli hyvä näkemys, ja saimme naulat oikeille paikoille. Empun kautta taulu vie myös Romanian taiteilijasymposiumiin, joka oli hieno kokemus kesällä 2015. Olin masentunut ja arka, tein hyvin yksinkertaisia puuväripiirustuksia hitaaseen tahtiin. Mutta lampi, jonka rannalla työskentelin, oli rauhoittavan kaunis. Huoneessani oli keltaiset seinät ja suihku ja vessapaperiteline hajosivat. Pohjoismaiset ja romanialaiset kollegat olivat kivoja ja paikallinen viina palinka vahvaa, joten meillä oli erinomainen viikko. Romanian keikka vaikutti myös taiteilijaryhmä OOO:n perustamiseen.

Muistan avajaishumun, ison ilon kirjasta ja näyttelystä. Tarjolla oli marenkia ja ”pillereitä” (jotain pastilleja ne olivat) värikkäissä lääkekupeissa, joita olin kerännyt sairaalasta; muutkin potilaat antoivat kipponsa mielellään taidemateriaaliksi. Ja nyt kun tämän muistan, läsnä on sekin hetki, kun ilkeä sairaanhoitaja, jota kutsuimme Ei-Hannaksi hänen oikean Johanna-nimensä sijaan, vihaisesti kielsi minua ottamasta keltaista lääkekuppia mukaan huoneeseeni, koska se oli roska. (Niin ja sellainenkin tapahtui, että maniassa pöllin kaikki osaston siniset Teema-mukit kaappiini ja kuljetin ne päivälomalla kotiin, kiedottuna vaaleanpunaisiin pyjamahousuihin. Hihittelin itsekseni, kun tämä sama ilkeä hoitaja kyseli kuppien perään. Häpesin asiaa myöhemmin, mutta en kehdannut palauttamaankaan mennä. Möin kuluneet kupit parilla eurolla Facebook-kirpparilla. Ja on minulla vieläkin työhousuina vaaleanpunaisia pyjamahousuja ja työkenkinä sairaalan kusiluikkarit.) Loppuillasta, kun kuohari ja valkkari loppui, oli pakko juoda punkkua, joten mekkooni tuli tahra. Entinen anoppini lupasi taikoa tahran pois.

Muistan, kuinka galleriassa tehtiin haastatteluja. Miksi Ilta-Sanomien toimittaja halusi kirjoittaa, että Maaria elää tavallista yksinhuoltajan arkea eikä suostunut muutosehdotukseeni: ”Maaria elää mukavaa sinkkuäidin elämää”? Muistan paljon kirjaan liittyviä kivoja asioita. Olihan sekin jännää, kun Hesarin kulttuuritoimituksesta soitettiin, kuinka kirja oli valittu palkintoehdokkaaksi. Hesarin juhlissa tutustuin muihin esikoiskirjailijoihin.   

Paras juttu kuitenkin on, että muistan Martan, joka oli ylpeä äidistään. Minä olin omassa huoneessani, Martta viereisessä huoneessa omassaan, kun sain puhelimeen viestin ”Sun kirja on erinomainen”. Meillä oli hassu tapa viestitellä ja soitella viereiseen huoneeseen, kun ei jaksanut huutaa eikä nousta sanomaan. Vaikka että laita kahvia, herään kohta.

Martan kuolinpäivä lähestyy, ja monena päivänä olen ollut vaikeissa oloissa pelkästään siksi, että sää ja valo on samanlainen kuin tuona päivänä. Aurinko paistaa matalalta ja takapihalle heittyy varjot. Kesällä oli helpompaa. Oli lehdet puissa, yltäkylläinen valo ja pursuileva kukkeus. Nyt on alastonta ja kaikki tulee niin lähelle. Asunnossani on ambulanssihenkilökuntaa, poliiseja, hautaustoimiston työntekijöitä ja kriisityöntekijöitä. Tässä samalla paikalla minä istun sohvalla ja tärisen, mustissa verkkareissa, pinkki pipo päässä. Kriisityöntekijä kehottaa juomaan vettä ja kysyy, saako koskettaa.

Silloin maalaus ei ollut tässä. Muutin asioita kodissa, että olisi helpompaa. Ostin uusia lamppuja ja tekstiileitä. Maalaus ei ole nähnyt ambulanssimiehiä, siihen ei liity mitään pahaa eikä synkkää muistoa niin kuin orkideoihin ja turkoosiin verhoon liittyy. Kun katson maalausta, jaksan paremmin, niin toivon. Luotan, että siinä on kannattelevaa voimaa. On kulunut kohta kolme vuotta, mutta suru on valtava. Minä pärjään, mutta silti olen välillä musertua sen alle. Mikä voisi olla kallisarvoisempaa kuin oma lapsi?

 Taulu muistuttaa minua iloisesta ja reippaasta Martasta, joka oli yhtä energinen kuin oranssi väri. Se kertoo rakkaudesta, joka on suuri, jopa suurempi kuin kuolema. Marttaa ei enää ole, mutta silti tuossa taulussa on jotain Martasta ja Martan pirskahtelevasta luonteesta, siinä on jotain meidän kahden erityisestä yhteydestä, jota pystyn ihmeellisesti juuri nyt kokemaan. Tänään aika on suhteellinen ja armollinen tällä tavalla.

Parhaat hetket

 

Maalaus Kesäloma (90x110cm) heti valmistuttuaan

Carpe diem. Tartu hetkeen. Niin sattuva sanonta ja oivallinen ohjenuora, että jos laitat tällaisen tatskan olet ”rahvas”, jolle nauretaan sekä Jodelissa että Ylilaudalla. Elämä on tässä. Mennyt on mennyt, tuleva tulee, keskity tähän hetkeen. Jooga, meditaatio ja mindfullness, kaikissa on sama idea. Olet nyt tässä, unohda muu. Harjoite on vaikea, niin vaikea, että se ärsyttää ja laittaa kyseenalaistamaan itsensä. Olin joskus ahdistuksenhallintakursilla, jossa opetettiin mindfullnessia. Mielen hallitsemiseksi käskettiin keskittyä siihen ympäristöön, missä sillä hetkellä on ja tehdä sanallisia havaintoja tästä.  Ajattelin että vitut minä mitään metrokaiteita, kauppakasseja ja tuulitakkeja alan painokkaasti ajatella. Asia ei mennyt minulle perille sillä tavalla, että olisin hyötynyt siitä. Ei, olin ihan allerginen! Mutta silti, se hetkessä läsnäolo voisi olla hyvä ja tarpeen. Miten usein oikeasti olen läsnä juuri tässä hetkessä ja nautin siitä? 

Olen miettinyt, mikä on lempihetkeni päivästä. Ei ainakaan herääminen. Vaikka minun yleensä ei tarvitse herätä kellon soittoon, koen sängystä nousemisen aina vähän epämiellyttävänä. Pitää pinnistellä. Aamupalani on lähes aina kaurapuuro, maapähkinävoi ja marjat. Jostain syystä en kyllästy tähän ja kolmen kahvikupillisen kanssa se tuntuu antavan hyvän alun päivääni. Samalla luen uutiset ja valmistaudun lähtemään liikkeelle, pikku hiljaa mieleni vetreytyy ja suuntautuu kiinnostuneena päivän puuhiin. Liikkeelle lähtö on ehdottomasti hyvä hetki. Olen pukenut, valmistautunut säähän ja tarkistanut repun tai kassin sisällön, ehkä laittanut sähäkät silmärajaukset tai kirkasta huulipunaa.  

Tänään on lauantai, joten askeleeni suuntasivat kävelylenkille. Tuntuu hyvältä olla jalkojen päällä ja antaa kehon liikkua, mielen valita mieluinen reitti. Minulla oli luureissa Karl Oven Taisteluni 5. osa. Kuljin Kumpulassa, Toukolassa ja Arabianrannassa. Samalla kun kävelin keltaisten lehtien päällä, Karl Ove kertoi parikymppisenä kirjoittamastaan kirjakritiikistä, jossa vertasi teosta suureen mulkkuun. Että oli kooltaan komea, mutta liiankin iso, kun veri ei jaksanut kunnolla pakkautua, niin jäi sitten löysäksi. Hupaisa juttu, ja olisin hyvin voinut julkisesti sanoa jotain samantapaista samassa iässä – ja luultavasti olen sanonutkin! Sitten Karl Ove pohti kirjoittamistaan vakavammassa hengessä ja ilmassa oli sumua, Kalasataman tornit piirtyivät pehmeästi. Puitten lehdistä puolet oli jo syksy riipinyt, ruoho oli räikeää. Ehdottomasti carpe diem! Kaiken lisäksi ilahduin tekstiviestistä, jossa ystäväni ilmoitti, että pääsee sittenkin illalla saunaan kanssani. Kehollisuus, huumori, taide, luonto ja ystävyys, siinä hyvien hetkien luojia.

Kaikkia näitä käytin eilen. Suosikkini on ruskeaharjaksinen ja sen vieressä oleva, jossa on vihreitä pilkkuja.

Kun menen töihin, käytän ensimmäiset hetket katsomiseen. Ihan rauhassa istun ja katson, juon neljännen kupin kahvia. Mitä viimeksi olen tehnyt, mitä jatkotoimenpiteitä se vaatii. Joskus on iloinen alku, josta jatkaa ja saatan alkaa sekoittaa värejä, vaikka kahvikuppi on melkein täysi vielä. Toisinaan olen kokenut edellisellä kerralla epäonnistuneeni ja siitä eteenpäin sumpliminen voi olla työn takana. Välilllä taas olen puhtaassa alussa, ja voin pingottaa uusia kankaita tai aloittaa jo valmiille valkoiselle pohjalle.

Eilen minulla oli maalaus, joka kaipaisi täsmennystä sävyihin. Sekoitin erilaisia keltaisia ja oransseja, vähän vaaleanpunaisia ja lisäksi laitoin turkoosia suoraan tuubista. Sitten tuli hetki, jolloin olin täysin tyytyväinen. Täydellinen ”nyt tässä läsnäollaan” -hetki. Istuin vihreässä tuolissa ja ajattelin, että tätä varten tätä työtä teen. Nyt osui kohdilleen ja näin sen kuuluu olla, minä olen hyvä tässä. Se hetki korvasi monet saman viikon paskat ja epävarmat hetket. Olin ollut väsynyt, olin ollut huono urheilija, krapulainen morkkiskirjailija, ja keskinkertainen kuvataiteilija.

Juu, minulta kysellään seuraavasta kirjasta. Olen sanonut, että tulossa on hiljakseen. Mutta tällä viikolla kirjailijakollegat kysyivät ja vastasin, että en näkojään osaa kirjoittaa muuta kuin autofiktiota, enkä tiedä, uskallanko olla niin raastavan rehellinen kuin tällainen projekti vaatisi. Olen kirjoittanut muistiinpanoja siitä, mitä minulle tapahtui, kun Martta kuoli. Koska aihe on näin vaikea ja henkilökohtainen, siitä on turha tehdä muka-fiktiota. Martan kuolema tapahtui minulle, se ei tapahtunut fiktiiviselle henkilölle. Toipumiseen liittyy terapia, ja terapiassa joutuu väkisinkin kohtamaan vähemmän mairittelevia puolia itsestään. Omat heikkoudet ja huonot käyttäytymismallit kaksoisvalaistaan. Olen surun ja ahdistuksen ajamana tehnyt asioita ja joutunut tilanteisiin, joita en haluaisi julkisesti käsitellä. No niin, deletoinko edellisen, enkö jo paljastanut liikaa? Mitä kauheita salaisuuksia lukija nyt minulle kuvittelee? En pysty kertomaan, häpeän. Odotanko 20 vuotta? Jos kerron vain 37%, enkö silloin anna aivan väärän kuvan asioista? Tai sitten tällaista kirjaa ei tarvitse kirjoittaa, muistiinpanot saavat olla yksityisiä. Nämä ovat ristiriitaisia kokemuksia, sillä luulen että mahdollinen kirja voisi olla tärkeä, mutta haluanko antaa itseäni niin kovin alttiiksi?

No, yhden häpeän uskallan tunnustaa. Olin tiistaina Helsingin kirjailijoiden syyskokouksessa, joka jatkui illanvietolla, josta ei punaviiniä puuttunut. Mutta kyllä tämä oli yksi viikon parhaista hetkien jatkumoista. Juttelin useiden kivojen ja kiinnostavien kollegoiden kanssa monista kirjallisuuteen liittyvistä aiheista. Illan loppuvaiheessa sitten esitin avoimen treffikutsun seurueen jäsenille! Olin miettinyt, että pitäisikö kysyä tältä, mutta sitten seuraan liittyi toinenkin kiva ja ratkaisin asian tällaisella kollektiivisella kysymyksellä. Juuri siinä kohtaa viini loppui ja ihmiset tekivät lähtöä, minä ehkä muita liukkaammin. Mutta hei, jos sinä, kirjailija, haluat lähteä kanssani treffeille niin laita vaan viestiä! Ja muutkin saa laittaa, taiteilijat ja urheilijat ja insinööritkin! Carpe diem!

Uu, baljo rahaa!

Heinäkuu 2022 (85x110cm)

"Uu mite baljo”, nuori ystäväni henkäisi. Olin sanonut hänelle myyneeni taulun. Tyttö uteli summaa, ja olin kertonut sen hänelle. Minua ärsytti, sillä kyseessä oli siihen mennessä ensimmäinen ja ainoa taulu, jonka olin myynyt koko vuonna. Olin tietenkin iloinen kaupoista, mutta rahasta ei pitkäksi piisaisi. Ehkä nuori tyttö ajatteli Guessin laukkua, NYX:in meikkejä, New Yorkerin kenkiä ja Zaran takkia - nämä kaikki tuolla rahalla saisi ja voisipa vielä vähän bilettääkin. Voisi tömäyttää Tallinnaan ja käydä spa-hoidoissa ja sitten voisi vielä piipahtaaa Aurinkorannikolla, jos ei haaskaisi rahaa Tallinnassa tisseihin (saisi pienen puolikkaan!). Minä ajattelin palkkaa ja toimeentuloa. Tämä oli minulle vuoden ensimmäinen palkka ja se riittäisi kolmen kuukauden työhuonevuokraan. Saan Taidelainaamosta jonkinmoisen summan neljännesvuosittain, sillä useampi tauluni on vuokralla sitä kautta, mutta tuo raha ei vielä riitä palkaksi. 

On epämukavaa puhua rahasta. Se nyt ei vain ole tapana eikä oikein korrektiakaan. Olenko huono taiteilija, jos kerron, että meni kahdeksan kuukautta ilman, että minulla kävi ainuttakaan asiakasta? Viime vuonna kävi jonkin verran, ja niillä rahoilla olen pärjännyt. Mutta hermoja alkoi kiristää, kun pankkitili hupeni. Joudunko menemään random-duuniin, joka ei vastaa koulutustani? Annanko työhuoneen vuokralle ja piirustelen keittiössä? Ironista on, että toinenkin ammattini, kirjoittajan työ, tuottaa kerrallaan vain pikkurahoja, jos vaikka kirjoitan artikkelin taidejulkaisuun. Apurahahaut menivät osaltani pari vuotta ohi, sillä voimani eivät riittäneet mihinkään muuhun kuin jokapäiväiseen selviämiseen. Mutta nyt olen taas yrittänyt niitäkin, minulla on näyttelysuunnitelmia ja kirjallisia suunnitelmia. Jospa joku apurahalautakunta "katsoisi voivansa" myöntää työskentelyyni tukea.

Olen parhaana vuonna myynyt yli kolmekymmentä taulua. Huonoimpana muistaakseni kaksi pientä. Yleensä mitä tahansa tältä väliltä. Ehdin jo pelätä, että tämä vuosi muodostuisi ennätyshuonoksi, mutta viime kuussa onni kääntyi ja olenkin yhtäkkiä myynyt aika monta maalausta. Laitoin erän pikkutauluja myyntiin superhalvalla ja sitten kävi niin, että myinkin jokusen ison vähän paremmalla hinnalla siinä ohessa! Joten nyt voin melkein sanoa että uu, miten baljon olenkaan tienannut. Noh, ehkei. Olen saanut työstäni sen verran palkkaa, että pystyn maksamaan seuraavan vuoden työhuonevuokrat ja materiaalit. Näihin minulla menee suurin osa tuloista: kun menee ostamaan väriä ja kankaita, kyllä siinä yleensä satasia hupenee, samoin puutilaukseen. Mutta pystyn myös lähtemään Beninin residenssiin ja ostamaan uudet silmälasit. Pystyn maksamaan kotini vuokran, sähkön, puhelimen ja internetin, HBO:n ja hömppäkanavan (X maksaa Hesarin ja Netflixin, näistä on diili) cheerleadingin ja palapelit ja ostamaan ruokaa ja muuta tarvittavaa kaupasta. Olen saanut palkkaa niin kuin tavallinen ihminen saa. En kovin paljon, mutta en myöskään liian vähän.

Elokuu 2022 (84x110cm)

”Taide ei elätä”, äiti aina sanoi, ja kehotti ryhtymään opettajaksi. Äidinkielenopettajan ammatti oli minulla vaihtoehtona, mutta kuvataide vei voiton, vaikka kuinka yritin yliopistossa sinnitellä. Olen sellainen kuuluisa ikuinen opiskelija. Minulla on rutosti opintoviikkoja (tai opintopisteitä ne taitavat nykyään olla) kaikenlaisista humanistisista aineista semiotiikasta antiikin tutkimukseen ja vepsän kieleen – ja tietenkin kaikki mahdolliset heprean ja juutalaisuuden kurssit (vaikka pääaineeni oli suomen kieli ja sivuaineeni kirjallisuustiede). Gradu puuttuu (aiheena piti olla proto-kieli, eli jokelluksen ja äidinkielen välinen vaihe lapsen kielenomaksumisessa), ja pari tenttiä. Jotenkin minua lohduttaa, kun ajattelen edesmennyttä pomoani, Taide-lehden päätoimittaja Otso Kantokorpea, joka eräänä perjantaina soitti itämaista musiikkia Punavuoren toimituksessa ja kaihoili, kun ei tullut niitä maisterin papereita. Hän pärjäsi ilman, ja teki hienoa työtä, niin minäkin.

Tänään tienasin taas baljon, kun myin yhden taulun, joten oli varaa tuhlata maalia. Päivän maalaukset olivat ihan läppä. Yritin hankalaa väriyhdistelmää ja päädyin harmaaseen mössöön. Mutta ei se mitään. Ne voi ehkä pelastaa. Jos ei voi, voi vaihtaa puille uudet kankaat. Ei ole vakavaa. Kun tämä epäonnistuminen tapahtui, mietin, miten hyvä onkin, että aina ei onnistu. On koko ajan oltava valpas ja tarkka. Hyvä ei synny automaattisesti. Sitten sitä on kiitollinen kirkkaista hetkistä ja onnistuminen tuntuu erityiseltä, se ei ole itsestään selvää. Jokainen uusi kangas on haaste, siihen liittyy jännitys, jopa pieni pelko. Kyllä vaan: uusi kangas on aina uusi tuntematon! 

Yleensä yritän miettiä muutaman aloitusvärin. Tänään mietin violetin, punaisen ja vihreän erään näkemäni hienon puun mukaan, oranssia oli pieni ripaus. Violetti oli outo, siksi luultavasti epäonnistuin, olen parempi lämpimissä väreissä. Katsotaan, mitä kankaille käy. Postauksen kuvat ovat kuitenkin onnistuneista maalauksista. Annoin niille nimet Heinäkuu ja Elokuu fiiliksen mukaan, vaikka syntyivätkin syys-lokakuussa. Kesällä pidin lomaa ja näissä on jotain sellaista aurinko- ja biitsitunnelmaa!  (Luin jostain, että nykyään on ok ja kohteliasta käyttää viestinnässä huutomerkkiä.) Katselin näitä tänään, ja tunsin iloa ammatistani ja muustakin olemisesta.

Mystiikkaa ja matematiikkaa

Siitä on aikaa, kun viimeksi olin niin innokas, että en malttanut pitää näppejäni irti pensseleistä viikonloppuna. Työ ja vapaa-aika ovat kuitenkin viime aikoina enemmän sekoittuneet, koska olen piirtänyt melkein kaikki illat. Sommittelu- ja väriharmoniakysymykset kiehtovat koko ajan; olen vissiin virkistynyt! Eilen piti tehdä "paperitöitä" kotona, joten tänään pyöräilin metsien ja peltojen halki Roihupeltoon, jossa punavioletit maalaukset odottivat. Kun olin huonommassa kunnossa, työmatka tuntui pitkältä ja lähteminen vähän raskaalta, menin sitten millä kulkupelillä tahansa, mutta nyt yhdeksän kilometriä taittui hujauksessa pyörän selässä, ja onhan reitillä hienot maisemat. 

Koska olin viimeksi käyttänyt rajuja värejä: fluoripinkkiä, liilaa ja lihaisaa vaaleanpunaista, käytin tänään lähinnä harmaan sävyjä. Sekoitin emerald greenistä, punaisesta ja valkoisesta tumman vihreänharmaan, Paynesin harmaasta ja valkoisesta siniharmaan ja valkoisesta ja hitusesta mustaa helmenharmaan, lisäksi käytin metallista harmaata eli hopeaa. Näille sitten etsin oikeat paikat kankaalta. Se vihreänharmaa oli erityisen ruma ja hieno väri!

Eilen pengoin vanhoja papereita ja löysin tekstin, joka on päivätty Salmelassa 29.5.2007. Olen kirjoittanut sen miettiessäni puhetta lehdistötilaisuutta varten. Pidin tekstistä, ja siksi lainaan sen suoraan tähän:

"Rakastan värejä. Olen maalannut abstrakteja töitä noin kymmenen vuoden ajan. Ensin abstrahoin maisemasta, maalasin paljon ulkona, istuin rannoilla, pelloilla, metsissä ja kukkuloilla. Nyttemmin maalauksillani ei ole tiettyä visuaalista lähtökohtaa; koen käyttäväni kaikkia aistejani, muistikuviani, koko kehoani, kun maalaan.

Maalaaminen on osa miltei kaikkea, mitä teen: usein kuljeskellessani ulkona tai tehdessäni karate-harjoituksia ratkon maalauksellisia kysymyksiä, saan ideoita. Ajattelen, että maalaaminen on yhtäältä mystiikkaa, toisaalta matematiikkaa. Se on inspiraatiota ja harkintaa vuorotellen.

Tärkein innoittajani on valo. Erityisesti talvella, kun auringonvaloa on vähän, seuraan mielelläni auringonnousuja ja -laskuja. Monina talviaamuina istuin työhuoneen ikkunan ääressä odottamassa, kuinka oranssi pallo pulpahti esiin männynlatvojen takaa. Illalla katsoin ateljeen ikkunasta länteen, taivas oli punainen, juoksin laiturille ihailemaan. Yöllä saatoin viipyä pihalla katse tähtitaivaalla. Kerran heräsin kuutamoon: katsoin ulos, kuinka kuu piirsi puitten varjot hangelle. Nämä ovat syitä elää ja maalata.

Kokemus valosta on vahva ja kokonaisvaltainen. Kun kesällä makaa rantahiekalla ja sulkee silmät, voi katsella punaista ja keltaista, voimakas valo tulee luomien läpi. Iho tuntee lämmön, ehkä hienoisen tuulen. Männyt tuoksuvat, kuuluu ilakoinnin ääniä, veden roisketta, hiekan kohinaa. Se voisi olla maalaus.

Näen joskus unta väristä, saatan nousta sekoittamaan sävyn kesken unen, sivellä ensimmäisen kerroksen kankaalle. Aamulla katson kangasta kauan ennen kuin teen mitään, kuvittelen erilaisia ratkaisuja työn jatkamiseksi, valitsen mielestäni parhaan. 

Tunteeni ovat vahvasti mukana, kun maalaan. Yleensä rakastan ja hellin maalauksiani, joskus äyskin ja huudan niille, riitelen niiden kanssa. Kuitenkaan valmiit maalaukset eivät esitä yksittäisiä tunnetiloja, en maalaa ilmaistakseni tunteita, vaan tunteet ovat yksi välinen työstää teosta. Tarkka värisilmä ja sommittelutaito ovat vahvuuksiani taiteilijana. Olen utelias, kokeilen mielelläni vaikeita asioita: osaanko ratkaista tämän?

Tavoittelen harmoniaa, mutta myös yllätyksellisyyttä. Maalauksen pitää olla kiinnostava, innostava, mielellään lumoava, taianomainen, pysäyttävä. Toivon, että maalaus olisi katsojalle maailma, jossa viipyä ja viihtyä, nähdä ja tuntea."  

Olenpas ollut hurmioitunut. Salmela oli minulle hyvin erityinen paikka ja haaveeni olisi päästä sinne vielä joskus uudestaan työskentelemään. Ateljee oli suoraan kynnyksen takana, siksi oli mahdollista totella yöllä univärin kutsua. Luonto ja kokemus vuodenajoista on Mäntyharjussa erityinen ja se innoitti minua valtavasti. Oli sopivan rauhallista, että mieli ei kuitenkaan lähtenyt vimmaisille ylikierroksille, mitä minulle tapahtui usein myöhempinä vuosina Helsingissä, kun työskentelin Arabian ateljeessa. Sairastettuani monta maniaa olen nykyään varovaisempi. En voi työskennellä yötä päivää tai päädyn Auroraan. Ehkä se mystiikka maalaamisesta on vähentynyt, matematiikka lisääntynyt. Ei kai viisikymppisenä voi muutenkaan tuntea samoin kuin kolmekymmentäviisivuotiaana. Silti aion hieman muunnellen käyttää tuota kirjoitusta, kun seuraavan kerran pitää jotakin tahoa varten tuottaa tekstiä omasta työskentelystä. 

Auringonkukat ja silmälasit

 

Olen viime aikoina piirtänyt paljon. Hankin keväällä erilaisia tusseja ja käytin mallinani kukkia. Piirsin neilikoita, ruusuja ja Alepan kimpun valkoisia kukkia, joiden nimeä en tiedä. Sitten sain tuliaiseksi kolme auringonkukkaa ja tietenkin aloin piirtää niitä. Piirtäminen on kuvataiteilijan perustaito, jota on hyvä pitää yllä, ja joka auttaa muussa työssä, vaikka en koskaan käytä piirroksia luonnoksena. Kuljin puutarhoissa ja pientareilla kuvaten kukkia ja piirsin valokuvien pohjalta. Päivänvalossa on hyvää piirtää elävästä mallista, mutta sitten kun tarvitsee lamppuja, kukkakimpun värit sammuvat ja saattaakin olla parempi piirtää kännykälle räpsäistyn kuvan pohjalta. Kyllä ruusuissa on kauniit terälehdet! Mitkä vauhdikkaat muodot tuossa yksilössä! Miten tuon neilikan kerroksellisuuden parhaiten toisi esiin?  Auringonkukan kuihtuminen on kiinnostava prosessi ja samasta kukasta voikin tehdä useita piirroksia eri vaiheissa. Yleensä mikään kukka ei ole innostava ihan tuoreena ja symmetrisenä. Eläköön kuolevat kukat!

Elokuussa huomasin, että tarvitsen uudet silmälasit. Ne maksavat yli tonnin. Päätin yrittää myydä edullisia kukkia netissä. Olen onnistunut saamaan kukkakaupasta 46% silmälasien hinnasta. Kaikkein suosituimpia ovat olleet auringonkukat. Tämän postauksen kukista on myyty kaikki paitsi kaksi alinta. Ne maksavat 35€/kpl sisältäen postituksen. Piirustukset ovat kokoa A4. Muut kukat löytyvät avoimelta Facebook-sivultani.

Jatkan piirtämistä ja yritän saavuttaa tavoitteen. Yleensä kaksi kukkaa pystyy piirtämään illassa. Joskus piirtäminen yllättää. Eiliset vaaleat neilikat abstrahoituivat villisti - mikä ei välttämättä ollut huono juttu,  mutta tämän päivän tummat neilikat eivät onnistuneet ollenkaan. Kukat ovat kauniita, mutta piirustuksista tuli synkkiä ja jotenkin sottaisia. Myös vaalea tuore ruusu toissapäivänä sai hylkytuomion. Ei tämä liukuhihnalta onnistu. Mutta silloin kun onnistuu, saatan hämmästyä itsekin! Palaan vielä auringonkukkiinkin. 
 

Taiteen himo, hurma ja tavallisuus

Olen viime viikkoina lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. Kirjat ovat erinomaisia. Olin aiemmin vältellyt niitä, koska kuvittelin, että kyse on vain jostain kohupaljastelusta ja tylsästä miesangstista; sen syvällisempiä juttuja en ollut kirjoista lukenut tai ainakaan huomioinut. Sarjan laajuus on tuhansia sivuja, eikä sellaiseen ihan helposti tartu, on vaikea uskoa, että joku voisi kirjoittaa omasta elämästään kiinnostavasti tuollaisen bumaskan. Ja kirjasarjan nimi oli mielestäni mauton, ja onhan se, mutta ei kai kielessä olevia sanoja voi kieltää.  

Osa materiaalista olisikin ihan turhanpäiväistä, ellei kaikki olisi niin tarkasti havainnoiden kuvattu ja konstruoitu. Muisti ei toimi niin kuin kertoja antaa ymmärtää, oikeasti on aukkoja ja epäröintiä, ja esimerkiksi monet lapsuuden tuokiot on tietenkin suunnitellusti rakennettu. Tai mistä minä tiedän, jos Karl Ove poikkeuksellisesti pystyykin muistamaan, millaisia voileipiä juuri tiettynä iltana veljensä kanssa pikkupoikana söi, tai miten kaverin isä oli pukeutunut tullessaan avaamaan ovea. Tällaisia yksityiskohtia kirjoituskursseilla opetetaan tuomaan tekstiin. Myös ihmisten ulkonäkö on hämmästyttävän tarkasti (ja monesti vähemmän mairittelevasti) kuvattu. Karl Ove on siis mallioppilas.

Yksityiskohdat ovat hienoja, mutta se ei kuitenkaan ole syy, miksi olen näihin teoksiin niin viehättynyt. Minua kiehtoo kirjoittajan kyky ajatella. Karl Ove on lukenut laajasti mm. filosofiaa, teologiaa ja taidehistoriaa ja tietenkin kaunokirjallisuutta, ja tekee kirkkaita analyysejä näistä aiheista pitkin matkaa. Olen itse aina vierastanut liikaa teoretisointia, mitä taiteeseen ja sen tulkintaan tulee, sillä olen enemmän kiinnostunut aistimisesta ja kokemisesta. Mutta kun Karl Ove pohtii näitä teoreettisiakin kysymyksiä, hän tekee sen elämänläheisesti ja äärettömän kiinnostavasti. Ja se miesangsti, sitä kyllä on. Mutta. Kun Karl Ove kuvaa itseään, hän tekee sen niin armottoman rehellisesti, että minkäänlaiselle kukkoilulle ei ole sijaa. Päin vastoin, piirtyy kuva hieman sisäänpäin kääntyneestä, ehkä ujostakin ihmisestä, joka kuitenkin vailla häpeää kirjoittaa aivan kaikesta, mukaan lukien oman persoonallisuuden epämiellyttävät piirteet ja ihan kaiken sorttiset ajatukset, mitä ihminen vain ajatella saattaa. (Nyt tulee kyllä erikoinen sivuhuomautus. X, joka itse on kukko, sanoi että Ove on tekonöyrä ja motiivina tähän on naisten kalastelu. Ehkä Ove siis hämäsi minua tai sitten kukko-X on tällä kertaa väärässä.)

 

Koska olen taiteilija, taiteilijuuden tai taiteen tekemisen kuvaus on minulle aina kirjallisuudessa erityisen antoisaa. Karl Ove kirjoittaa kirjoittamisen himosta ja pakosta, siitä kuinka elintärkeää ja kaikkein tärkeintä taide voi taiteilijalle olla. Tiedättekö sen jutun, kun ihmisten sanotaan kuolinvuoteellaan katuvan, etteivät viettäneet enemmän aikaa läheisten kanssa? Kun sanoo, että menee mieluummin työhuoneelle kirjoittamaan kuin lykkii lastenvaunuja, se on vähän epäkorrektia. Kun mieluummin pysyy työhuoneella, kuin viettää aikaa perheen kanssa, se on epäkorrektia. Mutta niin tärkeää taide voi olla. Muistan, että itse ajattelin parhaina työvuosinani (tähän asti parhaina, sillä tulevaisuus on auki), että taide on kaikkein tärkeintä. Miesystäväni eivät halunneet hyväksyä tätä. Miksi mieluummin maalasin juhannuksen kuin menin mökille? Miksi käänsin virolaista runoutta jouluna? Miksi kirjoitin romaania syntymäpäivänäni? Koska taide oli tärkeämpää kuin mikään muu. Ja myöhemmin häpesin, että olin ajatellut näin. Kun menetin tyttäreni, ajattelin, että taide on toisarvoista, halusin vain tyttäreni takaisin. Tietenkin olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut tyttäreni takaisin! Mutta tuskin olisin voinut estää tyttäreni kuolemaa tekemällä vähemmän taidetta. Luulen, että olin ihan hyvä äiti, koska sain tehdä taidetta. Taide täytti minut ilolla ja energialla, joka säteili myös perhe-elämään. Mutta en ollut aina läsnä, koska olin taiteen parissa.

Kunpa vain taide voisi olla yhtä huumaavaa, kuin se parhaina vuosina oli! Parhaat vuodet alkavat 2004, kun monen vuoden tauon jälkeen pystyin taas maalaamaan. ”Se tappoi sinut taiteilijana”, eräs kollega totesi Ilkan kuolemasta. Ilkka kuoli juhannuksena 2000, noin vain yhtäkkiä hukkui ja kuoli, ja minä tosiaan kuvittelin, että en maalaa enää ikinä. Mutta niin vahva oli maalaaminen, että se punki pahojen vuosien jälkeen esiin. Erityisen hyvät vuodet olivat 2007 ja 2008, jolloin asuimme Martan kanssa Salmelan residenssissä Mäntyharjussa. Maalasin välillä yöllä, kun oranssi väri kutsui ateljeen puolelle. Aamut aloitin uimalla järvessä. Viikonloppuisin teimme pitkiä luontoretkiä. Parhaat vuodet jatkuvat vuoteen 2017, jolloin romaanini julkaistiin ja samalla pidin yksityisnäyttelyn Galleria Katariinassa. Olin jatkuvasti pitänyt näyttelyitä ja kirjoittanut romaania melkein viisi vuotta. Olin hyvässä vireessä ja inspiraatio virtasi. Tein valtavia teoksia, jotka syntyivät huuman ja pitkäjänteisen harkinnan synteesissä.   

Sitten kävi niin, että uuvuin. Työhuone muuttui vieraaksi paikaksi. Kun sinne meni, oli pakko lähteä nopeasti pois. Tämä liittyy varmaankin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, josta olen myös paljon kirjoittanut. Sairastuin sekamuotoiseen jaksoon kesällä 2017 ja se jatkui sitten masennuksena, josta en oikein koskaan toipunut. Olin sairastanut paljonkin näinä vuosina, joita nyt kutsuin hyviksi vuosiksi. Silti aina työskentelin paljon. Tulin sairaalasta ja jatkoin. Tein vähän aikaa jotain pienimuotoista, mutta sitten taas ryöpsähti. Sairaus oli maniavoittoinen, ja mania voi olla taiteen kannalta otollinen tila. Romaanin julkaisu ja näyttelyn maalaaminen samaan aikaan oli kuitenkin jälkeenpäin katsottuna valtava ponnistus. En ole julkkis, mutta romaanista seurasi taviksen mittakaavassa paljon julkisuutta, mikä oli myös kuormittavaa. Voi olla, että lehdissä kirjoitetaan ”väärin”, jotain tällaista koin välillä. Minusta tuntui, että olin antanut kaikkeni, eikä enempää ollut. 2017 oli kuuma kesä, ja makasin heinäkuun päivät yksin sängyssä jaksamatta lähteä minnekään. 2018 alussa olin sairaalassa masennuksen vuoksi. Tuossa välissä sain tehtyä vain hajanaisia yksittäisiä työpäiviä, niin että maalasin joitakin pieniä teoksia, joilla osallistuin yhteisnäyttelyyn kesällä 2018.

Ja nyt hyppään ajassa, koska voin. Kirjoittamalla voi hypätä ajassa, vaikka elämässä ei voi, ja siksi se on ihmeellistä. Sanat ovat vahvoja ja ne kannattelevat kirjoittajaa. Minun ei tarvitse nyt kertoa, mitä tapahtui vuonna 2019 ja miten voin vuonna 2020 ja 2021. Hyppään tällä kertaa ne yli, jätän ne ajattelematta, koska voin. Tulen tähän päivään, elokuuhun 2022. Päivä on ollut kuuma ja auringonlasku on raidallinen: neljä vaaleanpunaista raitaa ja sinistä ja keltaista välissä; näen sen tästä sohvalta, sillä olohuoneen ikkunani on luoteeseen. Jossain kuuluu hälytysajoneuvon ääni, mutta ääni on kaukana, hälytys ei ole täällä.  

Kävin tänään työhuoneella ja maalasin toisen pohjustuskerroksen yhteen tauluun. Pingotin toisen kankaan ja maalasin siihen ensimmäisen pohjustuskerroksen. Katsoin vähän vihreää neliöpohjaa, ajattelin että voisin maalata siihen kirkkaampaa vihreää, mutta en maalannut. Pesin pohjustuspensselin ja kävelin bussille. Olin aiemmin päivällä käynyt terapiassa, ja minusta tuntui, että päivä on täysi.   

Olen tänä kesänä välillä piirtänyt. Suosikkiaiheeni on monet vuodet ollut kukat. Kukkien piirtäminen taisi alkaa sairaalassa kesällä 2010. Myös romaanihenkilöni Janna piirtää kukkia sairaalassa. Tänä kesänä olen piirtänyt tusseilla ja mallinani on ollut tuoreita kukkia ja kukkia eri kuihtumisen vaiheissa. Melkein kiinnostavimpia ovat olleet kuivat neilikat. Hankin alkukesästä erilaisia tusseja, koska ne olivat hienoja. Ajattelin, että koska olen taiteilija, minun kuuluu piirtää. Raivasin tilaa keittiön pöydälle. Eivät ne kummoisia heti olleet. Mutta muistan, että viime viikolla tuli jännittävä, tuttu tunne. Tuli tunne, että jotain uutta syntyy. Että keksin juuri nyt jotain, mitä en ennen ole keksinyt, viiva meni hienosti, ja valitsin seuraavan kynän värin hyvällä tuntumalla, itsellenikin yllätyksenä, että kappas, turkoosi, tietenkin! Se tunne on inspiraatio tai flow, joka on viime aikoina ollut harvinainen. Maalasin viime vuonna ehkä viisitoista maalausta. Koin kyllä hetkittäin iloa ja onnistumisen tunnetta, mutta parhaiden vuosien meininki on kaukana siitä, mitä nyt on. Maalaaminen on tavallista. Teen sitä mieluummin kuin istun kaupan kassalla, mutta siinä ei ole kiihkeää vetoa, maniaa tai mystiikkaa.

Kun luin Karl Oven ajatuksia, olin vähän että älä nyt viitsi, ei se nyt niin tärkeää ole! Olisi hienoa saada tuo tunne taiteen tekemisen tärkeydestä, mutta toisaalta olen tällä hetkellä tyytyväinen moniin muihin asioihin elämässä. Minusta tuntui mahtavalta, kun heinäkuussa juoksin ekaa kertaa 10 km. Itse asiassa en edes juossut ihan koko aikaa, vaan välillä kävelin, mutta se tunne, mikä tuolla lenkillä tuli, oli huikaiseva. Juoksin meren rantaa, sitten jokivartta, oli vihreää, mukavan lämmintä, kukat tuoksuivat, sydämeni sykki terveenä ja jalkani olivat vahvat. Olin vahvasti elossa ja se oli huikaisevaa! Sain numeroita ja käyriä urheilukellon sovellukseen, ja sekin on kiinnostavaa, mutta puhdas kokemus vauhdista ja oman kropan voimasta oli mahtava. Myös uiminen tuottaa minulle hyvää oloa. Käyn useimmiten tätini Ellin kanssa ja alussa vesijuoksemme ja juttelemme kuulumiset. Se on tärkeää.

En tiedä, pääsenkö enää huimiin tiloihin taiteen kanssa. Se olisi toki mahtavaa, mutta ei se ole välttämätöntä. Elämässä on jonkinlainen rauha. Tykkään siitä, että saan herätä aamulla ilman kiirettä ja syödä puuroa maapähkinävoin ja marjojen kanssa. Luen Hesarin ja juon kolme kuppia kahvia, sitten lähden töihin tai terapiaan tai uimaan. Elämässäni on paljon hyviä ihmisiä ja saan viettää aikaa heidän kanssaan. Harrastan paljon liikuntaa. Tykkään siitä, että saan illalla katsoa leffaa tai sarjaa tai dokumenttia tai reality-tv:tä tai kuunnella äänikirjaa ja tehdä palapeliä. Olen harvoin ahdistunut. Olisi hienoa olla supersankaritar ja upea huumakiimataitelija, mutta minä olen ihan tavallinen Maaria eikä se haittaa.

Nättiä vai sotkua?

006/2022, 85x85cm

Tämän viikon maalaus hämmentää minua. Se näyttää väriensä puolesta jonkun toisen tekemältä. Kokeilin: se ei sopinut yhdenkään työhuoneessa olevan teoksen viereen, ei sitten ainoankaan. En laittaisi maalausta kotini seinälle (en kyllä laittaisi monta muutakaan, vaikka tykkäänkin niistä, sillä koti on koti eikä työhuone). Jos se olisi vaate, en pukisi sitä päälleni (aika monta maalausta voisin mielelläni pukea). Kaikissa tämän vuoden valmiissa maalauksissani on vihreää. Mutta tässä kellanvihreä väri jotenkin ärhentelee kontrastissa vahvan oranssin kanssa. Tähän verrattuna edellinen violetti-pinkki-vihreä teos näyttää kiltiltä ja melkeinpä säyseältä. Vaikka teos on erilainen ja silmiini outokin, luulen että se on aika onnistunut.

Vaikka teoksella ei toistaiseksi ole kavereita, en lähtenyt vasiten niitä tekemäänkään ainakaan vielä. Halusin tänään maalata fluoripunaista, ihan päinvastaista väriä. Minulla oli valmiina kaksi 85x85cm pohjaa. Taitoin väriä vähän valkoisella ensimmäistä työtä varten ja maalasin tasaisen värin. Sitten lisäsin raakaa paloautoväriä ja sudin toisen pohjan tällä räikeämmällä seoksella. Ajattelin että ultramariininsininen sopisi hienosti paloautonpunaisen kanssa ja valutin litkumaista väriä kumpaankin työhön.

Ensimmäisessä työssä käytin lastaa niin että sain maalauspohjan valkoista vähän pilkottamaan joistakin kohdista. Sitten sekoitin fairy-pullossa vähän kiinteämmän pinkin, jolla pursotin kolme siksak-raitaa.

Toiseen työhön tuli myös raita samalla pinkillä ja lisäksi vähän turkooseja roiskeita, jotka tein isolla palettiveitsellä. Istuin alas seurailemaan maalin kulkua. Postasin Instagramiin: ”Maalivalvojaiset. Tuleeko nättii vai sotkuu?” No siihen tuli sitten saman tien joku toteamaan: ”Mikä ero niillä on.” En tiedä, oliko tämän neropatin ajatus, että työni on sotkua; lauseessa oli kysymyssana, mutta piste perässä. Ei huvittanut siinä hetkessä sanoa mitään, kommentti ärsytti minua. Ja ärtymys nosti esiin muita ärsyttäviä, työhöni liittyviä kommentteja, joita välillä kuulen. ”Se on varmaan tosi terapeuttista”. ”Elääkö sillä?” No onneksi ei ole terapeuttista. Terapiassa saatan mennä tolaltani ja itkeä, töissä en itke. En maalaa purkaakseni sieluani yhtään sen enempää kuin Suomen armeijan upseeri ei pura sieluaan suunnitellessaan sotaharjoituksia. Silti maalaan mieluummin kuin masinoin sotaharjoituksia. Mutta sotaharjoituksessa täytynee mm. suunnitella reittejä. Maalillekin pitää suunnitella reitti. Jos maali eksyy reitiltä kovasti, tulee sotkua. Maali on välillä kuritonta ja sattumalla on sijansa. Mutta sattumat pitää yrittää ennakoida. Täytyy esimerkisi tietää, minkä verran maaliin tulee lisätä vettä ja minkä verran mediumia.  

Oletetaan, että saamani kommentti oli kuitenkin kysymys eikä vittuilua, vaikka välimerkki oli väärä. Mikä ero siis on nätillä ja sotkulla? Nättihän tarkoittaa sanana vähän samaa kuin sievä ja kaunis. Tämän päivän valmis maalaus ei ole mielestäni tässä mielessä nätti. Mutta sotkunakaan en sitä pidä. Puhekielessä nätti voi tarkoittaa myös hienoa, onnistunutta tai coolia. Esimerkiksi huomenna on sairaan nättiä mennä jengin kanssa cheer-kisoihin Vierumäelle. Tavoitteena on puhdas ja nätti ohjelma. Mutta jos nousijat putoilevat pyramidista ja dinosaurukset eksyvät matkalla stuntista toiseen ja törmäilevät toisiinsa ja kaatuvat matolle, se ei ole nättiä, se on sotku. Minä haluan tehdä onnistuneen, hienon ja nätin maalauksen. Kun maali on märkää, on mahdollista että kuivumistulos ei ole halutunlainen, vaan maali on liikkunut liikaa ja sotkenut, esimerkiksi siten että keskellä taulua on tumma, samea lammikko. Tämän voi tietenkin tarvittaessa korjata seuraavalla maalauskerralla, mutta aina on hienoa, jos voi täräyttää kerralla kohdalleen. Sotku tulee, jos sählää kuin amatööri. Nättiä tulee, kun on treenannut tarpeeksi ja tietää, mitä välineellään tekee.

Voiko siitä selvitä?

Haluan tänään puhua selviämisen ja toipumisen mahdollisuudesta. Luin muutama viikko sitten ahdistavan, raa’an, mielestäni julmankin esseen, jonka on kirjoittanut kohtalotoverini Katriina Huttunen viisi vuotta tyttärensä itsemurhan jälkeen. Tekstin ytimenä on raskas syyllisyys ja toivottomuus ja lohduttomuus. Huttusen ajatus on, että itsemurhaajan äidin ei kuulukaan toipua, vaan syyllisenä kärsiä rangaistusta koko loppuelämänsä. Jos oikein ymmärrän, suru on Katriina Huttusen elämän sisältö."Olen yhden asian ihminen. Minua kiinnostaa vain kuolemansuru", hän kirjoittaa. En voi väittää vastaan toisen kokemukselle. Ja tuossa karmivassa tekstissä on paljon sellaista, jonka itsekin koen todeksi. Silti minä haluan uskoa toivoon, lohtuun ja toipumiseen.

Lapsen itsemurha on musertava asiaa. Se on niin kauhea ja järkyttävä asia, että en pysty sitä kertomaan. Ensimmäisenä vuonna heräsin joka aamu kipuun. Päivisin elin uudelleen ja uudelleen trauman tyttäreni löytämisestä. Kirjoitin tästä lukuisia tekstejä, mutta ne ovat niin pahoja, että en halua näyttää niitä nyt, en halua kuvata niitä riivaavia aistimuksia. Helpottuneena sanon, että aistini ovat vapautuneet trauman toistamisesta: näkökenttäni yleensä vastaanottaa sen maiseman, ne asiat ja esineet, jotka edessäni ovat. Muisto ei poistu, mutta näky ei ole koko ajan edessäni. Toisena vuonna heräsin öisin omaan itkuuni. Valveilla ollessa olen monesti taistellut itkua vastaan, sillä se voi viedä hyvin pelottavan tilaan.

”Voiko tästä selvitä?” minä kysyin lapsen isältä ensimmäisenä päivänä. En tiedä, mitä hän silloin ajatteli, mutta hän vastasi minulle: ”Voi”. Oli vähällä, että en selvinnyt. Sillä jonkin aikaa luulin, että minunkin kuuluu kuolla. Luulin, että minun pitää nielaista kaikki lääkkeet. Menin sen vuoksi neljäksi viikoksi sairaalaan. Selviäminen on ensisijaisesti hengissä pysymistä. Tyttären hautajaisten jälkeen minä päätin yrittää pysyä hengissä. Vein lääkkeeni tädille säilytettäväksi, otin kerrallaan viikon annokset dosettiin. Jatkoin tätä turvamenettelyä melkein vuoden.

Voisin sanoittaa niin, että ensimmäinen vuosi oli kauhun vuosi. Olin luullut, että masentuisin. Mutta en minä pystynyt masentumaan, koska olin jatkuvasti ahdistunut, ja ahdistuneena suoritin jotain koko ajan, en pystynyt lepäämään. Toinen vuosi oli pakottavan pärjäämisen vuosi. Tämä vuosi, kolmas vuosi on terapian vuosi: pääsin vihdoin säännölliseen, pitempiaikaiseen terapiaan, jossa käyn kaksi kertaa viikossa.

”Et tullut tähän maailmaan ainoastaan ollaksesi äiti”, eräs ystävä kirjoitti, kun en nähnyt elämälläni tarkoitusta. Tämä on olennaista. On mahdollista, että minun olemassaoloni on tärkeää muille ihmisille, että voin vielä tehdä asioita, joilla on merkitystä.

Mutta olennaista on myös, että minä olen äiti. Ei olekaan niin, että minä olin äiti. Pikkuhiljaa pystyn muistelemaan. Vaikkapa sitä, kun poimimme puolukoita ja ihmettelimme siirtolohkaretta Mäntyharjun metsässä. Sitä, kun seikkailimme Agadirin torilla ja ratsastimme kameleilla. Sitä, kun pelasimme korttia Vallilan laakson nurmikolla ja teimme kärrynpyöriä. Ne kaikki asiat ovat olemassa.

Mitä toipuminen sitten tarkoittaa? Ajattelen, että se tarkoittaa sitä, että pystyy löytämään iloa elämästä ja kiinnostumaan uusista asioista, pystyy kokemaan mielekkyyttä ja yhteyttä muiden ihmisten kanssa. Minun toipumistani ovat auttaneet ja auttavat ainakin seuraavat asiat: ystävät, sukulaiset, kukat, kahvi, sauna, uimahalli, Lidlin katkarapusalaatti, Hesari, maalaaminen, Monster High -nuket, cheerleading, naapuri ja gambialainen ruoka, kesäillat, elokuvat, Sopranos- ja Downton Abbey -tv-sarjat, New Yorker -lehti ja lukijalahjana saatu keltainen kassi, palapelit, heprean kieli, uimarannat ja maauimalat, Bric Classic -kännykkäpeli, lumisade, taidenäyttelyt, Yle Areena, Eccon punaiset kengät, Instagram, lukeminen, kirjakritiikin kirjoittaminen, zumba, Ikean paksu peitto, Garmin-urheilukello, dinosaurukset, etiopialainen ravintola, bodycombat, Marimekko-Adidas -vaatteet, käveleminen, valokuvat Tel Avivista, Urban Decay -huulipunat, pinkit villasukat, bussimatka töihin, jooga, Radio Suomipop, valkosuklaakeksit, Teflon Brothers, spinning, Roihupellon K-rauta, huonekasvit, päiväkirja ja nyt myös blogi. Toipuminen ei tarkoita, että suru loppuu. Mutta koska elämässä on isoja ja pieniä hyviä asioita, elämä voi vielä olla mielekästä ja kiinnostavaa.

Kirjoitan, miksi en kirjoita

001, 002, 003_22. Maalaukset ovat kokoa 60x81cm

Voisinko kirjoittaa siitä, miksi en kirjoita? Eilen töissä ajattelin, että voisin kirjoittaa vähän taiteesta ja elämästä, niin kuin ennen kirjoitin. Haluaisin kirjoittaa niin kuin ennen kirjoitin, vapaasti ja vuolaasti, nauttia kirjoittamisesta. Kuinka antoisaa se monesti olikaan.

Mutta kun minun elämässäni on kuolema. Minun tyttäreni kuolema. Siksi minun elämäni on kuolleen tyttären äidin elämä. Kerroin siitä vähän vuosi sitten. Olen halunnut kertoa enemmänkin, mutta kuinka? En tiedä.

Ehkä voisin kertoa, kuinka valehtelin Tinder-treffeillä, että tyttäreni on 23 vuotta ja opiskelee sairaanhoitajaksi. Teeskentelin niin. Koska halusin kerrankin olla sanomatta sitä. Halusin kuvitella että olisi toisin. Mutta en osannut teeskennellä hyvin. Tiedän, että ilmeeni muuttui surulliseksi ja sitten mies kysyi, olenko läheinen tyttäreni kanssa. Vastasin kyllä, ja yritin hymyillä, ja tiedän, että ilmeeni oli entistä surullisempi. En millään voinut kertoa, että oikeasti tyttäreni on niin kaukana kuin vain voi olla, että oikeasti hän on poissa, eikä hän koskaan täyttänyt kaksikymmentäyksi, kaksikymmentäkaksi eikä kaksikymmentäkolme. Että minä ostin hänelle 23 ruusua sinä päivänä kun hänen olisi kuulunut täyttää 23, mutta minä jouduin viemään ne kukat kiven luo. Sellaiselle kivelle, joka kertoo, että tytär syntyi ja kuoli.

Joskus olen sanonut, että ei minulla ole lapsia. Mutta se on väärin, en halua enää sanoa niin. Siksi sanon, että minulla on tytär. Sanon että tyttäreni syntyi 1999. Voi olla, että keskustelukumppani tyytyy tähän. Mutta hän saattaa kysyä, mitä tyttäreni nykyään tekee, opiskeleeko, asuuko omillaan. Silloin minun on pakko sanoa, että tyttäreni kuoli vuonna 2019, kaksikymmentävuotiaana. Ja se, miten keskustelu jatkuu, on väkisinkin surullista. Mutta se voi olla myös satuttavaa. ”Ok”, vastasi eräs mies, ja kysyi seuraavaksi, miten pitkä olen. Ok. Ehkä siksi kokeilin seuraavalla kerralla valehtelemista, jos se vaikka ei tuntuisi niin pahalta.

Valehdeltuani miehelle minä ajattelin, että ehkä minun pitäisi kuitenkin kertoa totuus. Mutta kenen vuoksi? Ei tarvitsisi. Tuskinpa haluaisin tavata uudestaan miestä, joka oli tullut treffeille tunnin myöhässä niin että elokuva oli jäänyt näkemättä. Olin vihainen miehelle ja itselleni, että olin odottanut niin kauan. Mutta se oli koko ajan tekstannut olevansa ihan kohta paikalla, kahdeksan minuutin päästä, tai sittenkin kymmenen ja sitten soittanut olevansa melkein perillä, juuri ohittavansa Rautatieaseman ja ihmetellyt, mihin suuntaan ja kuinka kauas pitäisi kävellä ja minä olin jankuttanut, että lähetin sinulle googlekartan, katso siitä. Niinpä minä yritin hymyillä ihan kuin tyttäreni tosiaan olisi terve ja iloinen vaaleatukkainen tyttö, joka opiskelee sairaanhoitajaksi ja mitään hautakiveä ei olisi olemassakaan. Ja viikonloppuna tyttö tulisi syömään äidin luo ja kolmen vuoden kuluttua minusta tulisi mummi. Näin minä mielikuvittelin pienen hetken ja siemailin keskinkertaista valkoviiniä juutalaisen pölvästimiehen kanssa.

Nämä sanat tulevat hitaasti. Pyyhin lauseita pois. Kirjoitan uudestaan. Poistan ja peruutan. Sanon toisella tavalla. Tämä on kaukana siitä, millaista blogin kirjoittaminen joskus oli. Samaa on vain se, että yritän olla rehellinen. Ja nyt kun ajattelen, huomaan, että ajatus israelilaisesta miehestä, joka on asunut Helsingissä kaksitoista vuotta, mutta ei tiedä, miten löytää Kampista Kaisaniemeen, on enemmänkin kuin hitusen huvittava.

Alkuvuosi työhuoneella on ollut vaaleanpunainen ja vihreä. Olen saanut valmiiksi kolme pientä maalausta. Maalaaminen on hiljaista ja hidasta verrattuna huimiin vuosiin. Mutta ihan hyvää. Sillä on niin, että vaikka olen kuolleen tytön äiti, minä olen myös taiteilija, taiteilijuus ei ole loppunut, vaikka maalaaminen joksikin aikaa loppui. Ainakaan tällä hetkellä tyttäreni kuolema ei näy teoksissani, maalaaminen fyysisenä tekona ja myös mentaalisena prosessina on minulle tällä hetkellä elämän paikka.