Voiko siitä selvitä?

Haluan tänään puhua selviämisen ja toipumisen mahdollisuudesta. Luin muutama viikko sitten ahdistavan, raa’an, mielestäni julmankin esseen, jonka on kirjoittanut kohtalotoverini Katriina Huttunen viisi vuotta tyttärensä itsemurhan jälkeen. Tekstin ytimenä on raskas syyllisyys ja toivottomuus ja lohduttomuus. Huttusen ajatus on, että itsemurhaajan äidin ei kuulukaan toipua, vaan syyllisenä kärsiä rangaistusta koko loppuelämänsä. Jos oikein ymmärrän, suru on Katriina Huttusen elämän sisältö."Olen yhden asian ihminen. Minua kiinnostaa vain kuolemansuru", hän kirjoittaa. En voi väittää vastaan toisen kokemukselle. Ja tuossa karmivassa tekstissä on paljon sellaista, jonka itsekin koen todeksi. Silti minä haluan uskoa toivoon, lohtuun ja toipumiseen.

Lapsen itsemurha on musertava asiaa. Se on niin kauhea ja järkyttävä asia, että en pysty sitä kertomaan. Ensimmäisenä vuonna heräsin joka aamu kipuun. Päivisin elin uudelleen ja uudelleen trauman tyttäreni löytämisestä. Kirjoitin tästä lukuisia tekstejä, mutta ne ovat niin pahoja, että en halua näyttää niitä nyt, en halua kuvata niitä riivaavia aistimuksia. Helpottuneena sanon, että aistini ovat vapautuneet trauman toistamisesta: näkökenttäni yleensä vastaanottaa sen maiseman, ne asiat ja esineet, jotka edessäni ovat. Muisto ei poistu, mutta näky ei ole koko ajan edessäni. Toisena vuonna heräsin öisin omaan itkuuni. Valveilla ollessa olen monesti taistellut itkua vastaan, sillä se voi viedä hyvin pelottavan tilaan.

”Voiko tästä selvitä?” minä kysyin lapsen isältä ensimmäisenä päivänä. En tiedä, mitä hän silloin ajatteli, mutta hän vastasi minulle: ”Voi”. Oli vähällä, että en selvinnyt. Sillä jonkin aikaa luulin, että minunkin kuuluu kuolla. Luulin, että minun pitää nielaista kaikki lääkkeet. Menin sen vuoksi neljäksi viikoksi sairaalaan. Selviäminen on ensisijaisesti hengissä pysymistä. Tyttären hautajaisten jälkeen minä päätin yrittää pysyä hengissä. Vein lääkkeeni tädille säilytettäväksi, otin kerrallaan viikon annokset dosettiin. Jatkoin tätä turvamenettelyä melkein vuoden.

Voisin sanoittaa niin, että ensimmäinen vuosi oli kauhun vuosi. Olin luullut, että masentuisin. Mutta en minä pystynyt masentumaan, koska olin jatkuvasti ahdistunut, ja ahdistuneena suoritin jotain koko ajan, en pystynyt lepäämään. Toinen vuosi oli pakottavan pärjäämisen vuosi. Tämä vuosi, kolmas vuosi on terapian vuosi: pääsin vihdoin säännölliseen, pitempiaikaiseen terapiaan, jossa käyn kaksi kertaa viikossa.

”Et tullut tähän maailmaan ainoastaan ollaksesi äiti”, eräs ystävä kirjoitti, kun en nähnyt elämälläni tarkoitusta. Tämä on olennaista. On mahdollista, että minun olemassaoloni on tärkeää muille ihmisille, että voin vielä tehdä asioita, joilla on merkitystä.

Mutta olennaista on myös, että minä olen äiti. Ei olekaan niin, että minä olin äiti. Pikkuhiljaa pystyn muistelemaan. Vaikkapa sitä, kun poimimme puolukoita ja ihmettelimme siirtolohkaretta Mäntyharjun metsässä. Sitä, kun seikkailimme Agadirin torilla ja ratsastimme kameleilla. Sitä, kun pelasimme korttia Vallilan laakson nurmikolla ja teimme kärrynpyöriä. Ne kaikki asiat ovat olemassa.

Mitä toipuminen sitten tarkoittaa? Ajattelen, että se tarkoittaa sitä, että pystyy löytämään iloa elämästä ja kiinnostumaan uusista asioista, pystyy kokemaan mielekkyyttä ja yhteyttä muiden ihmisten kanssa. Minun toipumistani ovat auttaneet ja auttavat ainakin seuraavat asiat: ystävät, sukulaiset, kukat, kahvi, sauna, uimahalli, Lidlin katkarapusalaatti, Hesari, maalaaminen, Monster High -nuket, cheerleading, naapuri ja gambialainen ruoka, kesäillat, elokuvat, Sopranos- ja Downton Abbey -tv-sarjat, New Yorker -lehti ja lukijalahjana saatu keltainen kassi, palapelit, heprean kieli, uimarannat ja maauimalat, Bric Classic -kännykkäpeli, lumisade, taidenäyttelyt, Yle Areena, Eccon punaiset kengät, Instagram, lukeminen, kirjakritiikin kirjoittaminen, zumba, Ikean paksu peitto, Garmin-urheilukello, dinosaurukset, etiopialainen ravintola, bodycombat, Marimekko-Adidas -vaatteet, käveleminen, valokuvat Tel Avivista, Urban Decay -huulipunat, pinkit villasukat, bussimatka töihin, jooga, Radio Suomipop, valkosuklaakeksit, Teflon Brothers, spinning, Roihupellon K-rauta, huonekasvit, päiväkirja ja nyt myös blogi. Toipuminen ei tarkoita, että suru loppuu. Mutta koska elämässä on isoja ja pieniä hyviä asioita, elämä voi vielä olla mielekästä ja kiinnostavaa.