Tuhannet värit ja kimalteet

Olin eilen liikkeellä African style

Näytänkö masentuneelta? En, vaikka käynkin läpi masennusjaksoa. Eräs ystävä muistutti, että selfiet ovat hyvä keino saada ajatuksia pois omista kurjista oloista. Tykkään leikkiä meikeillä, ja vuosien varrella olen hankkinut ihan liikaa kaikkea kaunista ja kimmeltävää. Miksipä en siis käyttäisi meikkivärejä ja muuntautuisi harmaasta säkenöiväksi? Kuvasin itseni kullanhohtoisen Jerusalem-maalauksen edessä. Sitten lähdin ulos säkenöimään, kävin parissa avajaisissa ja tapasin ystäviä. Illasta tuli mukava.

Mutta varsinaisesti minun piti tänään vain julkaista pari lehtijuttua. Tässä Suomen Kuvalehden arvio Luciasta, kirjoittaja Artemis Kelosaari. Juttu on julkaistu kesäkuun alussa. Huokasin ihastuksesta kirjoituksen lopetukselle. "Ehkä kauneutta ja elämää vain voi rakastaa liikaa." Kiteytyykö tuossa jotain olennaista taiteilijaelämästä vai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä vai molemmista?

Toinen juttu tulee Kauppalehdestä, joka oli valinnut Lucian viikon kirjaksi 8.5.17.

Se on ehkä vähän erikoinen luenta, ja mietinkin että onko kirjoittaja (jonka nimeä nettiversiossa ei mainita) kenties lukaissut vain alkukolmanneksen kirjasta. Mutta Any publicity is good publicity, sanotaan.

"Tässä on lyhyt johdatus narsismiin

Robert Musil kirjoitti miehestä vailla ominaisuuksia, mutta Maaria Oikarisen romaanin päähenkilö ei harmillisista ominaisuusvajeista kärsi.

Hän on kuvataiteilija, jonka määräävin luonteenpiirre on sietämätön itsekeskeisyys. Hänen tärkein ominaisuutensa on maanisuus, johon hän maalatessa ja vähän muutoinkin putoaa. Koko ympäröivä todellisuus on alisteinen yksilön oikuille, mutta Oikarisen romaanin vahvuudeksi voisi esittää sen, että yksitotisen taiteilijuuden romantisoinnin asemesta se varaa mahdollisuuden myös sarkastiseen luentaan.

Lucian silmät onkin kuin proosamuotoinen johdatus narsismiin. Kahteen suuntaan kulkevan mielialahäiriön kuvauskin se on, mutta Oikarisen maalailema kuva taiteilijasankarittaren omahyväisyydestä on niin herkullinen, että se väkisinkin jättää totisemman sairauskertomuksen varjoonsa.

Kiinnostava on myös Oikarisen metodi kyseenalaistaa sukupuolirooleja, sillä romaanin nainen toistaa uskollisesti ja jälleen ilmeisen ironisessa valossa kaikki perinteiset miestaiteilijamyytin kuviot.

Maaria Oikarinen Lucian silmät (Arktinen Banaani)"

EDIT. Lisään tähän vielä kolmannen arvion, joka löytyi Mielilandia-blogista, jota kirjoittaa Anu Haapala. Juttu, jossa käsiteltiin myös neljää muuta kirjaa, oli otsikoitu Alkuvuoden kiinnostavimmat kirjat.

"Mielenterveyshäiriöistä puhutaan populaarikulttuurissa edelleen liian vähän ja silloin, kun puhutaan, se tehdään monesti vääristellen. Lucian silmät on iloinen poikkeus.

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Janna on taidemaalari, joka valmistelee uutta taidenäyttelyään. Maniavaiheessa olevana hän pursuaa energiaa ja suuruudenhulluja ajatuksia. Kuvioihin kuuluvat hetken mielijohteesta tehdyt syrjähypyt ja impulssiostokset. Vastuunottaminen perheestä ei niin kiinnosta, kun elämässä on paljon muutakin. Lopulta Jannalla menee niin lujaa, että hän vajoaa psykoosiin ja joutuu hoitoon.

Lucian silmissä on erityisen hyvää se, miten monesta näkökulmasta se kuvaa mielenterveyshäiriötä: sitä, miten häiriö heijastuu potilaan perheeseen ja arkeen, miten se rajoittaa elämää ja miksi lääkkeitä ei tule aina otettua, vaikka tietää, että pitäisi. Kertojia on useampi, muun muassa Jannan teini-ikäinen tytär.

Kirja on selvästi hyvin omakohtainen. Esikoiskirjailija Oikarinen on itsekin taidemaalari, jolla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Luultavasti sen takia kirja onnistuu kuvaamaan häiriötä ja sen oireita niin osuvasti, tarkasti ja korvia kuumottavasti."

EDIT. Tekstiluola-blogissa oli perusteellinen arvio, josta erityisesti pidin:

"Lucian silmät on hillitön, rohkea, aidolta elämältä maistuva ja kielen koko väripalettia villisti hyödyntävä teos. Tekijä hallitsee hyvin erilaiset kertojaäänet ja koukuttavan kerrontatavan, joka tarjoaa lukiessa myös yllätyksiä." Koko postaus