"Panttivankidraama"

Kuva ei varsinaisesti liity tapaukseen. Paitsi että olen ottanut sen sairaalassa. Julkaisen ehkä jossain kohtaa enemmänkin sairaalaselfieitä. Puhelimen luovutusta kansliaan ehdotettiin tälläkin kertaa, mutta luuria ei viety väkipakolla ja sain näin toteuttaa itseäni, mikä auttoi kestämään kuukauden mittaisen hoidon. Osa on aika hc-kamaa ja kuvattu salaa kylppärissä. LOL

Olen kirjoittanut ainakin pari kertaa omakohtaisesti siitä, millaista on olla psykiatrisessa sairaalassa. Särkyneen voima  -nimisen bloggauksen ja lääkärien ammattilehteen pyydetyn jutun manian vähävirikkeisestä hoidosta, jossa kuvaan yhden hyvän ja yhden helvetillisen sairaalakokemuksen. En aio juuri nyt avautua omistani sen enempää, mutta haluan tarjoilla taas yhden katkelman Lucian silmistä, mahtuuhan sitä tekstiä maailmaan. Tässä luvussa Janna yrittää karata osastolta sairaalabestiksensä Villen kanssa. Varsinaisena sankarina esiintyy lupsakka laitoshuoltaja Pelle Hermanni. Jeesus on Jannan kainuulainen kämppäkaveri. Nämä tyypit saavat minut hyvälle tuulelle, toivottavasti teidätkin. Ja kuvaamani hoitajien vittumaisuudet ovat aika autenttisia XD.

" Janna istui vuoteella ja selaili naistenlehteä. Jeesus makoili omalla sängyllään virsikirjan kanssa, hyräili hissukseen
- Kop kop, emäntäpuolelta!
- Joo joo, Janna vastasi.

Pelle Hermannihan se sieltä, laitoshuoltaja.
- Täällä sitä vaan rotkotellaan niinku ryssät Raatteentiellä! Se on kuulkaas tupatarkastus ja miinanraivaus! Kylläpä on rättiä ja retonkia! Nyt laitat tytär permannon paljiaaksi!
- Joo joo, Janna vastasi ja alkoi mättää tavaroita sängylle.
- Ei oo punkkakaa oikia paikka.
- Mun sänkyhän se on. Saathan sä sen lattian nyt otettua.
- Niin on komiat läningit, laitahan tytär karteroopiin. Ja mitäs täällä on sen seittemän kahavikuppia piirongin päällä? Ei tuua salongista ommaan tuppaan.
- Se kun janoa pukkas, Jeesus vastasi. Kyllä minä ne toemitan.
- Siellä on rouva muovikippoa kannun kylessä, että soppii siitä juua.
- Enpä huomannu kahtoa. Näin ne asiat selevijjää.
- Kyllä kyllä. Tolokkua tullee. Mitenkäs täällä muuten?
- Herran huomassa, Jeesus vastasi.
- Mä tuun kohta, Janna sanoi ja häipyi käytävään.

   Tylsää! Niin tylsää. Oleskeluhuoneessa ei ollut ketään, paitsi se kummallinen tyttö, joka kärsivällisesti liimaili tarralappuja pikku vihkoihin, miten sillä riittikin siinä puuhaa, ilmeisesti irrotteli ja siirteli samoja lappuja edestakaisin. ”Mitä sinä teet?” Janna oli kerran kysynyt. Tyttö oli vastannut siristämällä silmiään, ei muuta.

   Trivial Pursuit oli levällään pöydällä. Porukka vaihtui mutta aina jatkettiin samasta kohtaa. Kunkin pelaajan kohdalla oli pino kysymyskortteja odottamassa. Janna pelasi aina keltaista, silloin kun jaksoi. Yleensä ei jaksanut, sillä hän oli aika huono. Janna otti pakan käteen. Voisi opetella ulkoa. Sininen. ”Mikä on poikkeuksellista kalifornialaisessa punapuussa”. Mikä lie. ”Maailman korkein nykyisin elävä puu.” Pinkki. ”Kuka teki iskelmän vanhasta salakuljettaja Laitisesta?” No kuka. ”Juha Vainio.”Keltainen. ”Missä käytiin kansalaissodan ratkaisutaistelu vuonna 1918?” Ei aavistustakaan. ”Tampereella.” Olisiko tuo sentään pitänyt tietää? Ruskea. ”Mitä tekee ranskalaisesta romaanista La Disparation poikkeuksellisen?” Mitä tekee? Pitäisi olla mikä tekee. Mutta enpä tiedä. ”Siinä ei ole yhtään e-kirjainta”. Se pitäisikin nähdä. Vihreä. Hah! Nyt tuli helppo: ”Minkä tieteenalan tutkimusta Ursa-niminen yhdistys Suomessa tukee?” Tähtitiedettä tietenkin. Janna laittoi vihreän palan tyhjään lohkoon. Oranssi. ”Missä maassa tanssittiin ensimmäisenä bostonvalssia?” Ei kiinnosta. ”Yhdysvalloissa.” Oli tämäkin puuhaa. Ihan sama.

   Janna lompsotti käytävää takaisin päin. Liinavaatekaapin ovi oli jäänyt auki, hän huomasi. Janna pujahti sisään, katse kiersi hyllyjä. Pyjamia, alushousuja, lakanoita, terveyssiteitä, pyyhkeitä. Alhaalla oli laatikko sairaalan sandaaleja. Mutta tuolla, vasemmalla ylhäällä oli hoitajien vaatteita. Pikapikaa Janna nappasi valkoisen asun M-koon pinosta ja varuiksi taittoi pyyhkeen sen päälle. Mainio maalausasu!

   Entä jos pukisi vaatteet nyt päälleen ja yrittäisi karata? Voisi juosta ratikkaan ja ajaa kotiin. Paitsi että siellä ei ollut tähän aikaan ketään ja kotiavaimet olivat jemmalaatikossa. Tietenkin voisi ottaa taksin yliopistolle ja hakea avaimet Petriltä. Tai Hilmalta koulusta. Mutta miten päästä ovesta ulos? Ehkä voisi pujahtaa jonkun osastolta poistuvan hoitajan perässä samalla ovenavauksella? Ei taitaisi toimia. Olihan hän nähnyt miten ne joka kerta tarkistivat, että lukko meni varmasti kiinni. Ja tietenkin ne huomaisivat, ettei hän ollut niitten porukkaa. Mutta siivoja? Tuskin ne tunsivat kaikkia naamalta. Äh, ei sekään onnistu, sehän oli Pelle Hermanni, joka tänään huseerasi. Janna piilotti asun vaatekaappinsa ylähyllylle.

   Janna käveli käytävän puoliväliin. Neloshuoneen ovi oli auki.
- Villee! Janna huusi.
- Se on suihkussa, huonekaveri vastasi.

Janna astui sisään ja hakkasi kylppärin ovea.
- Tule jo! Vai tarttetsä apua?

   Eilen, kun he olivat katsoneet iltauutisia, Ville oli ottanut Jannaa kädestä ja vaivihkaa hivuttanut käden sisäreidelleen. Sitten oli kuulunut askelia, ja se oli äkkiä päästänyt irti ja napannut kaukosäätimen käteensä. Jannalla ei ollut ollut ihan sellaisia ajatuksia, poika oli hädin tuskin parikymppinen. Mutta voisihan sitä auttaa kaveria pulassa.
- Painu vittuun Janna! Ville huusi.
- Joo joo, mä odotan käytävässä, Janna vastasi.

   Ville oli joka toinen päivä kihloissa, ja joka toinen päivä tuli bänät. Se riiteli tyttöystävänsä kanssa potilaspuhelimessa. ”Sä oot saatana puhunu mun asioita kaikille! Ei se kuulu kenellekään, missä mä oon, sä oot vittu juoninu mun mutsinki kanssa! Luuletsä että mä en saa tällasia selville!” Ehkä mielikuvitus teki nuorukaiselle tepposet, Janna arveli. Sitä paitsi, tuskin tämä oli oikea paikka tuon ikäiselle. Nuori mies, täynnä energiaa, sen pitäisi päästä urheilemaan, soittamaan kitaraa ja tekemään fyysistä työtä – ja muhinoimaan sen tyttönsä kanssa.

   Ville ilmestyi käytävälle tukka märkänä.
- Mulla on idea, Janna sanoi, – tule.

   Ville oli heti mukana. Reitti oli vapaa. Janna ja Ville hiipivät liinavaatekaapille ja etsivät Villellekin hoitajan puvun.
- Nyt pannaan nämä päälle, ja katsotaan kauan kestää että noi tulee huutamaan, Janna sanoi.
- ”Maanikot, nyt loppu!” Vittu, tuleekohan taas lisää nappia naamariin.
- Ihan sama.

   Villen vaihdettua vaatteet he istuivat oleskeluhuoneen sohvalle.
- Et muuten arvaa, mitä Lelle teki viime yönä, Janna sanoi.
- No?
- Sähän tiedät kun ne kiertää taskulampun kanssa yöllä nuuskimassa. No, mä olin kaapilla vaihtamassa yökkäriä kun olin vittu hikoillut niin paljon. Niin tämä tulee siihen osoittelemaan sen lamppunsa kanssa. Saatanan lesbo, tiiras oikeen joka sentin. Harmitti varmaan kun mulla oli alkkarit jalassa.
- Voi vittu.
- Niinpä. Oikee raiskaajavampyyri. Mä en edes tajunnut sanoa mitään, olin ihan että mitä helvettiä.
- Nää on niin kieroja, pervoja, kusipäitä, ei mitään rajaa, Ville sanoi. – Aina kun luulee, että joku on hyvä tyyppi, niin kohta tulee paskaa niskaan. Ai niin, mä en kertonutkaan mitä mulle eilen kävi. Se vitun Hitler-huora. Kato kun mä olin menossa kanttiiniin. Niin sit ku mä olin siinä jonossa pullat lautasella, niin mä huomasin että vittu lompakko jäi. Mä tulin sit hakeen sitä, ja sanoin sille akalle että unohdin rahat ja mulla on kahvi jäähtymässä, pääsiskö ulos. Niin arvaa mitä se sano? Että sinä käytit jo ulkoiluluvat, en minä voi enää päästää. Voi jumalauta.
- Aika kyrpä.
- Todellakin. Ja sit se Jossupossukin vielä. Tänä aamuna oli sellanen vitutus päällä että ajattelin hakee tuplapamit. Tää oli että juurihan tässä jaettiin aamulääkkeet. Mä sanoin että ei mulla edes mee mitään aamutabuja. Sit se nillitti jotain että sinä taidat vain olla lääkehakuinen. Mikä vitun lääkehakuinen? Niin että pyydätkö sinä nyt oikeaan tarpeeseen, se vaahtos, minun täytyy lääkevastaavana arvioida tilanne. Mä sanoin että mä haen just sitä mitä siellä papereissa lukee, ja siellä lukee että diapam kymppi tai vitonen tarvittaessa kolme kertaa päivässä, ja nyt mä otan kympin.
- No mitäs se sitte?
- Se seiso vaan siinä ja kurtisti rumaa naamaansa. Mulla alko keittää ja huusin että vittu sä et oo mikään lääkäri. Dolly käveli just siitä ohi, niin sillon Jossupossu kipitti naama punasena hakemaan ne pamit. Sit ku Dolly oli menny, Possu alkoi rutiseen kun mulla ei ollut sukkia jalassa. Vitun väliä! No on, katsos voi jalkasilsa tarttua.
- Apua! Ne onkin niin kivoja ne näitten rullasukat.
- No älä! Vetäköön päähänsä Jossupossu. Ja nää kusiluikkarit on kans niin ihkut. "Vittuile aina kun voit." Hoitajan ohjesääntö ykkönen. Kaks: "Vittuile lisää, jos voit".
- Totta. Mutta Buldoggi on ihan ok.
- Joo, se on hyvä jätkä. Ruma mutta reilu. Antaa tuutunapit niinku pitääkin. Mut sit se toinen yökkö, se mikälie Vieno-Kaino Kapiainen, se on paska.
- Todellakin. Hyvä yrittänyt repiä mua rinnuksista takas huoneeseen kun kerran heräsin yöllä ja tulin käytävään katsomaan kelloa.
- Vitun hukkapala, sillä on joku Napoleon-kompleksi. Tappaja-ainesta. Kerran se oli hyökkäämässä mun kimppuun ihan ilman syytä. ”Minä varoitan sinua, tiedät mitä aggressiivisesta käytöksestä seuraa”. Olin kuulemma heiluttanu käsiä epäilyttävästi. Vittu ihmisen kädet heiluu kun se kävelee!
- Aika paha, Janna nauroi. Mutta onhan tässä se hyvä puoli että me päästään täältä kohta ulos, noi ei ikinä.
- No mutta ku ne niin nauttii joka solulla saatana. Systeemi! Ei jaksa. Pelataanko vähän, Ville ehdotti ja alkoi sekoittaa kortteja. – Maijaa, ookoo?
- Ookoo, Janna sanoi.
- Mä haluaisin jutella, kuului hiljainen ääni sohvan takaa.

Ykköshuoneen anorektikko! Tyttö jota ei näkynyt juuri koskaan, joka ei ikinä puhunut muille potilaille mitään.
- No mitäs se Venla? Voidaan mennä tuonne lääkärin huoneeseen, Ville sanoi ääntään madaltaen ja kääntyi tyttöä kohti.
- Voi vittu, tyttö tokaisi. Tunnisti heidät.

Janna ja Ville saivat kikatuskohtauksen.
- Sä oot niin paras, Ville hihkui.
- Me ollaan.
- Ei helvetti, Hiiri tulee, Ville huomasi.

Hiiri, oikealta nimeltään Hannu, oli saanut liikanimensä ylirauhallisen puhetapansa ja pienen kokonsa vuoksi. Kyllä sen naamataulukin vähän muistutti hiiren nokkaa.
- No onneks ei Kojootti, vittu se räjähtäis, Ville sanoi.
- Joo, Kojootti on kyllä pahin.
- No no, Janna ja Ville, mistäs te olette nuo puvut saaneet?
-Tuolta vaan otettiin, kaappi oli auki, Janna sanoi.
- Hyvänen aika, minä taisin unohtaa. Riisukaa nyt äkkiä ne pois ja pannaan ovi lukkoon.
- Nyt tuli tilaisuus, Janna kuiskasi Villelle. - Me karataan.
- Häh?

Ville kurtisti kulmiaan.
- Joo joo, olet vaan mukana, mä hoidan.
- Ookoo, sori, oli tyhmä juttu, Janna sanoi Hannulle.
- No niin, hipsitäänhän sitten, se vastasi.

Janna oli riisuvinaan. Hiiri korjaili aamutakkipinoja.
- Nyt on muuten semmonen juttu, että annat meille avaimet, Janna vaati. - Ville, et päästä sitä ulos!
- Janna, mitä vittua, ootsä ihan ääliö? Se painaa piippiä ja kohta on kymmenen korstoa kimpussa!
- Estät. Me lähdetään ja tämä jää tänne panttivangiksi.
- Mitkäs markkinat täällä on menossa?

Pelle Hermanni oli ilmestynyt ovelle ruokakärryn kanssa.
- Ei mitään, Ville vastasi nopeasti.
- Pientä erimielisyyttä, Hiiri sanoi.
- Valakoset päällä. Ei oo oikia väri, ei. Hölömön hommaa, pölijän peliä. Jassoti jaa. Jasso, hedelmäpeliä unohtamatta. Ei kun verkkarit naulaan ja murkinalle. Se on kuulkaas kalasoppa ja rättänät jäläkiruuaksi!"