Lucia pimeässä

Tekisi mieli luoda jotain uutta ja ihastuttavaa. Mutta minulla ei ole voimia. Julkaisen pätkän romaanistani. Päähenkilöni Janna on masentunut manian ja hurjan työrupeaman jälkeen. Tältä tuntuu kuningattaresta, joka putosi:

”Katto on röpelöinen, nurkassa on pieni halkeama. Seinässä on mustia sormenjälkiä. Makaan tässä. Laitoin kaikki verhot kiinni. En tahdo valoa. En tahdo mitään.

Petri toi kahvin sänkyyn, suukotti, sulki oven. Lastenhuoneesta kuului mekkala, niin kuin aina: ei poikien paitaa, ei sukkahousut, pitää laittaa, ei voi pyjamassa lähteä, ei pois, älä nyt huuda, ei sukka, tulee kiire, ei kiire, nyt fleece, on kylmä, ei isi ei, äiti äiti, äiti nukkuu, anna isi auttaa. Sitten eteisessä ei haalari, tupsulakki, kauluri pitää olla, ei sininen, ei tarhaan ei ei ei, kengät, isi laittaa nauhat, ei saa potkia. Sitten ovi kolahti kiinni, melske loittoni ja minä jäin tähän.

Päivä on pitkä, kun mikään ei liiku. Tästä ei helposti pääse, liian raskas ruumis, liian monta vaihetta nousta ylös. Ehkä nukahdan vielä hetkeksi. Ehkä uni on hyvä, mutta luultavasti se on painostava, ja herään kohta ahdistukseen. Ehkä sitten on tullut nälkä. Ehkä käyn syömässä voileivän. Luultavasti en, sillä keittiöön on tästä pitkä matka, ja voileipä on monimutkainen ruoka.

Makaaminen on kammottavaa, mutta en pysty muuhun, on vaikea saada kehoa muuhun asentoon, vaikea liikuttaa jäseniä. Pitäisi pudottaa oikea jalka sängyn reunan yli lattialle. Pitäisi nousta kyynärpäiden varaan ja laskea vasen jalka oikean viereen. Ehkä rojahdan siihen poikittain, jalat lattialla, muu minä patjalla. En jaksa nousta jaloilleni enkä nostaa jalkoja takaisin vuoteeseen. Luultavasti jalkoja palelee, mutta en voi sille mitään. Ehkä puhelin soi. En muista, mihin olen laittanut puhelimen. Jos se on kaukana, annan sen soida. Jos se on tässä sängyllä, saatan katsoa, kuka soittaa. Jos se on Petri, ehkä vastaan. Ehkä se kysyy, kuinka voin. Kurjasti, minä vastaan. Ehkä itken puhelimeen, että on ikävä. Petri on töissä, minä makaan tässä.

En mene ulos. En mene kauppaan. En hae lapsia. En pääse. Makaan tässä.

Kaksi viikkoa sitten seisoin galleriassa kaksi tuntia 11 sentin koroilla ja hymyilin. Ihmiset jonottivat onnittelemaan. Sain kukkia ja kuohuviiniä. Minä säteilin, halasin, kättelin, innokkaasti elehtien vastasin kysymyksiin, tervetuloa, kiitos ja kilistys. Maalaukset hehkuivat valkeilla seinillä, seiso tuossa, ihmiset pyysivät, miten kaunis asu, saisinko vielä toisen kuvan tuolla. Kaikki oli ihanaa, olin niin kevyt, niin lämmin. Komea Petri suuteli välillä huuliani, hipaisten, niin että huulipuna pysyi; minä pysähdyin silittämään pukumiestäni, olimme niin ylpeitä toisistamme, miten upea pari, kaikki sanoivat. Jatkoilla ravintolassa sain nauttia ystävien seurasta, samppanjasta ja pitkän kaavan illallisesta. Menimme Petrin kanssa vielä kahdestaan yökerhoon, tanssimme ja rakastimme enemmän kuin koskaan.

Mutta juhlat loppuivat, rakkaus laimentui, muut menivät kotiin ja töihin ja pois. Minä jouduin tähän, pysähtyneeseen olemattomuuteen.

Katsoin eilen avajaiskuvia. Huomasin olevani ruma. Olin erehtynyt kuvitellessani itseni kaunottareksi ja sankarittareksi. Katsoin peiliin. Olen rumentunut lisää. Kasvoni alkavat pudota, silmät ovat sameat ja iholla on katkenneita verisuonia. Olen lihonut, lääkkeiden ja laiskuuden vuoksi. Kun en pääse edes keittiöön, kuinka ihmeessä pääsisin kuntosalille? Ja koska pääsen keittiöön harvoin, sinne päästessäni ahmin holtittomasti, kaikkea sekaisin, ruokia, joihin en yleensä edes koskisi. Kun suu on niin täynnä, että on pidettävä kättä suun päällä, ettei massa alkaisi valua leukoja pitkin, silloin on hetken hyvä olla. Ja kun maha alkaa tuntua piukealta, ja vielä tunkee keksipaketin sisuksiinsa, on vähän pidemmän hetken hyvä olla.

Mitä väliä oikeastaan, miltä näytän. Ei kukaan minua enää näe, Petriltä ja lapsiltakin voin piiloutua peiton sisälle. Ruumisarkussa ei tarvitse olla kaunis.

Katsoin kuvia maalauksistani. En usko, että olen maalannut nuo, sanoin Petrille. Miten olisin pystynyt? Tietenkin sinä maalasit ne, ja kohta maalaat lisää yhtä hienoja ja vielä hienompia. Mikä valhe! En maalaa enää ikinä. En nouse tästä eikä Petri enää rakasta. Raatovaimo, kurja luuseri.

Petri nosti kukkamaljakon yöpöydälle. Muutama lilja, orkidea ja ruusu on säilynyt vielä jonkinlaisena, kuin kukkia haudalla, vainajan viimeinen ilo.

Postiluukku kolahtaa ehkä parin tunnin päästä. Ehkä jaksan nousta ylös ja poimia kirjeet lattialta. Jos joku olisi muistanut minut, galleristi tai apurahalautakunta. Mutta Maniakuningatar heitti apurahahakemuksen roskiin, jo oli lystikästä sekin.

Hilma tulee viiden tunnin päästä. Ehkä se kurkkaa ovesta. Sanon sille, että olen päiväunilla, ei saa häiritä. Toivottavasti se ei tule lähemmäs, en halua että se näkee surkeaa turpeaa naamaani. Toivottavasti se ei tule kaverin kanssa. Hävettää kun makaan vain, ei se kuulu kenellekään.

Petri tulee kahdeksan tunnin päästä kaksosten ja kauppakassien kanssa. Lapset kömpivät hetkeksi viereeni, ja minä itken, koska makaan tässä. En jaksa syöttää, leikkiä, lukea. Eilen Aada toi kuvakirjan, näytti ”kukka punanen, ankka ui”. Minä itkin, ”äiti pipi”, tyttö sanoi.

Ehkä Petri vie minut illalla suihkuun. Yksin en pysty, sillä vesi pistelee ihoa, ja peseytymisessä on liian monta vaihetta yksin suoritettavaksi. Petri laittaa sampoota tukkaan, vaahdottaa ja huuhtelee, minä itken, koska on niin raskasta seisoa ja koska Petri sittenkin rakastaa, rakastaa ja huolehtii vaikka en uskoisi. Petri ottaa puhtaan pyyhkeen ja kuivaa syleillen samalla. Minä en voi kuin itkeä, kyynelten lämpö ja Petrin ihon lämpö lohduttaa vähän, ja kohta voin ottaa unilääkkeen ja unohtaa tämän päivän."