Huh ja ohoh!

Tumma puhuu 1 (100x150cm) 2016

Huh huh. Käteni ovat rakoilla hinkkaamisesta, polveni ja sääreni ovat mustat värilammikoissa konttaamisesta. Ihanaa! Vihdoin. Bipolaariperkele kiusasi minua neljä kuukautta. Tänään olin kolmatta kertaa töissä tauon jälkeen. Vielä vähän aikaa sitten perkele kuiski korvaani ilkeyksiä, ja melkein aloin uskoa sitä: ei minulla ole enää mitään maailmalle antaa, pidetään nyt se viimeinen näyttely ja se siitä. Masennusperkele on ovela kaveri. Olen elänyt aika monta masennusta, ja tiedän, että tila menee ohi. Teoriassa tiedän myös, että masennuksessa ajatusmaailma vääristyy: elämä on epäonnistumisten sarja, maailma on kurja, ja minä olen huono ja turha. Pystyn jopa jossain määrin tajuamaan tämän depressiossa ollessani, että ok, tämä ajatus ei ole totta, tämä on masennusajatus. Silti koin ikään kuin yhtäkkiä oivaltaneeni väistämättömän tosiasian; urani on loppu. 

Mutta nyt katkaisin perkeleen hännän palettiveitsellä ja se luikki kiireen vilkkaa pakoon. Paha meni, tulee uutta ja hyvää. Se urakin jatkunee vielä, sillä tuskin tulen kuolemaan kahden kuukauden kuluttua, sellaistakin masennusperkele yrittää uhrilleen väittää.

Lienen puhunut useastikin siitä, miten maalaus joskus yllättää maalarin. Näin onnekkaasti pääsi käymään. Minulla on nyt tekeillä 100x150cm kokoisia töitä. Laitoin kerralla kolme pohjaa lattialle, että pohjustanpas nyt nämä. Jostain syystä halusin pohjustaa mustalla. Taisin ajatella että on kiva tempoa siihen sitten kirkasta päälle. Ehkä teen sellaisiakin vielä, mutta näistä tulee nyt toisenlaisia, kuten kuva kertoo. Kävi niin, että kauhistuin paksua mustaa. Ihan kuin maalaus olisi huutanut apua, älä tee minulle näin! Aloin huuhtoa, pyyhkiä ja raaputtaa väriä pois. Ehkä en kerrokaan tällä kertaa yksityiskohtaisesti, mitä kaikkia temppuja tein ja mitä välineitä käytin. Meininki oli kuitenkin kuin mattopyykillä, reipasta emäntätouhua.

Takaraivossani on koko ajan tikittänyt päivämäärä 14.2.2017. Silloin avataan näyttelyni Galleria Katariinassa. Toki minulla on olemassa maalauksia, jotka eivät ole vielä olleet missään esillä, mutta ne ovat aika sekalaista sakkia. Galleriassa on kaksi huonetta, joten voin rakentaa kaksi erilaista maailmaa, mutta kummankin maailman tulisi sitten olla jotenkin yhtenäinen. Joudun varmasti jättämään useammankin sinällään hyvän maalauksen pois. Niinpä tarvitsen lisää uutta. Tämän ensimmäisen uuden myötä minulle tuli jonkinlainen visio gallerian toisesta huoneesta. Katsokaapas:

Eikö tulekin sellainen wau-efekti? Oranssi työ sattui olemaan siinä vieressä, kun otin uutukaisen kuvattavaksi. Katsoin, että oho, tässä on jotain, mikä tulee toimimaan.
Toivotaan, että tästä lähti nyt hyvä työputki ja lisää yllätyksiä ilmaantuu. Melkein uskaltaisin luottaa.

Sunnuntaikävelyllä

On ilmoja pidellyt

Tel Aviv (100x150cm) 2016

Yritän leikkiä olevani Israelissa. Vaikea leikki.

Black Box – bipolaariset aivot

Uu, heitin mun lääkkeet vessanpönttöön
Olen yhteydessä Kaikkeuteen.

Tämä kirjoitus on tyyppiä ”Vähemmistön edustaja vetää herneen nenään”. Vähemmistöt vetävät joskus herneen nenään ja vänisevät aivan mitättömistä jutuista – ts. ko. vähemmistöön kuulumaton saattaa nähdä asian näin. Samaan aikaan vähemmistön edustaja kokee tulleensa hyväksikäytetyksi, syrjityksi, ohitetuksi, pilkatuksi, karrikoiduksi tai leimatuksi. Muistatteko feikkisaamenpukutwerkkivideokohun viime keväältä? Saamelaistaiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski kirjoittivat Hesariin kritisoiden Kiasmaa saamelaiskulttuurin halventamisesta. Jenni Hiltusen Grind -teoksen hankkiminen museon kokoelmiin merkitsee heidän mukaansa alkuperäiskansojen hyväksikäyttöä. Kiasma vastasi kritiikkiin, että teoksessa ei ole kyse saamelaisuudesta. Saamelaisten kokemus ja mielipide ei vaikuttanut Kiasman näkemykseen teoksen luonteesta eikä Kiasman selitys poistanut saamelaisten mielipahaa. Itse katsoin teosta ennen kohua ja jälkeen kohun silkkana visuaalisena leikkinä: väriä, muotoa, ryhmiä. Keskustelu kuitenkin tuotti aiheesta kiinnostuneille uutta informaatiota saamelaiskulttuurista, saamelaisten historiasta ja erilaisten pukujen merkityksistä; tämä oli pelkästään hyvä asia.

Koht mä sylkäsen nää pois

Mutta siis nyt minulla on herne nenässä. Koska minun vähemmistöstäni valehdellaan telkkarissa!

Olen närkästynyt tv-sarjasta Black Box, joka on tällä hetkellä katsottavissa Areenassa.

Ylen sivuilla sarjaa esitellään näin:

”Aivotutkija Catherine Black (Kelly Reilly) on oman alansa kiistaton huippu. Hän työskentelee Kuutiossa, neurokirurgian edistyksellisessä erikoissairaalassa. Tohtori Blackilla on kuitenkin salaisuus, joka vaikuttaa sekä hänen uraansa että yksityiselämäänsä. Tutkija sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Se pysyisi hallinnassa lääkityksellä, mutta Catherine Blackilla on taipumus jättää lääkkeensä ottamatta. Hän nimittäin kokee olevansa silloin luovimmillaan ja säkenöivimmillään.”

Kuulostaa jännältä. Jännää onkin. Mutta. Sarja antaa bipolaarihäiriöstä aika kummallisen kuvan, ja se suututtaa minua. Ok, kyseessä on fiktio eikä dokumentti, ja fiktiossahan voi vissiin tapahtua mitä tahansa. Käsitän kyllä, että seikat, joita minä pidän virheinä, johtuvan tv-kerronnan ”vaatimuksista” vetää mutkia suoraksi, ja vauhdikkaat bipokuviot tuovat kerrontaan kivasti suolaa ja chiliä. Mutta näin bipon asiantuntijana katson aiheelliseksi vähän analysoida tarun ja toden suhdetta Black Boxissa.

Jee mä oon Lintsil, paitsi et tää on viel parempaa

Heti ensimmäisessä jaksossa päästään kunnolla vauhtiin. Catherine lähtee työmatkalle. Hänen on määrä pitää puhe aivotutkijoiden kongressissa. Kirjoittaminen ei kuitenkaan ihan ota sujuakseen. No mutta, äkkiäkös jumista selvitään! Catherine jättää lääkkeet syömättä, ja simsalabim, mielikuvitus saa siivet, kuumeinen kynä kirjoittaa nerokkaan puheen!

[Öhöm: se, että jättää lääkkeet yhden kerran ottamatta ei todellakaan aiheuta nousukiitoa seuraavana päivänä. Parin viikon lääkkeettömyys saattaa jo sitten laittaa vipattamaan. Mutta on yhtä mahdollista, että lääkkeistä kieltäytyminen johtaa masennukseen. Eli kaksisuuntaista ei noin vain voi ohjailla kuin raitiovaunua.]

Stay upit vilahtavat lyhyen helman alta, kun Catherine nousee taksiin. Paljastava mekko ei välttämättä ole korrektein asu tilaisuuteen. Mutta pitäähän maailman seksikkäimmän naisen ilmaista seksuaalisuuttaan!

”Te olette täysin tietämättömiä”, Catherine aloittaa puheensa. Seinälle on heijastettu valtava kuva Vincent van Goghin maalauksesta Tähtikirkas yö. Yleisössä kohahtaa. Mutta Catherinen puhe on juuri sopiva kombinaatio provokaatiota ja briljeerausta. Hän muistuttaa, kuinka vähän aivoista loppujen lopuksi tiedetään. Hän luettelee ”hulluja neroja”: Sylvia Plath, Hemingway, Charles Dickens, Herman Melville... ja kysyy: ”Olisiko heidät pitänyt lääkitä keskinkertaisiksi?” Kun puhe päättyy, yleisö nousee taputtamaan ja huutamaan bravota. 

Matkalla hotellille Catherine elehtii takapenkillä vamppimaisesti ja nappaa autonkuljettajan mukaansa. Mekko meinaa lähteä päältä jo hississä. Kiihkeyksien jälkeen mies kerää vaatteensa ja nappaa rahatukun Catherinen lompakosta. Catherine ei huomaa mitään, hänellä on kiire parvekkeelle, yöilmaan. 

[Kaikki tämä on hyvin kuvattu ja näytelty ja myöskin mahdollista ja uskottavaa.]

Lisää lisää lisää!!!!! Vielä vielä vielä!!!!

Catherine seisoo parvekken kaiteella. Taivas muuttuu Vincentin maalaukseksi. Hurmioitunut päähenkilömme näkee itsensä liitelemässä kaupungin yllä.

[Öhöm, tässä mennään ennätystahtiin jo psykoosin puolelle. Läheskään kaikilla maanikoilla tila ei etene tämänkaltaiseen hengenvaaralliseen pisteeseen.] Käsikirjoittaja pelastaa päähenkilön täpärästi, puhkeaa rajuilma, joka heittää Catherinen takaisin parvekkeen turvalliselle puolelle. Ja kappas, seuraavana aamuna Catherine herää ihan tavallisena! Kiva seikkailu, kaikki hyvin!

[Öhöm, tällainen ei nyt vaan mitenkään ole mahdollista! Maniasta toipuminen vie viikkoja, ja psykoosipotilasta on aina hoidettava sairaalassa.]

Toisen kerran Catherine käyttää ”lääkkeet pois ja neroksi” -kikkaa kohdatessaan vastaanotolla vesikauhuun sairastuneen tytön. Tauti on edennyt pitkälle ja lääkärit toteavat, että parannuskeinoja ei ole. Mutta nero-Catherine keksii ratkaisun!
[Neroratkaisujen keksiminen on hyvinkin mahdollista, peräti todennäköistä (hypo)maniatilassa, mutta öhöm taas tuo "hankitaanpas äkkiä mania tarpeeseen".]

Catherine käy säännöllisesti terapeutin juttusilla. Siinä missä Catherinen hahmo on kirjoitettu osittain ”väärin”, harmaatukkainen naispsykiatri (Vanessa Redgrave) tuntuu kaikin puolin uskottavalta hahmolta. Hän on ymmärtäväinen, mutta analyyttinen ja tiukka, hän ei lässytä, vaan haastaa potilaansa ajattelemaan ja ottamaan vastuuta. Kun Catherine hehkuttaa manian ihanuutta, maailmanvalloitusfiilistä ja luettelee hullunerosankareitaan, terapeutti muistuttaa, kuinka sankarit kuolivat huumeisiin tai tappoivat itsensä. ”Sitäkö sinä haluat, olla poikkeuksellinen ja kuollut?” hän kysyy.

Lopettakaa meteli, sammuttakaa jouluvalot, pysäyttäkää huvipuisto!

Sarjan loppujaksoissa bipolaarihäiriö alkaa näyttäytyä realistisempana. Kikkanapin napsauttaminen lääkkeillä pelleilemällä ei lopulta onnistukaan, Catherine ei hallitse sairautta. Kivakiva loppuu, ahdistus kasvaa.[Vähemmistön edustaja relaa, mutta muistuttaa kuitenkin, että kaikki bipot eivät esim. kuule vainoavia ääniä.] En kuvaa juonta tämän enempää, mutta lopulta Catherine joutuu tahdonvastaiseen hoitoon ja viettää hoitolaitoksessa kuukauden verran. Harmi kyllä, itse hoitoa ei kuvata. Mutta se, miten hauraana sankari palaa kotiin ja työhön, on hyvin realistista ja koskettavaa. Päädynkin suosittelemaan sarjaa. Valitettavasti Black Boxia ei ole tehty yhtä tuotantokautta enempää. Vähemmistön edustajana toivoisin jatkoa.

Mitä mieltä sinä olet Black Boxista?
Niille lukijoille, joille bipolaarihäiriö ei ole kovin tuttu, suosittelen tätä Duodecimin artikkelia ja
bipoinfo-sivustoa.

Sähköä ilmassa

Sähköä ilmassa (170x130cm) 2016

Minusta tuntuu välillä, että olen kävelevä säätutka ja ilmapuntari. Niin vahvasti säätila vaikuttaa mielialoihini. Nyt sää on hiostava ja epävakaa, ja minä olen levoton. Keskittymiskykyni on miinuksen puolella. Touhuan sitä tätä siksak, monta asiaa yhtä aikaa, kutakin vain hetken kerrallaan. Romaanin lukeminen on täydellisen mielenrauhan merkki, tykkään lukea iltaisin. Turha sanoa, että ei puhettakaan sellaisesta nyt. Joskus saatan lukea aamusta iltaan, jos ei ole menopakkoja, silloin sängyssäni on miehen paikalla kymmenen kirjaa. Nyt kirjaston osittain luettu metripinkka tönöttää jakkaralla kirjoituspöydän vieressä. Ja olohuoneen puolella sijaitsee toinen torni (tämä sijainti merkitsee, että kirjat ovat menossa takaisin kirjastoon). Torni sisältää tietokirjoja, natsikirjoja; en aio avata niitä enää. Luin puolet, koska olin keväällä natsikurssilla (sen täsmällinen nimi oli ”Holokaustin jälkivaikutukset israelilaisessa yhteiskunnassa”).

Päätän katsoa leffaa. Areenalta löytyy kehuttu ranskalainen. Katson alkutekstit, ei tässä enempää kylmiltään jaksa. Pause. Haen pesukoneesta muutaman märän vaatteen, ripustan ne kuivaustelineelle, joka on olohuoneessa, puolentoista metrin päässä natseista. Räps, leopardimekon saumat suoraksi! Myöhemmin ripustan taas vähän, jos muistan. Pikkupyykit ovat rasittavimmat, ne pitää napsutella roikkotelineeseen (mikä sellaisen nimi on? Varmaan joku perkeleen pyykkikaruselli.)

Elokuva kertoo vanhasta pariskunnasta. Jätän ne aamuteelle ja otan pari valokuvaa fb-kirpparikamoista, keitän kahvia. Laitan joogamaton lattialle ja jatkan leffaa. Teen tasapainoharjoituksia, toinen jalka varpaillaan, toinen ilmassa, keikun ja huojun. Ärsyttää, miksi en voi olla trapetsitaiteilija. Iso vehka täytyy kastella, vien sen suihkuun. Pause. Kirjahyllyssä on muutama kirja vinossa, ärsyynnyn ja suoristan. Istun jumppapallolle. Leffa play. Kattovalo pistää silmiin. Sammutan sen ja sytyvän laavalampun. Toistelen leffan ranskarepliikkejä.

Aurinko on laskenut, luoteistaivas on oranssi.

Teen vatsalihasliikkeitä pallon päällä. Jos elokuvassa on viipyilevä kohtaus, taivutan selkää siltaan. Kämmenet pitäisi saada lattiaan, paino käsille, ojennus ja pallo tietenkin pois perseen alta. Vielä ei onnistu. Lisää habaa, lisää notkeutta. Mä aion tehdä sen. Koska musta tulee syyskuussa cheerleader! Joo joo, Golden Spiritiin on perustettu aikuisten joukkue Dinosaurs (niinku isoja ja kömpelöitä vai?) Harjoittelin kärrynpyörää puistossa mun koutsin kaa. Cheertyylissä on ihan omat kommervenkkinsä, käsien pitää olla ”donitsiasennossa” ennen kuin lähdetään mihinkään. Opin, mutta suoritukseni ei ollut vielä kovin sulava. Koutsi oli silti ylpee. Se käski harjoitella myös käsillä seisontaa seinää vasten. Yritin salilla zumban jälkeen. No, ensin en uskaltanut ottaa tarpeeksi vauhtia. Sitten pääsin suoraksi, mutta jalat eivät osuneet seinään, joten jäi lyhyeksi se seisonta. Vika kerralla sain jalat seinään, ja kroppa luuli kai ettei tässä mitään muuta tartte tehdä, joten putosin ja löin pääni seinään.

Nyt alataivaalla on vaalenpunaisia raitoja. En näe horisonttiin, koska vastapäinen talo on edessä. Sen voisi räjäyttää. Tai tähän voisi rakentaa kymmenen kerrosta lisää, muuttaisin sinne ylimpään.

Unohdin sen kahvin. Pannussa on jotain, mikä näyttää likavedeltä; suodatinpussi on ollut rytyssä. Asettelen pussin kunnolla ja kaadan litkun uudestaan suodattimeen. Rymäytän puhtaat, kuivuneet aterimet laatikkoon, en jaksa lajitella niitä lokeroihin. Tiedän, että tytär nalkuttaa asiasta myöhemmin. Nyt se on Weekendissä. Onneksi siellä on viinaratsia. Ellei se sitten tehnyt kossutissejä. Kohtalaisen yleinen naiskikka kuulemma, mutta menee huonosti läpi, muijavartijat kopeloivat. 

Ikkunalaudalla on lehtiä, kasa on epäsiisti. Selaan sen läpi. Otan luetut lehdet ja vien ne eteiseen paperinkeräyskoriin. Samalla nostan Kirkko ja kaupungin eteismatolta ja työnnän sekaan. Se ei koskaan pääse siitä edemmäksi.

Onko sulla mania? tytär kysyi eilen, koska puhuin sen mielestä outoja. Kielsin ehdottomasti. (Ja miten niin muka, koko ajanhan tässäkin toimin erinomaisen järjestelmällisesti!) Pohdin, mikä olisi sellainen rikollisuuden laji, josta tienaisi hyvin, mutta kiinnijäämisriski olisi pieni. No, autojen varastaminen, tytär vastasi. Se on vähän huono, totesin, eihän mulla ole ajokorttia. Oisko jotain muuta? Oot hullu, tytär sanoi. En ole, kunhan tässä eläydyn erilaisiin tilanteisiin. Eläydytkö vankilaan saakka? Olisihan se kokemus sekin, aloin miettiä.

Nyt sininen harmaa vaaleanpunainen turkoosi, olen näkevinäni katon siluetin takana myös himpun verran keltaista.

Pieni nälkä. Parempi syödä vähän ennen kuin muuttuu isoksi. Pilkon tomaattia ja kurkkua israelilaistyyppisesti. Laitan sekaan kikherneitä ja kastikkeeksi pestoa. Tulee hirvittävä ikävä Israeliin, salaatissa kuuluisi ehdottomasti olla tahinia ja vähän hummusta reunalla. Aih, kaipaan merta, Tel Avivin yökerhoja, Palestiinan Muhammedia (se ei puhunut mulle vähään aikaan chatissa, kun sanoin että deittailen nykyään vain alle 35vee miehiä, sitten tajusin että se oli just täyttänyt 36 ja korjasin erheen). Kaipaan Jerusalemin vihreäsilmäisiä boitsuja, swarmaa ja kuutamouintia Kuolleessa meressä. Haluaisin mennä Vanhaan kaupunkiin huivishoppailemaan, moikata bedueeni-Belalia ja opiskella kielioppia 70vee Arien kanssa. Harifa-maustekin on melkein loppu.

Olen unohtanut klo 19 lääkkeen. Otan sen samalla kun klo 21 lääkkeet. Otan tuplat, niin kuin siksak-vaiheessa kuuluu. Saan ehkä paremmin nukuttua, neljän tunnin yöunet ei hyvä. Vien oranssit vauhtilääkkeet piiloon, etten vahingossa nappaa niitä aamulla, niitä syödään silloin kun on liian hidasta, ei missään tapauksessa silloin kun on nopeaa.

Elokuvan nainen halvaantuu epäonnistuneen leikkauksen tuloksena. En tykkää, miksi piti epäonnea kirjoittaa? Mies tuo naisen pyörätuolissa kotiin. Lupaa, et enää ikinä vie minua sairaalaan, nainen vaatii.

Jostain tulee paha haju. Nuuhkin ympäriinsä. Keittiön lattia. Sulatin pakastimen päivällä ja lattialle on kuivunut raikasta sulatusvettä. Suihkin mäntysuopaa ja rättiluistelen.

Somppunumerosta soitetaan. En voi tietää, kuka se on, koska ne jättävät puhelimia junaan ja soittavat kaverin numerosta ja vaihtavat numeroa koko ajan. Yhden nimi on Muhis, kuinkas muutenkaan. Ryyppäsin niitten kanssa pari viikkoa sitten, ja puheluista päätellen ne ovat jatkaneet menoa siitä saakka joka päivä. Näin sen laihan Alepan kulmilla pari päivää sitten, kun olin menossa salille. Siinä se huojui paljain jaloin Karjala-tölkin kanssa. ”Mihin sä meet babygirl? Millon sä tuut? Nainen, mä haluun nähä sua. Mihin sä meet, millon sä tuut? En oo kännissä, kaks kaljaa vaan join. Millon sä tuut? Mä oon sonni.” Vastaan puhelimeen. En saa selvää, kuka niistä se on. Laiha soitti päivällä, tämä on joku muu. Se puhuu suomea huonosti, joten se ei ole laihan kalju kämppiskään. Laihalla on somppuaksentti, sellainen, että sanojen loppuvokaalit venyvät. Kaljulla ei ole aksenttia, mutta sillä on tyhmemmät jutut kuin laihalla. Tämä on ehkä joku niitten kaveri tai sukulainen. Se haluaa tulla mun luokse juomaan kaljaa. Sanon että ei käy, mä en juo. Se ihmettelee, että mitä mä muka sitten teen. Muistutan että lainasin niille kakskybää, voit kyllä tulla maksamaan sen. Joo huomenna, se sanoo, Partajätkä tulee ja maksaa velan, ja sitten mä maksan sulle. Mitä sä teet, se kysyy uudestaan. Sanon että töitä, on tässä pari kirjoitushommaa. En saa selvää, mitä muuta se sanoo. Sitten luurista ei kuulu mitään, vaikka linja on auki. Se varmaan pudotti kännykän tai jotain.

En halua enää elää, elokuvan nainen sanoo.

Taivas on koboltinsininen, ei, nyt se muuttuu yhtäkkiä tummanharmaaksi.

Mitä jos hyppäisin pyörän selkään ja surraisin töihin? Ei hyvä, sitten en nuku ikinä. Ja miksi mennä tummanharmaaseen? Sitä paitsi mähän olin tänään jo kerran töissä. Jotain oranssia maalasin ja jotain punaista ja keltaista ja pinkkiä. Lopetin hyvän sään aikana (kirjaimellisesti), muuten olisi tullut sotkua. Sitten haahuilin Arabian myymälässä ja vittuunnuin Angry Birds -mukeista. Onneksi nyt on tullut se Pokemon Go, ehkä se tappaa paskalinnut.

Naisen tila huononee, tietenkin. Mies pitää huolta. Mutta ei tämä tästä iloksi muutu, vaikka leffan nimi on Rakkaus. Ei fiilaa. Valitsen toisen Areena-leffan, koska siinä on Keira Knightley. Tämä kertoo intialaisesta jalkapallomuijasta, joka haluaa Beckhamiksi Beckhamin paikalle. Hetken jo pelkäsin että Keira esittää intialaista jalkapallomuijaa. Ei sentään.

Tsekkaan onko kukaan varannut mun feissikirppisjuttuja. No ei, mutta X on lähettänyt kymmenen naamakuvaa ja kaksi videota. Aina niin kiva katsoa sen jättinenää.

Keiran blondimutsi on huolissaan kun Keiralla ei ole jäbää. Keira on semiblondi, mutta ei se halua jäbää, se haluu pelaa. Intialaismuijalla ei ole nappulakenkiä. Keiralla ei ole paitaa, se pelaa adidastopissa. Tää on vaikeuksien kautta voittoon -leffa, selvä peli. Ei tartte kattoo enempää.

Pam! Pam! Ilotulitus idässä. Menen makuuhuoneeseen katsomaan. Oho, Weekendin huipennusnumero. Osa tähtisyöksyistä sinkoaa kirkon tornin viereen. Aika boring. Ei jaksa kattoo enempää.

Keitän lisää kahvia, enemmän kahvia.

Jos lähetän vielä 2000 kuvaa, saanko lähestymiskiellon, X kysyy. Vastaan että lähetä enemmän. Jotain tekemistä sillekin. No nyt se soittaa ja ehehhehhehhehhetttelee. Oota, laitan vähän lisää volaa! Ai niin, tuuthan säki sinne Dinosaurs-joukkueeseen! Ehehhheh. Voisit vaikka oppia kuperkeikan, ehehheheh. 

Pampam loppuu. Itätaivas on musta. Länsitaivas on tummansininen. Otavasta puuttuu yksi tähti. Kahvi on mustaa. Alan kirjoittaa tätä.

Murhaaja on rakastaja

Kultasiiven päivä
(100x150cm) 2014
Nokkela kollegani Pasi tosin antoi tälle paremman nimen: Berocca tupla-amfetamiini 

!!! K-18, tuhmasana-, huume- ja väkivaltavaroitus

Nielaistaan Diapam 5mg, Ketipinor 25mg x 2, kulautetaan kerralla litra laittikolaa ja sen päälle puoli litraa mustaa kahvia. Saadaan hermot kihisemään, tapposähkö päälle. Leikitään murhaajaa! Vihataan! Paskat mitään leikitään; murhataan! Viuh viuh nyrkit – turpaan, nenä irti ja leuka hajalle! Meitsi on ollut mestarinyrkkeilijän opissa. Täysillä lähtee. Mitäs auoit rumaa naamaasi. Potkitaan. Meitsi on vittu karateka, täältä tulee edestä, sivusta ja takaa, et ehdi torjua! Otsaan ja takaraivoon, saatana. Mitäs kyyläsit, kusipää. Rikotaan koko talo ärjyräpillä ja räyhäpunkilla. Tapetaan vittu kaikki. Listitään ja lahdataan. Helvetti! Mitäs vittuilit. Mitäs kerjäsit. Hytkytään, silmät kiinni retuutetaan kroppaa, pää ja kädet viskoutuvat ympäriinsä, niska rutisee. Tässä vasta lämmitellään. Varo vaan, olen fucking dangerous killerimuija. Baaad bitch! Olen kovempi kuin Mossad, vahvempi kuin Kainuun prikaati! Tsekkaa mun astalot: kiilapuu, puukko ja palettiveitsi; rätkin perseesi tunnottomaksi, isken rintasi palkeenkielille. Voit samalla miettiä, mitä teen tällä sahalla. Jumalauta! Kärsi! Kofeiinin yliannostus syö lääkeiden aliannostuksen vaikutuksen, mutta eihän tänne rauhoittumaan tultu. Täristetään, ravistetetaan; syöksytään. Hypätään katolta ja vedetään ranteet auki. Euforinen aggressio.

Tällaisissa tunnelmissa töissä. Mitä mahdankaan maalata? Ette ehkä usko, mutta maalan kiltin ja iloisen oloista kivakivaa, näitä kuvissa olevia. Moni luulee, että maalaukset heijastavat maalarin maalaushetken tunnetiloja. Ei pidä paikkaansa. Minä maalaan aivan rauhallisesti. En ollenkaan tappajan elkein. Täsmällisesti ja suunnitelmallisesti. Vai olenko nautiskeleva perverssi murhaaja, hitaasti kiduttava raiskaaja? En, mielentilani ei siirry tekoihin. Kosketan kangasta kuin maailman paras rakastaja, tiedättehän, sellainen, joka hivelee ihoa kevyesti, nostattaa suloisen odotuksen (ei se, joka hinkkaa hermostuneesti, koska luulee että niin kuuluu tehdä hetken, että pääsee pesälle). Ja sitten taas riehun holtitonta vihaa.

Kirsikkaperhosen päivä

(100x150cm) 2014

Miksi vihaan? Ihmisen luonto on sellainen(kin). Meissä kaikissa piilee aggressio. Ajattelen pahoja, mutta oikeasti en satuta ketään, täällä minä riehun neljän seinän sisällä, edes maalauksia en kurita. Voi olla, että vihaan vähän itseäni. Olen nimittäin voinut jotensakin huonosti viime aikoina. Päivässä on muutama energinen, ”tavallinen” tunti; luen vähän lehtiä, lähetän duunimeilin, käyn kaupassa ja laitan ruokaa (juu juu, munakasta tai pussikeittoa), ehkä jopa tiskaan (kaksi lautasta), pesen pyykkiä (ja ruttaan kuivaustelineen viereen) tai imuroin (en sohvan alta). Vien roskat, koska kotieläimet (pikkukärpäset) yrittävät pesiytyä, mutta muuten asunnosta poistuminen on vaikeaa ja vastentahtoista. Välillä kykenen käymään salilla, pistäytymään työhuoneella, menemään deiteille (ou jee vetreät 30vee miehet) tai kahville ystävän kanssa (leivoksia ja juoruja!); nämä onneksi tuottavat hyvää mieltä. Mutta lopun aikaa olen väsynyt tai ahdistunut. Mikään ei huvita. Väkisin vähän syyllistän itseäni. On kyllä pari ihan realististakin syytä ahdistella, mutta ei mitään suuren suurta.

Mutta sitten on myös se yksi suuri. Ne, joitten on tarvis tietää, tietävät: juhannus. Olen joskus puhunut siitä, miten aikakokemukseni muuttuu välillä lineaarisesta spiraalimaiseksi. Menneet vuodet ovat spiraalissa pienempiä kuin lähivuodet, mutta silti samassa kohden spiraalia olevat asiat tunkevat läpi, lähemmäksi kuin se linjan eilinen tai huominen päivä. Vaikka kesäkuu on minusta vuoden kaunein kuukausi, kesäkuun alku on ikään kuin lähtölaskentä siihen kauheaan, en ole pystynyt välttämään tätä tunnetta yhtenäkään vuonna, vaikka siitä juhannuksesta on jo kauan aikaa.

Sitruunaperhosen päivä

(100x150cm) 2016

Muutun raskasmieliseksi, tunnen vanhan, salpaavan kauhun. Siksi tarvitsen Diapamia ja Ketipinoria, ne lievittävät vähän. Menen peiton alle. Täytyy maata selällä aivan paikallaan, yrittää avata jännittyneet kädet nyrkistä. Kroppaan sattuu, ei saa liikahtaa ollenkaan. Avoimesta ikkunasta kuuluu meteliä. Se vasta sattuukin. Nousen sulkemaan ikkunan. Palaan piilopaikkaani, yritän hengittää. Jos hyvin käy, nukahdan, ja päivä nytkähtää muutaman tunnin eteenpäin. Kun herään, harkitsen kirjan lukemista, mutta kirjaimet saattavat tunkeutua silmiini, en voi. Harkitsen elokuvan katsomista, mutta äänet ja värit saattavat puristaa, en voi.

Viha nostaa minut ylös uhkaavasta masennuksesta, siksi se on hyvä. Sen kautta voin siirtyä parempiin tunteisiin, rakkauteenkin, sillä oikeastihan minä rakastan näitä maalauksia. Minä rakastan tätä työhuonetta ja rakastan kesää, kultapilviä ja valoöitä, rakastan elämäni ihmisiä, sillä olen vihdoin oppinut rajaamaan ympäriltäni ne pahaa tekevät tyypit. Rakastan niin monia asioita, mutta masennuksen turruttama ei jaksa tuntea yhtään mitään – ei hyviä eikä pahoja tunteita. Masentunut on irallinen, tyhjyyten koteloitunut. Masentunut kokee kovaa kipua, usein myös piinaavaa ahdistusta ja loputonta kauhua. Mikään ei liikahda, sillä aika on pysähtynyt. Raivokiehunta on siis hyvä alku normaaliin, se auttaa rakkautta nousemaan. Kuulostaako kummalta? Minusta ei.

No pikkuisen juttua tämän postauksen töistä. Tein kaksi ensimmäistä valmiiksi jo pari vuotta sitten, ne vilahtavat vähän joissain työhuonekuvissa, mutta halusin viimeistellä koko sarjan ennen kuin varsinaisesti julkaisen. Ongelmalapsi oli tuo vihreä, sen sain nyt raivopuuskassa valmiiksi. Ei mitään isoja juttuja. Tarkkoja sekoituksia vihreän ja punaisen eri sävyjä, vähän terästystä sinne tänne, ei sen kummempi resepti. Nyt se pärjää ilman äitiä. Vaikka vaikutin Medeialta, olin oikeasti viaton Batsheva ja Jumalanäiti, pyhä Maaria.

Entten tentten, valmis – kesken, teelika mentten...

En tiijä nimmee, pittää myöhemmin kahttoo, sittepähän näkköö

(180x200cm) 2010-2016

Taas kerran. Onko se valmis?

Minä en tiedä. Miten se olikaan, mistä sen tietää? Olen nimittäin kirjoittanut tästä joskus, sillä hyvin usein ihmiset kysyvät, mistä mistä minä tiedän, että maalaus on valmis. Jos vanha viisaus tulisi apuun. No ei, löydän vain tekstin, jossa mietitään, mistä tietää että maalaus ei ole valmis.

No mutta ainahan minä olen osannut niille kysyjille vastata. Mitä oikein olen sanonut? Olisinko sellaisen sanan kuin harmonia? Olen sanonut että istun ja katson. Tuijotan ankarasti ja jos silmäni ei tartu mihinkään häiritsevään, maalaus saattaa olla valmis. Istun ja katson vaikka kuinka kauan. Olen sanonut, että toisina päivinä en tee muuta kuin istun ja katson, se riittää työksi. Saatan vielä laittaa syrjään, antaa olla aikansa, ja katsoa sitten uudelleen. Mutta silti, mistä minä tiedän? Osaanko määritellä?

Joskus värit ovat upeat, mutta sommittelu mättää: jokin kohta ”painaa” liikaa. Eikö tätäkään pysty selvin sanoin selittämään? Maalaus näyttää keikahtavan toiselle kyljelleen tai yksittäinen kohta imee kaiken energian, koska siltä puuttuu vastavoima. Silloin on pakko tehdä se kuuluisa kill you darlings. Voi yrittää säilyttää värit samoina, mutta niiden painopistettä on muutettava eli jotain täytyy peittää ja maalata uudellen. Siis harmoninen sommittelu olla pitää.

Mitä se harmonia sitten ihan tarkalleen on? Minä tykkään sanakirjamääritelmistä, joten laitetaan tähän sellainen. Näin sanoo Suomen kielen perussanakirja

Harmonia 1. sopusointu, sopusuhtaisuus, tasapainoinen tila, yhteensopivuus. Värien h. maalauksessa. Pyrkiä tunne-elämän h:an. 2. mus. Sävelten keksinäinen sopeutuvuus: sointu.

Mutta eihän taide ole pelkkää tasapainoa! Eikö loputon tasapaino ole pitkäpiimäistä? Siitä tulee rutiinia, yllätyksettömyyttä. Joogaguru saattaisi olla toista mieltä, mutta tuskin sekään pystyy koko ajan tasapainossa kellumaan, vaikka harmoniaa tavoitteleekin. Nyt menee vähän kliseiseksi ja itsestäänselväksi, mutta toteanpa kuitenkin, että jokaisen elämässä on ”virheitä” ja disharmoniaa, ei ole tasainen elon polku. Näinpä taide, jossa on säröä ja riitasointua, saattaa koskettaa enemmän kuin se pumpulipilvi – tämä pätee ihan yhtä lailla abstraktioon kuin esitttäväänkin taiteeseen.

Tulee mieleen toinen, monen mielestä ehkä pinnallisempi, maailma, jossa disharmonian sääntöä jatkuvasti hyödynnetään: muoti. Beige jakkupuku on harmoninen, mutta kun siihen lisätään oranssikuvioinen huivi, saadaan vähän ”twistiä”. Ja laitetaanpa vielä lenkkarit jalkaan. Tähän tapaan. Muotikuvissa näkee välillä mitä mielikuvituksellisempia yhdistelmiä hapsua kukkaa rönsyä ruutua, pantteria seepraa salmiakkia, verkkoa raitaa hämähäkkiä, pilkkua palloa papukaijaa (no ehkei ihan kaikkia sentään kerralla). Kengät ovat niin överit, ettei sellaisilla kukaan kävele, tukka tupeeratataan taivaisiin, kulmat meikataan lakupötköiksi ja iltapuvun päälle puetaan urheilutakki. Arkielämässä harva esiintyy editorial-mallina, mutta luepas mikä tahansa ”minun vaatekaappini” -juttu, niin klassisimmankin vaatekaapin omistaja sanoo, että asussa pitää olla jokin ”juju”. Juju voi olla iso koru, viistoon leikattu helma tai höpsö käsilaukku. Pikkuisen persoonallisuutta, mutta ei mitään rajua, koska tyylikästä olla pitää. Maalauksessa vastaava juju voi olla pari vihreää pistettä punaisella. Ei oteta turhia riskejä harmonian rikkomiseksi. Muotibloggarit taas haluavat olla ”ajankohtaisia”, he seuraavat muodin aallonharjaa ja poimivat asuihinsa uusimmat virtaukset – mikä tuottaa someen loputtomasti lähes samanlaisia kuvia, kun se twistijuttukin kopioidaan muilta. Mutta sitten on sellaisia persoonallisuuksia, jotka luovat omat kekseliäät wow-kokonaisuutensa, joitten tyyliä ei voi määritellä sääntöjen, jujujen tai trendien kautta – eikä oikein jäljitelläkään, koska toisen karismaa ei omia.

Karismaattinen maalaus? Joo se olisi hyvä. LOL, klikkasin juuri auki Fb-linkin, jonka aiemmin aamulla ohitin hajamielisesti. Pauliina Laitinen-Littorin määrittelee Taloustaito-lehden artikkelissa:

Näin erotat lahjakkuudet massasta

• Oma tuore tyyli, ei kopioitu.
• Työssä ei näy kuka on opettaja, mistä taiteilija on valmistunut tai kenen tuotantoa hän ihailee.
• Työ on valmis, ei mitään liian vähän tai liikaa.
• Taitava sommittelun, värien ja viivan käyttö yhdistettynä aiheeseen sekä tuoreeseen toteutusideaan.
• Työssä on karismaa ja se on röyhkeän itsenäinen sekä itsevarma.

PLL kirjoittaa, kuten yleensäkin, taiteesta sijoituskohteena, että tällaisia teoksia kannattaa ostaa. Innostuin lainaaman listan, koska siellä on tuo kirjoittamassani esiin noussut karisma-sana ja sen kaverina vielä röyhkeys; hyvä Pauliina! Muutkaan pointit eivät ole pöllömpiä, mutta ainainen ”tuoreuden” vaatimus minua ärsyttää. Eihän taideteos ole mikään sikanautapaketti! Ja otapa mikä tahansa nykytaidetekele tarkasteluun, niin aivan varmasti siitä tulee mieleen jonkun toisen joskus aikaisemmin tekemä teos. Joskus näkee tökeröitä kopioita, kyllä, mutta näkee myös sellaista, että tekijä työskentelee jatkumossa ihailemansa taiteilijan kanssa, vaikutus näkyy, mutta tulos on silti ehdottomasti tekijänsä näköinen. Mainitsen Tapani Hyypiän, jonka maalauksia katsoessa Mark Rothko tulee aina kuikuilemaan olan takaa. Mutta Tapani on aivan helvetin hyvä maalari!

Tavoittelen usein energiaa, sähäkkyyttä, joskus rajuuttakin. Silloin ei voi olla ihan harmoninen, ellei sitten vähän venytä harmonian käsitettä. Dynaaminen on hyvä, että katse kiertää ja pomppii ja valkoinen seinä maalauksen ympärillä tuntuu sekin muuttuvan väriksi, ehkä katsoja itsekin muuttuu väriksi. Maniassa maalauksesta voi tulla melkein pelottava dissonanssipeikko, sekin on joskus hyvä. On monipuolisuutta, jos pystyy tekemään töitä laajalla skaalalla, joskus hauraita ja hiljaisia, joskus puheliaita pulputtajia, kikattajia ja sirkuspellejä, toisinaan pyörremyrskyjä, raivottaria ja hurjimuksia.

Kuvan maalauksen alkuvaiheen näet täällä. Oho, olen aloittanut työn vuonna 2010! Onpas siinä ongelmalapsi. En vielä tiedä, olenko onnistunut vai mokannut.

Afrikan aurinko

Golden Spirit 6 (125x160cm) 2016

Aika harvoin tulee tällaista ongelmaa eteen, olisiko tullut koskaan. Nimittäin jouduin miettimään, onko tämä maalaus liian kirkas. Olen maalannut tämän kadmium- ja fluoriväreillä (aika monta sävyä keltainen-punainen -akselilla) ja hippusella sitruunankeltaista. Minähän pidän värin hehkusta ja kirkkaudesta. Usein haen tehoja kerrostamalla värejä (mitä tein toki tässäkin), ja joskus viimeistelen teoksen vielä lisäämällä loistoa pikkupikkupensselillä. Värin valovoima syntyy pikkuhiljaa rakentaen ja harkiten. Mutta tämä päätti ihan itse ryhtyä Afrikan auringoksi (pitäisikö vaihtaa nimi, olisi kiinnostavampi kuin sarja yy kaa koo nee vii kuu?). Mikäpä minä oikeastaan olen aurinkoa laimentelemaan. Antaa helottaa. Tarvittaessa voi laittaa Ray Banit silmille.

Koulusta uralle

Minulle tuli jokin aika sitten mukava haastattelupyyntö. Pekka Halosen akatemian kuvataideopiskelijat olivat saaneet tehtävän, jossa tuli haastatella itseä kiinnostavaa suomalaista kuvataiteilijaa. Maalausta ja taidegrafiikkaa opiskeleva Charlotte Tuohimaa halusi haastatella minua. Sähköpostitse saamani kysymykset koskivat omia taideopintojani ja uraani niiden jälkeen. Vastaillessa meni muutama tovi, ja joitakin asioita piti vähän kaivellakin muistin sopukoista, mutta se osoittautui itsellekin antoisaksi. Niinpä ajattelin julkaista haastattelun pohjalta tekstin myös täällä Hekumassa. Monille lukijoille tässä on paljon tuttuakin juttua,mutta nyt tulee tämmöinen vähän kronologisempi tarina.

Missä ja milloin olet suorittanut taideopintosi?

Millaisena koit opinnot?

Mikä tai mitkä asiat ovat jääneet erityisesti mieleen?

Mistä koulussa oppimistasi asioista on ollut hyötyä ammatillisessa työskentelyssäsi? 

Olen käynyt Savonlinnan Taidelukion (1988-1991), opiskellut Helsingin yliopiston Piirustuslaitoksella ja valmistunut kuvataiteilijaksi Taidekoulu MAAsta (1998). Kaikki nämä opinnot ovat olleet minulle ammatillisesti merkittäviä. Lisäksi olen opiskellut yliopistolla kaiken maailman humanistisia aineita – mikä myös on ollut tärkeää, vaikken olekaan ikinä valmistunut.

Taidelukiossa kaikesta opetuksesta kolmasosa oli taideaineita. Kuvataiteen puolella sai valita kolmesta linjasta: sovellettu taide, yleinen taide tai käyttögrafiikka ja arkkitehtuuri. Valitsin ensimmäisen, koska siinä pääsi monipuolisesti kokeilemaan erilaisia juttuja: mm. grafiikkaa, kankaanpainantaa ja -värjäystä, lavastusta, emalikorujen tekoa, paperin valmistusta, vaatesuunnittelua jne. Kaikki opiskelivat piirustusta ja maalausta, sommittelua sekä taidehistoriaa. Näiden lisäksi oli vielä erilaisia kerhoja, joissa opiskelin ainakin valokuvausta, ompelua ja kankaankudontaa. Koulun ovet olivat auki iltamyöhään ja jäinkin monesti koulun jälkeen pimiöön kehittämään valokuvia. Se, että koulu oli täynnä lahjakkaita ihmisiä, sai minut kuitenkin epäilemään omia lahjojani niin paljon, etten lukion jälkeen rohjennut hakea taidekouluihin. Hain ja pääsin Helsingin yliopistoon lukemaan suomen kieltä ja kirjallisuustiedettä. Ja olihan yliopistollakin Piirustulaitos, sinne ei ollut pääsykoetta. Myöhemmin tuli sitten pakottava tarve hakeutua taiteilijan ammattiin, en enää epäillyt, intohimoni oli niin valtava.

Yliopiston piirustuslaitoksella opiskeltiin ensin monta kuukautta vanhanaikaisesti kipsiluokassa piirtäen hiilellä Nefertitiä, Daavidia, Afroditea ja mitä kaikkia näitä onkaan. Tämän jälkeen pääsi "toiselle luokalle" piirtämään ja maalaamaan elävää mallia. Kerran viikossa oli croquis-piirustus; se oli minulle jonkinlainen avain uuteen. Nopea, pelkistävä piirtäminen oli kiehtovaa. Oli piirrettävä nopeasti, koska kohta mallin asento katoaisi, ei ole mahdollista jäädä junnaamaan tai miettimään, että onpas vaikeaa. Minuutin croquis on edelleen suosikkini.

Ammattiin valmistava taidekoulu MAA sijaitsee Suomenlinnassa, mikä sinällään oli hieno elementti koulunkäynnissä: jokapäivänen lauttamatka ja kävely perimmäiseen saareen. Kävin ensin vuoden iltalinjaa, josta minut valittiin sitten suoraan päivälinjan kolmivuotiseen koulutukseen. Muistan piirtäneeni ja maalanneeni paljon ulkona (osa tästä taisi liittyä koulun kursseihin, mutta piirsin myös muuten vain silkasta kiinnostuksesta ja oppimisen halusta). Linnoitusaiheet sopivat hyvin hiilityöskentelyyn ja koulun viereinen puutarha vei värikkään paletin maailmaan. Kolmantena vuonna kiinnostuin abstraktiosta, siirryin siihen pikku hiljaa luontevasti havaintomaalausta pelkistamällä. Työskentelin tuolloin öljy- ja temperavärein – koulussa opetettiin nämä tekniikat hyvin.

Mielestäni taideopiskelijalle kaikkein tärkeintä on löytää ja säilyttää oma sisäinen tahto ja voima tehdä taiteilijan työtä sekä harjoitella paljon, että löytää oman tapansa tehdä. Parhaat opettajat osaavat kannustaa tässä. Muistan miten Anne Sunila esim. vinkkasi minulle taiteilijoita, jotka saattaisivat olla juuri minun kehitykselleni tärkeitä (mm. Pierre Bonnard) – ja osui oikeaan. Olavi Suomela oli erinomainen piirustuksen ja sommittelun opettaja. Oli rohkaisevia opettajia, mutta myös sellaisia, jotka lähestyivät opiskelijaa mollaamisen ja väheksymisen kautta. Tällainen jää ikävästi mieleen ja saattaa tuhoisastikin salvata jonkun opiskelijan luovuuden. ”Kai sä tiedät että tämmöstä on ennenkin tehty”, joku tokaisi työni äärellä, eikä tällä besserwisserillä sitten muuta sanottavaa ollutkaan. Kritiikki-istunnoista opettajien suusta saattoi päästä paljon pahempaakin. Olen kuullut samanlaisia ikäviä kritiikkikokemuksia monilta kollegoilta, näitä on tapahtunut varmaankin kaikissa kouluissa. Toivottavasti tämänkaltaista opetuskulttuuria ei enää harrasteta. (Asia tutkimuksen alla, kirjoittanen raportin myöhemmin.) Nagashila Hämäläinen oli opettaja, josta tuli viimeisenä vuonna minulle tärkeä hahmo. En ensin tajunnut hänen opetustapaansa alkuunkaan, hänellä oli esim. tehtävänannoissa tapa puhua pitkään ja pohdiskellen – taisin sitä paitsi pelätä buddhalaisuustartuntaa. Mutta sitten välillemme avautui antoisa keskusteluyhteys, hän on opettaja, joka kuuntelee ja auttaa opiskelijaa löytämään sisäisen timanttinsa, näin itse koin.

Miten ilmaisusi on muovautunut sellaiseksi kuin se tällä hetkellä on?

Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet ilmaisuusi? 

Kuten jo kerroinkin, olen aikoinaan työskennellyt paljon ulkona piirtäen ja maalaten suoraan havainnosta. Suosikkiaiheeni oli pitkään vesi, tarkemmin maiseman heijastukset vedessä. Maalasin siis maisemaa ”väärin päin”. Hauska aneknootti muuten: muistin juuri, että Taidelukion ensimmäisen vuoden teema oli vesi. Ajattelin tuolloin, että voi hyvänen aika, vettä koko vuosi, miten tylsää. Nyt ajattelen, että vesi riittäisi hyvin elämänmittaisen tutkiskelun ja inspiraation aiheeksi. Ja edelleen monet katsojat näkevät teoksissani veden liikettä. Ja edelleen itse katselen vettä ”sillä silmällä”.

Sitten siirryin tarkastelemaan varjoja. Jos katsoo esim. vaaleaa seinää auringonlaskun aikaan, näkee lukemattomia väreileviä värejä. Kuten croquis-piirustuksessa, täytyy työskennellä nopeasti, että tavoittaisi hetken.

Nykyään työskentelen lähes yksinomaan ateljeessa, mutta erilaiset kokemukset maisemasta vaikuttavat edelleen maalauksiini vahvasti. Olen myös synesteettinen kokija: auringon lämpö, lintujen sirkutus tai sateen piiska kasvoilla muuttuu väriksi.

Mitkä asiat ovat olleet erityisen haasteellisia taiteilijan ammatissa?

Suurimmat ongelmat tässä ammatissa ovat taloudellisia. Parhaina vuosina olen pystynyt elämään teosmyynnillä, huonoimpina vuosina olen myynyt vain yhden tai kaksi maalausta. Apurahoja olen saanut vain muutaman kerran. Melkein kaikki muut ongelmat syntyvät taloudellisesta epävarmuudesta: se, ettei maalauksia osteta, synnyttää joskus tunteen siitä, että olen taiteilijana arvoton, keskinkertainen ja epäkiinnostava. Samoin kielteinen apurahapäätös aiheuttaa hetkeksi tunteen huonoudesta. Työtä ei jaksa tehdä, jos usko oman taiteen arvoon, joka ei riipu ostajista tai apurahalautakunnista, ei ole vahva. Ja jos ei ole varaa maksaa työhuonetta, on keksittävä jotain pienimuotoisempaa. Muutaman kerran olen vuokrannut työhuoneen pois ja tehnyt kotona pieniä kollaaseja tai akvarelleja. Tai sitten vaihdan välinettä, ja kirjoitan. Olen tehnyt mm. yhden lyhytelokuvakäsikirjoituksen ja katalogitekstejä kollegoille. Yhteen aikaan toimin vapaana toimittajana ja kriitikkona, mistä sai vähän lisätuloja, mutta tällä hetkellä kirjoitan lähinnä blogiani Hekumaa (kunpa saisinkin siitä palkkaa kuten suosituimmat muotibloggarit!).

Miksi haluat tehdä taidetta juuri niillä menetelmillä joilla työskentelet?

Maalaan akryyliväreillä tekniikan nopeuden ja monipuolisuuden vuoksi. Akryylilla on mahdollista maalata kuultavan akvarellimaisesti tai hyvin paksusti, reliefimäisesti – ja kaikkea näitten väliltä. Väri kuivuu nopeasti, mikä sopii temperamentilleni; työtä pääsee yleensä jatkamaan viimeistään seuraavana päivänä. Olen varma, että tulen vielä keksimään monta uutta tapaa käyttää tätä tekniikkaa. Mieluiten maalaan kookkaita teoksia, koska pidän työn fyysisyydestä ja laajoista liikkeistä kankaalla.

Millainen työhuone sinulla on taiteen tekemistä varten?

Työskentelen ateljeessa, joka on kooltaan 38m2. Työhuoneen yhteydessä on lisäksi erillinen varastotila. Koska maalaan ”isosti” ja teokseni ovat kookkaita, tarvitsen paljon tilaa. Tilassa on valaistuksena hyvät päivänvaloputket (ikkunat ovat pienet, ja päivänvalo harvoin riittää). Olen tilaani tyytyväinen, mutta kukapa ei joskus haaveilisi valtavasta, korkeasta ateljeesta, jossa olisi suuret ikkunat pohjoiseen.

Inspiraatiokuvat Madeiralta 2006, kun teini oli vielä pieni.

Black is the New Orange

Heräävä 2016

Olipa kerran oranssi, joka ei  halunnut olla oranssi. Mutta ei se oikein tiennyt, mikä se haluaisi olla. Taiteilija sanoi: annan sinulle keltaista, pinkkiä ja alitsariinia. Maalaus makasi lahnana lattialla ja odotti palveluksia. Taiteilija teki parhaansa.

"Ei, minulla on kuuma!" maalaus sanoi seuraavana päivänä, "sinä teit minusta tulipalon. Vilvoita!" Selvä, olkoon,voin kokeilla, maalari sanoi.

Ei, minuun sattuu, maalaus huusi, miksi sinä tälla lailla riepottelet? Minä sanoin, että on vähän kylmä, ja sinä toimitat minut napapiirille. Halusin hieman viilennystä, ja sinä syväjäädytät! Minä haluan oranssia ja punaista ja keltaista! Jo nyt on, taiteilija jupisi, selvä, saamasi pitää ja palautti maalauksen melkein aiemmalle tolalle, jätti viileää vain pikkiriikkisen.

Mutta taas maalaus vikisi. Minä haluan olla  kiiltävämpi! Kuule, taiteilija sanoi, mikä ihmeen draama queen sinä olet! Ihan kuin minulla ei olisi muita töitä tehtävänä. Sinä sen kun ruikutat ja viet kaiken ajan. Ympäri ämpäri pitäisi olla koko ajan kääntämässä, kas kun et vaadi vihreää. Riitapukari! Narsisti! Maalaus ja taiteilija riitelivät painokelvottomin sanakääntein päiväkausia. Lopulta taiteilija tympääntyi: selvä, en tee sinusta yhtään mitään. Kukaan ei tule ikinä näkemään sinua, siitäs saat.

Maalausparka oli unohdettuna ateljeen nurkassa vuoden päivät. Se oli uppiniskaisesti hiljaa, piti pitkää vihaa. Taiteilija teki muita hommia. Sitten kerran, kun taiteilija ei soittanut punkkirähinärokkiräppimusiikkia, hän kuuli työhuoneen nurkasta itkua. Kuka kumma, hän ihmetteli. Taiteilija höristi korviaan paikantaaksen äänen. Itkuliisa löytyi muiden maalausten takaa. Jassoo, sinä, taiteilija totesi. Mitä sinä haluat? "Haluaisin tulla valmiiksi, niin kuin nuo toiset, voisitko kiltti maalata minut valmiiksi."

Suoraan sanoen taiteilijaa ei yhtään huvittanut. Hän kuitenkin lupasi yrittää. Ja mitä tapahtui? Taas tuli riitaa. Taiteilija hermostui toden teolla. Nyt minä maalaan sinut mustaksi ja sillä selvä, hän sanoi. Niinpä hän sekoitti puolipeittävän mustan värin ja ryhtyi puuhaan. Ei ei ei, maalaus huusi henkensä hädässä, ei! Taiteilija heltyi, hän otti rätin ja alkoi pyyhkiä mustaa pois sieltä täältä. Nousi hehku, syntyi sovinto, joka viimeisteltiin violetilla glitterillä.

Crazy Birds

Aamuyön linnut (125x160cm) 2016

Sanoinkin vissiin viimeksi että oranssi everywhere oranssi everybody. Tämä Crazy Bird Spice Girl valmistui siis tietenkin oranssittamalla (alla pinkki-kelta-turkoosi kierros). Tuo tummanpunainen siellä huiskeen keskellä on Essien uusi muotisävy big spender, ja minulla on kynsissä sävyä meet me at the sunset. Odottelen vielä ultimate-oranssinkeltaista kesäsävyä. Ja sitä että Essie alkaa sponssata Hekumaa, täällä on kaikki niitten värit!!! Tai tulisinko teille suunnitelijaksi? Mulla on värisilmä ja nimikorva.

Hetken verran harkitsin maalaukselle nimeä Angry Birds, sillä onhan tuo vähän aggressiivinen jopa, mutta minä inhoan niitä siivekkäitä tihulaisia liikaa - maalaustani en sentään inhoa, jos vaikka hitusen dissaisinkin. Olen joskus joutunut altistumaan raivolinnuille, ja minä kärsin. Kriik krääk kirkuvinku, mäsh, - helvetillistä melusaastetta ja visuaalista häirintää. Jos ei tule mania, niin tulee migreeni. Onneksi minulla ei ole poikalapsia. Joutuisivat ruutuaikadeprivaatioon.

Unohdetaan siis ruutukummitukset. Muistelin sitä, kun alkutalvesta, kun silloin tällöin vahingossa heräsin aamuyöstä, hullut linnut olivat äänessä kello kolme. Talviyö oli tumma, mutta hullulinnut hinkuivat parittelemaan, ja niitten kiima sähköisti maiseman fluoriväreihin. Ehkä tässä on jotain sellaista. Nyt kevätaamuina linnut ääntelevät mielestäni lempeämmin, tänään kuuntelin niitä parvekkeella viideltä eikä kahvirauhani mitenkään häiriintynyt.

Kreisilinnuista tuli mieleen, että rakas siskoni Miriam on monta kuukautta meinannut ja jahkannut vlogin aloittamista. Se on pulputtanut ideoitaan, että tälleen mä sanon ja tälleen - eiks oo hyvä, ja kirjoitellut matskua monen jakson verran. Mutta silti se on että emmätiiä, emmäuskalla, emmäosaa, emmä. Sori Miri, kun nyt juoruan susta mutta move that ass, Sis! Täällä on yksi katsoja, ja aika monta muuta tulee heti! Emmä emmää... lopeta emmäilly, ämmä - shake it, biiitch!

Me molemmathan ollaan harrastettu Tinderiä, mutta Miriam on suorittanut ihan kunnon sosiologista tutkimusta aiheen parissa, joten hänellä on paljon mielenkiintoista sanottavaa. (Ja miksi tämä tuli mieleen paskalinnuista? Se selviää kohta) Mirillä oli treffit yhden jäbänkaa, jäbä oli pyytänyt Mirin drinkille. Se oli ihan söpö ruskeasilmä. Me suomalaisjuutalaiset sisarukset ymmärrämme tällaisen kutsun niin, että mies haluaa tarjota drinkin - mutta se saattaakin olla väärinymmärrys. Mies hilautui tiskille, sisko perässä, baarissa oli tungos. Mitä sä juot, mies kysyi. Mi juo siideriä. Mies tilasi kokista. Itselleen. Katsellaan, sosiologisesti, Mi ajatteli ja tilasi tasa-arvosiiderin. Mies oli turkkilainen - okei, mä oon käynyt sun kotimaassa kaksi kertaa, Mi kertoi. Miehellä oli hermostunut kimeä nauru - vitun epämiehekästä, Mi ajatteli. Sillä oli paskalintufirman käyntikortti!  Mi nauroi paskaisesti  kovaan ääneen. Räkäisesti ja pitkään. Eikä selitellyt.

Oranssimania

Golden Spirit 5 (125x160cm) 2016

Oranssi on kuuma. Pussaan teitä oranssein huulin PUS.

Parempi yritys (2.) kirjoittaa Kieferistä

X X X X X X
[Voisin rakentaa tähän Sokeri-Baabelin]

Onko kaikillä tähdillä nimi? Paljonko taivas painaa? Voiko myrskyn pysäyttää? Mitä syntyy, kun myytti ja matematiikka rakastelevat? Voiko laskeutua maan keskukseen? Onko historia jana, kehä vai spiraali? Milloin jumala nukahti?

Astuessani Anselm Kieferin näyttelyyn odotan paljon. En tule pettymään. Tulen vapisemaan, kauhistumaan ja huikaistumaan. Tulen kysymään kysymyksiä, joilla aloitin; tulen kysymään paljon muita kysymyksiä.

Ensin katson maalarin analyyttisellä silmällä. Täällä on suurta ja painavaa. Isoja kankaita: miten ne on rakennettu ja pingotettu, miten kuljetettu ja ripustettu? Paksua maalia, miten ihmeen monta tuubia tähän on mennyt? Kuivuuko tuollainen massa ikinä? Värit: paljon harmaata, mustaa, okraa, vähän muita värejä. Useimmat maalaukset levittäytyvät eteen karkeasti työstettyinä ja maisemallisina, mutta on myös herkkää makromaalausta ja tarkkoja piirroksellisia detaljeja. Joihinkin teoksiin on lisätty kolmiulotteisia objekteja: kasvinosia ja erilaisia esineitä, mm. ruosteisia pienoislaivoja. Mukana on myös veistoksia.

Suojaus rapisee äkkiä. Ammattisilmät vuotavat. Tämä menee orvasketeen, verenkiertoon.

Hiljaa! Älkää puhuko! Ei sanakaan! Hiljaa! Sanat hajoavat, niillä ei tee juuri nyt mitään. Ne eivät auta. Tämä näyttely ei ole sellainen, että pysähdytään keskustelemaan teoksen äärelle, arvioidaan tekniikkaa, sivumennen todetaan upeus ja vaikuttavuus, analysoidaan merkityskenttiä ja riemastellaan kulttuuriviittauksia, vastataan kyllä, ei tai toisaalta. Voi tämä sellainenkin olla, mutta ei minulle, ei nyt, kun katson näitä, olen näissä.

En ole koskaan nähnyt mitään tällaista. Olen nähnyt monenlaista (parasta, hyvää ja huonoa, mutta nyt ei liikuta sillä akselilla). Juuri tällaista en ole nähnyt. Mitä tämä on? Jos sanoja on pakko sanoa, sanon vavahduttava, raju, repivä, päällekäyvä, seesteinen, surullinen, raskas, rauhoittava, typerryttävä, megalomaaninen, ääretön, levoton, ahmaiseva. On kuin kokisi ensimmäistä kertaa jotain, jotain suurta, uutta, jotain pelottavaa, kiusaavaa ja uteliaisuutta herättävää. Samalla kuulisi tuttuuden kaikuja ja tulossa olevan pökerryttävää kilkatusta. Surisi kuolevaisuutta ja toivoisi ikuisuutta. Henki salpautuu, suu kuivuu, sydän lyö tihemmin, aivot sähköistyvät.

Ikiaikainen ja hetkellinen ovat rinnakkain. Kivi lohkeaa ja murenee, hiertyy hiekaksi, veri vuotaa hiekkaan; kukka puhkeaa, eroosio syö maisemaa. Hiili puristuu timantiksi, maa nousee merenpohjasta, kukka kuihtuu ja lakastuu, hiutuu nopeasti pois. Ihmisen elämä on perhoselle ääretön, maankamaralle olematon.

Ovatko nämä edes maalauksia? Kankaalla, joka on suurempi kuin elokuvakangas, tapahtuu enemmän kuin elokuvassa. Ehkä kuitenkin vähemmän kuin kymmentuntisessa Shoah-elokuvassa? Shoa eli holokausti on vahvin mielikuva, joka minulla on aiemmin ollut Kieferin maalauksista. Lähes loputtomat kuvat, jotka maalaavaat Paul Celanin runosäkeitä dein goldenes Haar Margarete/ dein aschnes Haar Sulamith, kirjoittavat arjalaista ja juutalaista historiaa. Näiden mielleyhtymien vuoksi näen tämänkin näyttelyn monissa maalauksissa historian painolastin ja ihmisyyden rappiotilan, vaikkei kyseisiä maalauksia olekaan nyt esillä. Tunnen kauhun oksetukseen saakka. Enkä näe väärin: useiden teosten nimet ja ”selitystekstit” viittaavat tällaiseen tematiikkaan.

Materiaalinen paino tavoittelee historian painoa. Kiefer käyttää maalauksissaan lyijyä, savea ja lasia. Mahtipontiset veistokset ovat tietenkin vielä oma lukunsa. Museon sisälle aiottu veistos jouduttiin lattian pettämisen pelossa sijoittamaan ulkotilaan. Minusta tuntuu, että fyysisen painon yksi tarkoitus on pakottaa teoksen kokija psyykkisen painon alle. Siinä Kiefer onnistuu hyvin. Teokset tuntuvat suorastaan vaarallisilta. Oikeastaan ne ovatkin, lyijyhän on myrkky ja saaste. Rooman valtakunnassa lyijystä tehtiin vesijohtoja ja ruokailuvälineitä, lyijyllä ”hoidettiin” kauneutta ja sillä makeutettiin viinejä; näistä aiheutuneita myrkytyksiä on epäilty yhdeksi syyksi valtakunnan tuhoon. Altistus, myrkyn kertyminen kehoon, tuhoaa ja tappaa hitaasti, lyijyluoti nopeasti. Toisaalta lyijy on myös suojaava aine, esimerkiksi röntgenhoitajien essuissa. Urheilijat saattavat käyttää lyijyliivejä saadakseen niiden antamalla painolla lisätehoa harjoitukseen. Ambivalenssi näyttää olevan yksi Kieferin taiteen tunnusomainen piirre.

En kuvaile teoksia kummemmin, koska parempi keino saada niistä käsitys on katsoa tämä video.

Kamera pyörii taidemuseon saleissa ja näyttelyn kuraattori kertoo keskeisiä juttuja.

Kieferin teokset työntävät juuria ja kurottavat oksia valtavan laajalle ihmiskulttuurin historiaan, kirjallisuuteen, taidehistoriaan, myytteihin, luonnontieteisiin ja filosofiaan. Ken haluaa, voi valita jonkin avautuvista poluista (muutamia mainitakseni): perehtyä Pentateukkiin (mieluiten hepreaksi) ja sen sisartarinoihin Koraanissa (mieluiten arabiaksi), opiskella profeettakirjoja ja näiden juutalaisia tulkintataraditioita, paneutua teosofiaan ja erilaisiin mystisiin suuntauksiin kuten Kabbalaan ja mietiskellä kristillistä pelastuskertomusta (mieluiten kreikaksi). Voi tutkia alkemiaa, matemaattisia pulmia ja tähtitiedettä. Voi lukea Goethea (mitenkäs ne kaikki Faust-hahmot halki kirjallisuushistorian ja musiikin?), Celania (entäs muut holokaustikirjailijat?), Shakespearia, Sapfoa (mitä fragmenttien aukoissa on lukenut?) Dekkeriä (jonka takana piileskelee Ovidius), matkustaa muinaiseen Mesopotamiaan, hengailla Olympoksella kreikkalaisten jumalien kanssa, käydä keskustelua Sokrateen, keskiajan arabialaisten filosofien ja Kierkegaardin ja Sartren kanssa jne etc.

Kuvitella saattaa, miten viittausten määrä nousee eksponentiaalisesti äärettömiin. Olen ihmetellen pyöriskellyt risteyksissä, mutta koska supervoimani ovat viime aikoina kohdistuneet muualle (mm. kahden näyttelyn rakentamiseen, israelilaisen yhteiskunnan opiskeluun ja zumbailuun) en pysty tällä kertaa tässä lähtemään näille poluille.

!!! Anselm Kieferin näyttely Mäntän taidemuseossa nyt viimeistä viikkoa, 24.4. saakka.