Minimasis

Nimeämätön 8.6.2013

Tykkään tosi paljon tästä väriviidakosta. Harmi vaan, ettei metallivärien: kullan, hopean, platinan ja kuparin kiilto näy kuvassa.

Mietin sarjan nimeämistä; se saattaa ratketa hyvinkin helposti, jos pohdin niitä rakkauden attribuutteja, joita aiemmin listasin, ja lisääkin löytyy varmasti, lähes loputtomiin. Eli varmaan kohta alkaa nimiä kehkeytyä.

Mutta maalaaminen on nyt vähän jumissa. Olen yrittänyt tehdä tuolle kaveria yli viikon verran, onnistumatta. Kaveri on koko ajan liian sitä tai liian tätä ja liian vähän tuota. En viitsi näyttää vielä. Tänään, kunhan kerään vähän voimia, käyn uuteen taistoon.

Eilen en poistunut kotoa lainkaan. Masentelin. Menin peiton alle mököttämään. Syynä oli hylkäyskirje. Sellaisia tulee taiteilijalle usein: emme valitettavasti voineet myöntää sinulle apurahaa/näyttelyaikaa/residenssiä. Joka ikistä ei-kirjettä ei voi jäädä murehtimaan, muuten ei mistään tulisi mitään. Mutta tämänkertainen juttu oli sellainen, josta olin haaveillut tosi pitkään, odotin vastausta hartaasti ja uskoin mahdollisuuksiini saada kyllä-kirje. Vaan ei. Kyseinen unelma voi hyvinkin toteutua myöhemmin toista kautta, mutta jouduin toviksi melkoisen epätoivon valtaan, että mitä jos ei koskaan ikinä. Tänäänkään en voi olla ajettelematta asiaa, mutta en aio antaa pettymyksen estää päivärutiinejani: ensin kuntosalille, sitten töihin. Toivottavasti pystyn tekemään siellä muutakin kuin tuijottelemaan lattiaa:

Typerät ukot, viisas lapsi

Tänään ip näytti tältä. Ihan kihelmöi, että saisin näyttää maalauksen viimeisen rupeaman jälkeen, mutta kun pitää aina odottaa se about vuorokausi, että maali on kuivaa, ja voi niitata kankaan seinälle kuvattavaksi.

 Taidekoulun miesopettajat, (joita kutsuin salaa nimillä Jäärä ja Vauhko), näyttivät kerran videon jostakusta miestaiteilijasta. Miehellä oli vaimo ja vastasyntynyt vauva. Tästä tuli ongelma, sillä vauvan itku ja vaimon häärääminen häiritsivät herran luovuutta. Suuri taiteilija erkani perheestä työhuoneelle asustelemaan ja luomaan rauhassa (varmaan se silti kävi kotona jääkaapilla, ellei sitten löytänyt nuorta lapsetonta neitoa huoltajakseen). Videon loputtua miesopettajat siinä sitten duona tokaisivat, että näinhän nää jutut menee. Taide vaatii uhrauksia. Minä olin aivan raivoissani ja huusin että just joo, jos taide on tuollaista kusipäähommaa, minä kyllä mieluummin hankkiudun heti paksuks, ja annan koko paskataiteen olla.

En käsittänyt, enkä käsitä harmaapartojen uhrautumis-ukinoita; miten niin ihana asia kuin taide voisi vaatia täydellistä itsekkyyttä? Keskittymistä ja sinnikkyyttä kyllä, paljon työtä ja henkistä energiaa – ja sitä rakkautta, josta kirjoitinkin viimeksi vähän enemmän. Mutta voiko rakastaa työtään, voiko taide välittää rakkautta, jos taiteilija ei rakasta ihmisiä?

Paksuksi ei aina niin vain heti paikalla hankkiuduta, mutta onneksi suuri toiveeni toteutui, ja tulin raskaaksi. Minua varoiteltiin, että siinä kyllä muu elämä jää. Olkoon sitten niin, minä ajattelin, rakkauteni tätä pientä syntyväistä kohtaan on niin suuri. Ja aika aikaa kutakin, kuten Sotkamon mummuni tapasi sanoa. Kasvaahan se vauvaa siitä. Yllätyksekseni juuri se minun ja vauvan välinen rakkaus antoikin valtavasti voimaa myös muihin asioihin. Elämä oli täyttä ja rikasta. En ole kokenut, että äitiyden vuoksi olisin koskaan joutunut minkään ”skenen” ulkopuolelle.

Nyt vauvani on myrskyisässä murrosiässä eikä niin usein osoita rakkautta paskamutsille, joka ei edes käy kunnon töissä, kunhan maalailee tyhmiä paskamaalauksia. Mutta lukipahan huolella tehdyssä äitienpäiväkortissa kuitenkin ”Onnea rakkaalle äidille”. Ja tämä on minusta aivan ihana juttu: yhdessä vaiheessa, kun minulla oli menossa masennusjakso, tytär laittoi blogiin piristävän viestin salanimellä!

”Hei! Selailin blogiasi ja pidän todella paljon maalauksistasi. Ne eivät ole vain maalauksia, niissä on iloa, energisyyttä, voimaa ja rakkautta. Terveisin Albert”

Miten ihanasti sanottu! Päivääni tulvahti valo. Vasta paljon myöhemmin tytär paljasti lähettäneensä kommentin. Niin kauniisti ajateltu ja tehty. Ja juuri noin minä haluan maalata!

Ruma kaunis ja rakas

Nyt on tämän vuoro: Nimeämätön alku 180x340cm, tai siis pystysuoraan tämäkin tulee kääntymään

Maalasin eilen rumaa. Hui apua, äkkiä pois, kauhistelin, ei saa, tuhma, paha! Pysäytin kuitenkin käden, joka oli jo peittämässä syntynyttä kummallista kohtaa. Katsoin kokonaisuutta. Ehkä ruma onkin hyvä.

Hampaita vihlova yhdistelmä

 Aina ei voi olla kivaa, opetti äiti. Sen voisi tässä kääntää muotoon: aina ei voi olla kaunista. Joskus sai lainata äidin korkokenkiä, huulipunaa ja helmiä ja mennä ulos hienostelemaan. Toisinaan joutui istumaan yksinään ruokapöydässä yrittäen nieleskellä läskisoosia; onneksi äiti ei jäänyt vahtimaan, joten saatoin kipata pahan roskikseen talouspaperin alle piiloon. Aina ei voi olla kiltti. Välillä rapun pojat, paras kaverini Marko ja yläkerran Juha, liittoutuivat minua vastaan ja kiusasivat. Oli siinä vissiin B-rapun Sikasen poikakin mukana, se oli meitä isompi. Kaikkein hauskin juttu niitten mielestä oli napata pyöräni tarakasta kiinni niin etten päässyt ajamaan eteenpäin. Kerran minä sitten löin Juhaa laudalla päähän.

Vähän suurempaa aluetta tarkastellessa ei tunnukaan niin pahalta

 Kerron näitä, koska elämä ja taide liittyvät mielestäni kiinteästi yhteen. Kun miettii konkreettisesti Kanneltalon elokuun teemaa, rakkautta, tulee mieleen monenlaisia asioita ja tuntemuksia. Polte ja hekuma, lepo, lempeys, turvallisuus ja luottamus, huolehtiminen, opettelu, ymmärrys, viisaus, mielihyvä, suru, vastavuoroisuus; mustasukkaisuus, viha, riidat ja loukkaukset (nämä negatiiviset jutut vain satunnaisesti, ei missään nimessä jatkuvina - muuten on kyse väkivallasta, eikä sellainen ole koskaan rakkautta!); anteeksipyytäminen ja -antaminen, pyrkimys hyvään, ystävyys, sylittely ja silittely, kaipaus, unelmointi, riemu, hulluus, järki ja vastuu. Toivoisin maalausteni olevan sillä lailla totta, että niissä voisi nähdä ja kokea näitä asioita, että on paljon kaunista ja hyvää, mutta on myös rikkinäistä ja rumaa. Ihanimmassakin rakkaustarinassa on kriisinsä. Ja kun ajattelee lapsen ja vanhemman välistä rakkautta, siinä sitä mennään välillä pienestä kriisistä isoon kriisiin.

Voi, tajusin juuri, että tänään on isäni syntymäpäivä. Hän olisi täyttänyt 65 vuotta. Syöpä vei jo 53-vuotiaana. Tänään minun rakkauteni on sävyttynyt surulla ja ikävällä. Miten mukava olisi soittaa ja onnitella! Vielä mukavampi viettää juhlia läheisten kesken. Tuntemuksissani on myös vähän ärtymystä: miksi et mennyt lääkäriin ajoissa? Miksi söit niin paljon sitä lenkkimakkaraa? Iloakin on; yksi mukavimmista muistoistani on, kun ollessani pieni leikimme usein ”jummausta”, se tarkoitti että isä makoili lattialla ja siitä nosti ja lennätti minua. Ja kiitollisuutta, minulla on isän silmät, joilla tätä maailmaa katselen.

v. 1967 ja v. 1991

Isä opetti, että elämässä kannattaa asettaa tavoitteita, joita kohti pyrkiä. On tehtävä työtä saavuttaakseen tavoitteen. Ja sitten kun on yhden tavoitteen saavuttanut, voi asettaa uuden. Voi unelmoida, toivoa ja tavoitella pilviä. Ajatella että jospa joskus. Että nyt kun teen niin hyvin kuin osaan, unelma saattaa toteutua. Muutamia unelmoimiani asioita onkin tapahtunut, joskus jopa sellaista, mistä en ole edes osannut haaveilla. En taida kehdata kertoa, mitä kaikkia hulluja toiveita mielessäni nyt liikkuu. Mutta kerron kyllä, jos ja kun jokin toteutuu.  

Liittymä

 Olen tehnyt töitä kuin pyörremyrsky. Montakos näitä alkuja nyt onkaan? Oho, kuusi! Ja yläkuvan duuni seitsemäntenä. Arvioin että Kanneltaloon tulisi viisi - kahdeksan kaksiosaista työtä (n 680cm x 180cm). En ole ikinä tehnyt mitään näin päätöntä, mutta pää käskee nyt päättömyyteen.

Nyt, kun alkuja on jo noin monta, pitäisi alkaa huomioida, miten kaksi maalausta liittyisivät sopuisasti peräkkäin. Ne voisivat olla joko ihan kiinni toisissaan tai sitten väliin tulisi pieni "tauko". Mielestäni jatkumon ei tarvitse olla yksi yhteen, mutta sen pitää näyttää luontevalta ja soljuvalta, maalaus ei saa katketa.

Olen ajatellut nuo viereiset pariksi. On kyllä pirun vaikea hahmottaa, miltä ylämaalaus näyttää siellä korkeuksissa, miten tilan mittasuhteet ja perspektiivi vaikuttavat katsomiskokemukseen. Ei voi  kokeilla missään.

Maalausparini jatkumo on värillinen: oranssi ja violetti jatkuvat rajan yli toiseen työhön. Sävyt kuitenkin muuttuvat, yläkuvan oranssi on enemmän keltaiseen päin, alakuvan punaiseen. Tätä täytyy ehkä työstää.

Sitten on sellainen kysymys, että alakuva näyttää yksinään jotenkin valjulta ja rytmivikaiselta. Yläkuvaan yhdistettynä tilanne muuttuu. Hopeiset loivasti alaspäin kulkevat viivat ovat hyvä pari toisen työn yläviistoon nousevalle rytmille. Jotain se alempi vielä kaipaa, mutta jos se olisi yksittäinen työ, se kaipaisi  ehkä enemmän kuin nyt. Tässä mittakaavassa ei pidä mitään pikkupiperryksiä värkätä.

Pystyn juuri ja juuri levittämään kankaat peräkkäin työhuoneen nurkasta nurkkaan. Sitten kiipeän keittiötikkaille katsomaan ylempää yrittäen saada kokonaisnäkemystä.



                                           

Yy kaa koo nee vii kuu

Nimeämätön 1.6.2013 n. 340x180cm

Nyt näyttää tältä, kuudennen maalaussession jälkeen. Edelleen pitää miettiä, onko valmis vai eikö ole. Ykkös- ja vitosvaiheista ei ole kuvia, mutta näin tämä suunnilleeen on kulkenut:

Tämän alun huonoutta valittelin eilen.

Lisäsin punaisia ja violetteja, häivytin vihreää. Arvelin, että ei paha, mutta mitäs jos kokeilisin vielä jatkaa. Teki mieli lisätä violettia ja purppuraa, minkä tein sitten näin:

Tänään tuli fiilis, että en tykkää oikeasta puoliskosta, se kaipaisi jotain raikastusta. Niinpä lisäilin pensselillä kellanvihreitä tipluja sinne tänne. Pelkiltään nuo sutaisut tuntuivat liian erottuvilta maalauksen kokonaisuudessa. Mietin pitkään, mitä maalaus kaipaisi. Lopulta päätin ottaa viime silaukseksi kadmiumpunaisen ja -oranssin. Yläkuva näyttää näiden reitit.