Miten kirjoitan Irinan?

Käytin eilen 0,45% apurahasta ostamalla Irinalle tavaroita. Tiimarissa oli kaikenlaista hauskaa sälää 90% alennuksella! Kun Irina on maniassa, on yhtä aikaa joulu, vappu ja pääsiäinen.

Koska Irinaa ei oikeasti ole olemassa, minun täytyy keksiä Irina. Miten se tapahtuu?

Aiemmin syksyllä tein Irinaa näyttelevän Anna-Sofian kanssa vähän harjoituksia, joissa haimme tuntumaa siihen, millainen mania-Irina voisi olla. Olin tätä ennen keksinyt Irinalle ammatin: hän työskentelee kuntosalilla personal trainerina ja ryhmäliikuntatuntien vetäjänä. Keräsin kaapeistani pari laatikollista vaatteita, joita maaninen nainen saattaisi käyttää. Maanikko on usein överi ja kummallinen, joten laitoin Irinan yhdistelemään ja kerrostamaan erityylisiä ja -värisiä vaatteita. Meikkasin silmät vahvalla oranssin ja turkoosin yhdistelmällä. Mietimme Irinan puhetapaa, ilmeitä ja eleitä. Kehitin tilanteita: Irina jumppaa kotona yöllä, Irina on lenkillä, Irina on lähdössä bilettämään. Otin valokuvia, näitä joilla olen viime postauksia kuvittanut. Valokuvien tarkoitus oli myös näyttää apurahoista päättäville, mistä on kyse.

Päässäni on aika iso varanto bipomateriaalia. Olen lukenut aiheesta useamman kirjan ja tutustunut ja vähän osallistunutkin netin keskusteluforumeihin. Olen käynyt puolivuotisen oireidenhallintakurssin, jolle osallistui kymmenkunta bipopersoonaa. Saimme faktatietoa ja teimme erilaisia tehtäviä, joiden avulla opimme ymmärtämään omaa sairauttamme ja kehittämään keinoja bipon hallintaan. Kurssi oli samalla ryhmäterapiaa: kokemusten jakaminen oli tärkeässä osassa. Olen kuullut paljon tarinoita maniatempauksista ja masennuksen kamaluudesta. Myös sairaalassa olen tutustunut moniin bipoihin ja nähnyt häiriön kumpaakin laitaa. Kun laittaa monta maanikkoa yhteen, voi tulla aika hassua ja raisua menoa, (jonka hoitajat tosin helposti pilaavat, onneksi ne eivät aina joka paikkaan kerkiä eivätkä viitsi, kun pullakahvittelevat keskenään).

Taiteilijoiden joukossa on lukemattomia bipoja – välillä tuntuu, että ainakin joka toinen. Voi olla, että bipo on taiteilijalle helpompi kantaa, kuin säännöllisesti viisi päivää viikossa klo 8-16 työskentelevälle. Taiteilija saattaa pystyä suuntaamaan maniaenergian työhönsä ja välttymään täten liioilta törttöilyiltä. On mielenkiintoista, että taiteellinen prosessi sinällään noudattaa maanisdepressiivistä kaavaa. Luomisvaiheessa taiteilija laittaa työhönsä valtavasti energiaa, keskittyy ja pyrkii ylittämään itsensä. Kokemus voi olla huima, lennokas ja ekstaattinenkin. Teoksen valmistuttua tulee tyhjä olo. Mitäs minä nyt teen, kun olen antanut kaikkeni? Siinäkö se oli, muuttuiko maailma miksikään? Väsyttää. Tulee hiljainen vaihe, johon liittyy usein surua ja masennustakin. Amerikkalainen psykologi Kay Redfield Jamison, itsekin bipo, on tutkinut tätä aihetta ja kirjoittanut siitä erinomaisen kirjan Touched with Fire: Manic-depressive Illness and the Artistic Temperament.

Kaikesta yllä kertomastani on paljon hyötyä Irinan kirjoittamisessa. On silti hyvä tehdä vähän tutkivaa taustatyötä. Ensinnäkin on hyvä kerrata joitakin asioita ja miettiä teosta niiden valossa. Seuraavista linkeistä on hyötyä niille, joita aihe kiinnostaa enemmän.

Käyn läpi mielialahäiriökyselyn, jolla selvitetään, saattaisiko potilaalla olla kaksisuuntainen mieliahäiriö ennen tarkempia tutkimuksia ja Youngin mania-asteikon, jonka avulla hoitohenkilökunta arvioi, onko potilas maaninen ja missä määrin. Nämä toimivat ikään kuin muistilistana, jonka avulla kehittelen Irinan hahmoa, ja mietin, millä lailla mania juuri Irinalla ilmenee. Onko Irina vilkas ja levoton vai ihan hyperaktiivinen? (Sitten mietin millä tavalla tämä näkyy, miten kerrron sen elokuvallisesti.) Onko hänellä kyseenalaisia suunnitelmia vai peräti hallusinaatioita? Tuhlaako hän rahaa? Huuteleeko ihmisille? (Taitaa muuten huudella, mutta mitä, kenelle ja missä? Tähän voi keksiä vaikka mitä!)

Käypä hoito -suosituksesta löytyy lääketieteellinen tietopaketti, joka sisältää mm. diagnostiset kriteerit ja potilasohje, nekin on hyvä lukea ajatuksella läpi. Teos ei tule olemaan dokumentti eikä valistusvideo mutta on hyvä tietää laajemminkin, mistä puhuu.

Tällä viikolla olen lukenut kaksi uutta, tänä syksynä ilmestynyttä kirjaa. Kaksisuuntainen mielialahäiriö: Opas sairastuneille ja heidän omaisilleen on oikein hyvä perusteos. Plussaa potilasesimerkeistä ja vivahteikkaasta ja konkreettisesta kielestä. Luku bipon historiasta olisi voinut olla laajempikin, enpäs tiennytkään, että "vanhimmat tekstit, joissa melankolia ja mania kuvataan selkeästi saman sairauden osina, ovat Aretaios Kappadokialaisen (30-150) laatimia".

Päivi Storgårdin romaani Keinulaudalla kertoo toimittaja-Outista, joka sairastuu bipoon. Kirja on ok, mutta ei mitenkään erinomainen. Mielestäni siinä kuvataan liikaa tuiki tavallista elämää, ei sillä etteikö sitäkin voisi tehdä kiinnostavasti, mutta miksipä ei irrottelisi sillä bipolla vähän enemmän, herkullinen aihe kuitenkin. Ehkä kirjoittaja ja kustannustoimittaja ovat ajatelleet, että kun kuvataan parisuhdetta, lasten saamista ja perhe-elämää, tavis tajuaa, että sairaus voi tulla kaiken sen tavallisen keskelle ja ehkä pystyy samastumaan päähenkilöön paremmin. Outin bipo on masennuspainotteista, jotenkin odotin koko ajan, että milloin sitä maniaa nyt oikein tulee. Masennus on tylsää, mania on kivaa! Tulihan sitä maniaakin sitten, oikein hurja seikkailu. Vaikka tietyt jutut, kuten korostunut itsetunto, kiireen tuntu, ja rahan tuhlaus, ovat aika tavallisia maniassa, ihmisaivot voivat tuossa tilassa keksiä mitä kummallisempia asioita ja tekemisiä. No, oikeasti mania on myös aika traagista, niin tässäkin kirjassa. Hesarin kriitikkoa häiritsi, että Outin elämä muistuttaa niin paljon kirjoittajan omia kokemuksia, joita tämä on jakanut haastatteluissa, olisi pitänyt etäännyttää enemmän. Minusta tämä ei ole kovin olennainen kysymys.

Näiden tutkimusten jälkeen onkin sitten aika hullutella. Mitä Irina voisi tehdä keltaisilla ja punaisilla cheerleader-huiskilla?

Karuselli

Pururata. Hahmo juoksee kohti kameraa. Kun juoksija lähestyy, huomaamme, että hän ei olekaan aivan tavallinen aamulenkkeilijä. Naisella on jalassa verryttelyhousut, mutta niiden päälle hän on pukenut paljettimekon. Tukassa on höyheniä ja lasten prinsessatiara. Nainen pysähtyy ja vaihtaa juoksun x-hyppelyyn. Hän on Karuselli-videoteoksen päähenkilö Irina.

Karuselli kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, eli bipolaarihäiriöstä, jota ennen kutsuttiin maanisdepressiivisyydeksi. Vaikka sairaus on tunnettu kauan, sen yleisyyttä ei ole ymmärretty, ja diagnoosimenetelmät ovat olleet kehnot; tutkijat ovat arvelleet esim. skitsofreenikkona pidetyn kirjailija Lauri Viidan kärsineen bipolaarihäiriöstä. Aivan viime vuosina tutkimus on edistynyt huimasti ja uusia lääkkeitä on kehitetty. Suurelle yleisölle sairaus on edelleen melko tuntematon.

Irina on 30-vuotias kuntosaliohjaaja, joka manian puhjetessa jättää menemättä työpaikalleen. Sen sijaan hän kokee missiokseen valmentaa ja valistaa ihmisiä, missä tahansa liikkuukin. Irina ei noudata sosiaalisia normeja: hän tunkee lähelle, tutkii ihmisten ruokakasseja, puristelee miesten lihaksia ja käskyttää bussin odottajia kyykkäämään. Irina tekee paljon muutakin kummallista, hänellä on yötkin aikaa puuhailla, koska häntä ei ollenkaan nukuta.

Bipolaarihäiriö, tuttavallisesti bipo, on eräänlainen aivojen tasapainohäiriö. Meillä kaikilla menee välillä vauhdikkaasti, välillä hitaammin: tunnemme onnea, riemua ja iloa, toisinaan mieli on maassa, voimat loppu, itsetuntokin heikko. Bipo-ihmisillä nämä vaihtelut ovat tavallista voimakkaampia ja esiintyvät kausittaisina mania- ja depressiojaksoina. Se, joka kiipeilee vuorilla, on vaarassa pudota rotkoon. Lääkityksellä pyritään rajujen äärimielialojen tasoittamiseen. Bipo-häiriön kanssa on ajoittain raskasta elää, vaikka söisi lääkkeensä kiltisti, sairausjaksot saattavat välillä viedä suljetulle, ja toipilasajatkin voivat olla pitkiä. Silti monet kokevat, että biposta on tavallaan hyötyäkin: lennokkaassa hypomaniatilassa (= manian lievempi muoto, tai manian esiaste) saattaa syntyä upeita taideteoksia, nerokkaita tieteellisiä oivalluksia, ja mahtavia bisnesideoita. Kiihkeä mieli toimii nopeasti ja rohkeasti, vapaasti assosioiden, piittaamatta siitä, miten "kuuluisi" tehdä ja ajatella. Luovat kanavat ovat auki vailla pidäkkeitä. Hypomaaninen noste tuntuu mielettömän hienolta, olo on leijailevan onnellinen, voi tehdä monta asiaa yhtä aikaa ja onnistua kaikissa, olla suorastaan super. Mutta jos hypomania kehittyy varsinaiseksi maniaksi, ei enää ole kovin kivaa. Tili saattaa tyhjetä, kun shoppailuvimma yltyy megalomaaniseksi, saattaa tulla isot velat, kun bisnekset eivät ihan luistakaan, ihmissuhteet voivat kriisiytyä, kun henkilö äityy riitaisaksi häiriköksi tai seksisekoilee, hengenlähtökin voi olla lähellä, jos tyyppi hurjastelee liikenteessä, saattaapa luulla voivansa lentääkin, jolloin piipaa-autoa tarvitaan heti paikalla.

Sain itse bipolaarihäiriö-diagnoosin kolme vuotta sitten. Hakeuduin hoitoon masennuksen pahennuttua suisidaaliseksi, jakso oli elämäni viides. Olin aika pitkälti pistänyt raastavat mielialanvaihtelut taiteilijuuden piikkiin, mutta onneksi kohtasin viisaan lääkärin, joka alkoi kanssani tutkia asiaa. Tajusin, että minulla oli ollut myös hypomanioita ja manioita, mutta en ollut pitänyt vauhtiviikkojani mitenkään kummallisina. Diagnoosin saaminen oli helpottava kokemus. Muutamien erilaisten kokeilujen jälkeen sain myös lääkityksen, joka auttaa melko hyvin.

Olen kokenut sairauteni häpeälliseksi. En mielelläni puhu siitä, paitsi aivan läheisten ihmisten kanssa. Kuitenkin olisi tärkeää puhua, että häpeän muuri murtuisi, että mielen sairauksia alettaisiin ymmärtää ja tunnistaa, ja kynnys hakea apua madaltuisi. Ja koska olen opetellut sairauden kanssa selviämistä ja sen hallintaa, minulla ehkä on tietoa, joka voi olla hyödyllistä jollekulle toisellekin. Olen pitkään kokenut, että minun kuuluu ottaa tämä asia julkisesti puheeksi. Millä tavoin voisin tehdä sen taiteen kautta? 

Pyörittelin asiaa mielessäni aika pitkään. Sitten keksin Irina, keksin Karusellin. Liikkuva kuva tuntuu juuri oikealta välineeltä tähän projektiin. Videon liike- ja ajallinen ulottuvuus tavoittaa maanikon sähäkkyyden ja masentuneen pysähtyneisyyden. Maanikko saa pulputtaa puhevyöryään, joka ei anna kuuntelijalle suunvuoroa, masentunut puhuu soinnittomalla äänellä, hitaasti, synkkiä sanoja tai tuijottaa, kykenemättä puhumaan. Kirjoitan kohtauksia, joissa näytän sairauden molempia puolia.

Nyt, armas lukija, on hyvä paikka kommenteille. Toivoisitko minun kertovan bipolaarihäiriöstä, sen tunnistamisesta ja hoidosta vielä lisää yleisellä tasolla? Herättikö tekstini kysymyksiä? Voin jakaa omia kokemuksiani ja kirjoittaa pärjäilykeinoistani, mutta mitään kiihottavia paljastuksia ei ole luvassa.

Hyväksytty hakemus U/ 2298/ 13

Mania-Irina, roolissa Anna-Sofia Sysser

Jätin teidät eilen eteiseen. Jotain oli tapahtumaisillaan. Niin, lattialla oli A4-kokoinen kirje. Sellaiset ovat joskus tärkeitä. Ne voivat olla veemäisiä tai sitten oikein kivoja. Kirjekuoressa luki Avek. Siis tärkeä, päätöksen sisältävä. Äkkiä kuori auki! Joo, tämä on kiva kirje: Hyväksytty hakemus!

Kirjoitin aiemmin epämääräisesti tekeväni jotain kirjoitushommaa. Panin työn alulle alkusyksyksystä saatuani mielestäni hyvän idean. Pitäisi tehdä videoduuni, joka käsittelee kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sain aika nopeasti materiaalia kasaan, luonnoksia useamman kohtauksen verran. Leffa-alan ystävä neuvoi hakemaan Avekista käsikirjoitustukea. Näin tein. Kuten kollegalukijat hyvin tiedätte, apurahahakemusten väsääminen on ihan oman taiteenlajinsa. Näin paljon vaivaa. Samalla hahmottui itsellenikin paremmin, mitä olen tekemassä. Tulipahan hyvä hakemus, ajattelin.

Puuhasin välillä muuta, kuten virkkasin, leivoin sämpylöitä ja katsoin Netflixiä. Body Combat -tunneilla annoin Avekille varalta turpaan. Olin päättänyt, että kirjoitan jutun enivei, mutta pontta saadakseni odotin päätöstä. Joko kirjoittaisin innoissani tai sitten hakisin energian ärsytyksestä.

Tuki ei ole suurensuuri, mutta se, että Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus katsoo projektini tukemisen arvoiseksi, tuntuu hyvältä. Teen työtä, jolla on tarkoitus, ja saan siitä pienen palkankin.

Kappas kappas, nyt soi puhelin. Menen toiseen työhön, jolla on tarkoitus, eli opettajan sijaiseksi. Ilmoittauduin vähän aikaa sitten muutamaan kouluun, jotain oli keksittävä huonon rahatilanteen paikkaamiseksi. Tein sijaisuuksia opiskeluaikana, eli aika kauan sitten, ja tämä on nyt ensimmäinen kerta kun puhelin soi. (Kukas se sanoikaan, että sitten kun asioita alkaa tapahtua, sitten tapahtuu!) Hyvä että olin hereillä ja valppaana. Koulu alkaa ysiltä, eli ehdin laittaa vielä huulipunaakin. Olen noussut ylös jo 6.40, mieli kihisi koko yön intoa ja jännitystä. Apua, toivottavasti koulupäivä menee hyvin! Palataan myöhemmin kässäriin ja päähenkilöön Irinaan, jonka näette kuvassa.

Jaariti jaa jaa

Onneni kääntyi tänään klo 14:49. Paljastan myöhemmin, miten.

Tällä kertaa jaarittelen iloksenne oikein pitkästi ja perusteellisen tylsästi käännekohtaa edeltäneestä kurjasta ja köyhästä elämästä. Hei, kaikkien aikojen pisin blogiteksti! Aiheina mm. Lidl ja lääkkeet.

Virkkaamani mummomatto, halkaisija 160cm

Herään aamulla puoli kymmenen niin kuin olen viime aikoina tavannut herätä. Tai olen tänään kyllä herännyt jo kaksi kertaa aiemmin teinin herättämänä. Varttia vaille 8 se halusi 1,50 euroa, sanoi menevänsä illalla Kisikselle. Käskin kaivaa lompakon treenikassista. Puoli kymmenen se käski tekstarilla laittaa printterin toimimaan. Vastasin että en pysty, rikki on, se kiukkutekstasi takaisin, kuinka estän häntä menestymästä koulussa. Kahvia (Lidl). Mysliä (Lidl). Shit: maito on loppu. Miksen eilen ostanut. Jos talossa on kaakaota (nyt on, Lidl), teinit latkivat maidon hetkessä. Jämät sentään purkissa, kahvimaidoksi piisaa. No jugurttia sitten myslin kanssa. Paljonkohan tässä annoksessa nyt on kaloreita? Lääkkeet. Pitäisikö ottaa kaksi kapselia tätä? Aloitin lääkkeen viime viikolla, ehkei vielä kannata nostaa, eiliset raajojen puutumiset ja sähkö suonissa olivat varmaan sivuvaikutuksia. Päävaikutusta on se, että olen vähän pirteämpi kuin viikko sitten. Saakeli monivitamiinit ja kalakapselit ja magnesium ja tämäkin vielä Ratiofarm 100mg ja Orion 50mg, sama aine, kahdesta eri tehtaasta, pieni pyöreä ja isompi nurkista pyöristetty neliö, nämä maistuvat mustaviinimarjalle, voi liottaa veteen, mutta nielen mieluummin. Voisin laittaa pillerit ja kapselit dosettiin, niin olisi vähän helpompaa. Nyt on käytössä turkoosi dosetti, minulla on myös pinkki ja vihreä. Katson lääkekaapin läpi. Puikulapillerit loppuvat kohta. Onkohan se sekopäälääkäri älynnyt uusia, laitoin viikko sitten viestiä. Se muija ei osaa lukea tai sitten se huvittelee kirjoittamalla mitä sattuu, kerrankin sain oikean reseptin vasta viidennellä pyytämällä. Entäs ne potilaat, jotka eivät ole yhtä tarkkoja kuin minä, sehän voi kirjoittaa vaikka syanidia!

materiaali vanhat t-paidat (Samaria-kirppis kolme eurolla), väline koukku kokoa 10

Luen viime viikon Hesareita. Hesari tulee minulle viiveellä, koska se tulee lehtiroskiksen kautta. Vaasassa sanottiin lehtiputski, mistähän sekin sana tulee? Olin pitkään lukematta Hesaria, mutta vähän aikaa sitten päätin ruveta aktiivisemmaksi ja sivistyneemmäksi kansalaiseksi. Ehkä sain inspiraatiota teiniltä, joka oli lukenut lehden junamatkalla ja hehkutti: ”vähänksmä viisastuin!” Olin neuvonut sille, että kaksikerrosvaunujen yläkerrassa, ykkösluokassa, on sanomalehtiä ja kahvia, keksiäkin.

Aurinko pilkotti äsken, nyt se häipyi jonnekin. Onneksi on kirkasvalo. Voisin ottaa päivän espanjat tähän samaan syssyyn kakkoskupin kanssa. Tehtävä olla-verbeistä. Niitä on neljä erilaista. Kertasin eilen säännöt, näköjään muistan, ja taivutuksetkin tulevat kauempaa muistista. Muuten, tehokkuusvinkki: lue kuntopyörässä läksyjä äläkä naistenlehtiä! Toinen tehtävä: Juanita kertoo työpäivästään preesensissä. Tekstissä on muutamia sanoja, joita en muista, kirjoitan ne vihkoon. Pari epäsäännöllistä verbiä joudun kurkkaamaan kirjan lopussa olevista taulukoista. Jassoo, kolme minuuttia, sitten pakollinen puolituntinen on suoritettu.

Jaahas, mitä nyt. Kello on tosi vähän eikä kalenterissa lue mitään enkä keksi mitään eikä nyt oikein huvitakaan mitään. Olin kuntosalilla eilen ja toissapäivänä ja huomennakin olen, joten en ole tänään. Scheisse kun ei pääse maalaamaan! Kaksi kuukautta vielä, oliko nyt pakko vielä pidentää sitä vuokra-aikaa kuukaudella, vähän hätiköityä päätöksentekoa. Haluan tehdä työtä, jolla on tarkoitus!

En viitsi soittaa kavereille, koska ne ovat kaikki masentuneita eivätkä vastaa puhelimeen. Ai niin, pitää palauttaa masennuskirja. Eli päivän ohjelmassa on kirjasto. Menen Pasilaan tällä kertaa. Käyn samalla Lidlissä. Ja apteekissa. Niin, jos se eukko on kirjoittanut sen puikulalääkkeen. Kanta.fi Kirjaudu omiin tietoihin. S-pankkitunnuksilla. Joo. On. Mutta vaaleankeltainen soikiolääke puuttuu, pyysin kyllä senkin. Fuck, miten vaikeaa voi olla!? Lekru on sitä paitsi ihan naurettavan näköinenkin. 150 cm pitkä, about, ja viisisenttiset tekoripset, about.

Chatissä ei ole ketään. Paitsi tuo ärsyttävä. Laitan sen näkymättömäksi.

Se masennuskirja oli aika hyvä. Ei siinä mitään uutta salatietoa ollut, mutta minä olenkin masennuksen kymmenkertainen asiantuntija. Kirja perustuu kognitiiviseen terapiaan ja se sisältää mielikuvaharjoituksia sekä tehtäviä, joissa pitää ihan kirjoittamalla pohtia omaa ajatteluaan ja käyttäytymistään erilaisissa tilanteissa, pyrkimyksenä päästä eroon vahingollisista negatiivisista ajatusmalleista. Sitten tulee arkineuvoja. Tiivistetään: tee asioita, jotka tuottavat mielihyvää. Vaikka masennus vähentää mielihyvän ja mielekkyyden kokemusta, toiminnan lopettaminen ei ole hyvä juttu. Jos olet umpiväsynyt, lepää ensin, mutta sitten, yritä. (Paitsi, tätä ei siinä kirjassa ollut, lisään: jos tekee mielesi vain tappaa itsesi, älä tapa, mene sairaalaan ja pysy siellä niin kauan että voit olla tappamatta.) Harrasta liikuntaa kolme kertaa viikossa, sen verran että hengästyt, käy vaikka pikku kävelyllä. Älä vetäydy ihmissuhteista. Noudatan näitä yleensä. Pitäisi ostaa kirja joululahjaksi yhdelle niistä masentuneista ystävistä. Sillä on niiin negatiivisia ajatuksia itsestään. Puhuin sille eilen kirjasta. No ei niitä kyllä jaksaisi tehdä, se sanoi, kun kerroin tehtävistä. Perkele! Masennus on niin paholaisesta.

Posti ei tule. Ei edes mainoksia. Poistin ei mainoksia -lapun, mainoksethan ovat aika mukavia. Näkee, mihin ruokakauppaan kannattaa mennä, jos on vaikka kahvi tarjouksessa, tai tomaatit.

Orkideat pitää kastella. Ohje: upota veteen ja anna olla vartin verran. Viisi orkideaa aikoo kohta kukkia! Äidille pitää lähettää amaryllis, tai siis piirustusamaryllis, koska se oli kiltti ja antoi köyhälle perheelle hieman ruokarahaa. Jompikumpi noista kahdesta, kumpi on parempi. Paras olisi laittaa pois tuosta sängyltä nuo. Ja muutkin paperit.

Alan pukea. Se on rasittavaa, niin paljon eri vaatteita tarvitaan. Kesällä riittää usein viisi: pikkarit, rintsikat, mekko, kenkä ja kenkä. Nyt laitetaan lämpökerrasto, teknistä materiaalia. Villahousut. Hävetti eilen salilla vetää näitä reikäisiä 20vee vanhoja jalkaan, kun siinä vieressä se törötissi levitteli tuoksuvoidetta iholleen. Sillä oli ainakin toisessa nännissä lävistyskoru, en kehdannut tiirata oliko toisessakin, napakorukin oli ja tatskatekstiä selässä, niitä tatskoja näkee salilla joka päivä kaksikymmentäkahdeksan. Minä en välitä lävistyksistä enkä tatskoista, siis en itselleni ottaisi. Paitsi olihan minulla teininä nenäkoru, pistin sen itse ompeluneulalla, niin kuin pistin korvakorutkin. Ovat kyllä merkkiä Benettton, nämä villikset siis, aikanaan hieno asu, johon kuului leveähelmainen paita tai tunikako se oli, siihen aikaa oli muodissa korkealle reiteen ulottuvat lutkasaappaat, nytkin on vähän maltillisempia ylipolvensaappaita, tytär juuri osti sellaiset ja toisena käyttöpäivänä totesi, että puristavat; oli ottanut kokoa 39 vaikka sillä on 41-kokoinen jättijalka, haloo. Fleece. Huppu päähän niin siihen voi päälle laittaa pyöräilykypärän. Otsalamppu laukkuun, jos takaisin tullessa on hämärää. Lesbohousut villahousujen päälle vielä. Tuulihousut siis. Olisi ehkä hyvä olla toppahousut, sellaiset henkselilliset lasketteluhousut vaikka, mutta ei ole köyhällä varaa. En saa mennä vaatekauppoihin. Vedenpitävyysominaisuus on hävinnyt, jos sataa, reikävillikset kastuvat. Saattaa sataa, on muuttunut harmaaksi. Ärsyttää, kun hukkasin ne nahkahanskat. Ei ollut löytötavaratoimistossa. Siellä on iso laatikollinen joka päivälle, kuinkahan moni hansikaspari löytää enää omistajalleen? Enemmän käytän kyllä näitä hiihtorukkasia. Pinkki takki on kiva, se ei ole lesbo värinsä vuoksi, ruskea olisi. Pitää hyvin tuulta, pysyn lämpimänä pyöräillessä.  – Varo paukauttamasta ulko-ovea, muuten naapurin mummo singahtaa ovelle valittamaan, miten se pääseekin siihen niin nopeasti, ulkona liikkuu rollaattorin kanssa. Ehkä se seisoo siinä passissa, korva kiinni ovessa. Viimeksi se antoi samalla mitalla ja paukautti oman ovensa kolmeen kertaan oikein kunnolla. 

Ajan taas jotenkin väärää kautta, en pääse suoraan kirjastolle. Parempi kantaa pyörä portaita. Pärjäätkö? pieni mies kysyy. Joo, mä oon vahva, sanon. Olen. Ja ylpeä siitä. Mutta ei leuhkita tällä kertaa enempää. 

Palautan masennuksen. Hengailen vähän. Jos lainaisin jotain. Kortilla saa olla vain 40 lainaa, minulla on kotona ehkä 37. Mäntyharjussa sai olla sata, sekin tuli täyteen, OMG! No kun ei ollut omia kirjoja mukana. Ei kotia ilman kirjoja. Eestikeelne kirjandus. Jonkun kasarimuijan elämäkerta. Ei tällä kertaa. Kotonakin on eestikeelseid kirju, mutta en lue niitä. Oho, läksin lankaan! Kirju = kirjeitä. Raamatuid = kirjoja. Tilasin lapse sõbranna emalt vironkielisiä naistenlehtiä. On tärkeää tietää meikkisanat eri kielillä, ja asusteet. Vaikka olen ehdottomassa laukkujen ja alusvaatteiden ja kaikkien ostokiellossa. Kirjoitan säännöllisin väliajoin listan kaikista kielletyistä, että varmasti ymmärrän asian ja sen vakavuuden. Tiedättekö MarliesDekkersin? Aijaijaijaijai aaah! Minulla on kassillinen Hollannista tilattuja alusvaatteita, kuningatarkorsetti ja leopardibody, pakkomielteisessä pöljyyspuuskassa nettishoppailtuja. Koska huomasin kaksien perusrintsikoiden olevan roskiskunnossa, sain ostaa uusia alusvaatteita, mutta en kyllä ymmärrä, miksi sain ostaa niin paljon. No nyt en saa ostaa mitään, en mitään mitään mitään ikinä koskaan ollenkaan. En. En edes noita euron poistokirjoja. Ne ovat rumia kontaktimuoveineen. Mutta käynpäs vaihtohyllyllä. Olenko ikinä tuonut mitään, vienyt vain. Tuossa on keltainen, kerään keltaisia, vaikka siinä ei ole kansipaperia, mutta ei kai ilmaiselta voi vaatia. Steinbeck: Vihan hedelmät. Knut Faldbakken: Miehen päiväkirja. Otan senkin. Voisin kyllä kostoksi olla lukematta mieskirjailijoita. Tai tasapainon vuoksi, koska X ei lue naiskirjailijoita. Hekumaa se lukee, koska saatan kirjoittaa siitä. Vaikka kirjoittaisin ihan paskaa, se on ylpeä. Mutta jotain lainattavaa. Kuka mikä missä. Kävelen umpimähkään. Ian McEwan. Joo. Kolme. Pois täältä, tulee kuuma.

Apteekki. Reseptiasiakas, ota numerolappu. – Otatko kaikki 400 kpl? Otan. Meillä on näköjään vain kolme pakettia, tilataanko neljäs, voit hakea myöhemmin. Vaikka sitten niin. Tuttua juttua. Miten joka kioskissa voisikaan olla kaikkia karkkeja.

Lidl. Kappas, proteiinileipää, alle 5 euron kilohinta, kokeillaan. Perusleipää, ruis. Goudaviipaleet ovat tarjouksessa ja maustetut tuorejuustot. Härkäleikkelekin. Olkoon menneeksi. Lihaa piti. Naudan jauheliha, hyvä, tarjouksessa, mutta viimeinen myyntipäivä huomenna, ole tarkkana, tee vaikka pihvejä ja laita osa pakkaseen. Ai niin sitä maitoa. Myslikin loppui. Tuo pähkinä oli vissiin teinin mielestä paskaa, otan kahta lajia. Tuleekohan jo mahtumisongelma näiden kanssa? Mutta täältä kannattaa nyt ostaa, kun täällä on, lähikaupassa kaikki on paljon kalliimpaa. Alepa, halpa muka. Pakasteesta seitifileitä. Ruusukaalia, terveellistä. Energiapatukat tarjouksessa, vain euron. Vähän arvuuttelen, saako eikö. No muutaman saa. Ovat hyviä treenin jälkeen ennen saunaa. Jaksaa paremmin kotiin asti eikä nälkä ylly kiljuvaksi. Jotain namia. Jo on näitä joulukarkkeja. Tuollaisen kilon laatikon kun ostaa, niin saattaa vahingossa vetäistä överit. Piparipaketti? Kaurakeksit? Suklaakeksejä? Sittenkin ihan suklaata. Ei liian isoa, 100g, käytettävä varoen. Minulle valkoinen, lapselle maitosuklaa. Talouspaperi, 8 rullaa 3.99. No sitä. – Uups. Aika summa, 40 euroa. Kun oli pakko köyhäillä, laitoin päivän ruokabudjetiksi 10 euroa; onnistuin vähän vielä pihistämään ja selviämään kuukauden verran 8,31 eurolla päivä. Tällä hetkellä ei ole pakko ihan niin tiukille vetää, mutta aika tiukasti kuitenkin.

Safkat keltaiseen kassiin. Tulee täyteen. Jotain kirjapussiin, jotain lääkepussiin, patukat käsilaukkuun. Pyörän koriin ja sarviin asettelua. Otsalamppu päälle. Kotiin. Ja mitä sitten. Monta tylsää tuntia iltaan.

Postiluukku renksottaa auki, jotain on postimies siis tuonut. Astun sisään, lasken kassit lattialle. Parinkymmenen sekunnin kuluttua elämä muuttuu.

EDIT. 28.11.13 Nuo kaikki puikulat ja pyörylät ja soikulat kuuluvat arkeeni, bipolaarihäiriön eli kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoitoon. Käsittelen aihetta fiktiivisen hahmon kautta teoksessa, josta tulen kirjoittamaan lähiaikoina. 

Entäs akvarelli?

Haluaisin osata maalata vesiväreillä. Tekniikka on ärsyttävän vaikea, koska siinä ei ole varaa virheille. Sössittyä ei voi korjata tai tulee pahempaa sössöä. Opettelu vaatii rutkasti kärsivällisyyttä.

Akvarellilla voi maalata monella tapaa: paperi voi olla kuiva ta kostea, samoin pensseli, väri voi olla paksua tai vedellä aivan aavistukseksi laimennettua. Voi maalata kerroksia ja liukumia. Äkkinäisen on kuitenkin hankala arvioida, miten väri käyttäytyy: voi tulla liian laihaa tai tukkoisen tummaa, värit voivat levitä liikaa ja likaantua sekoittuessaan paperilla toisella lailla kuin oli tarkoitus, kuivumisjäljistä voi tulla kummallisia rajoja. Jotkut käyttävätkin akvarellia alustekniikkana ja jatkavat työtä piirtämällä tai peittävimmillä maaleilla kuten guassilla tai akryylilla. 

Paraikaa on meneillään Henry Wuorila-Stenbergin upea näyttely, jossa hän on hyödyntänyt akvarellia sekatekniikan osana. Värit ovat vahvoja ja valoisia, niin kuin akvarelli parhaimmillaan on. Marjukka Paunilan puhdasoppinen maalaustapa on juuri sellainen, jonka haluasin itse hallita. Hän yhdistää taitavasti märkää ja kuivaa, jättää sopivasti paperin valkoista valoksi ja sekoittaa hienovireisiä sävyjä. Myös Senja Vellonen on melkoinen mestari. Petri Hytönen onnistuu suurissa tarinallisissa maalauksissaan yhdistämään vapaata jälkeä tarkasti kontrolloituun ja pikkutarkkaan.

Aina välillä yrittelen ja sitten taas luovutan. Nyt yrittelen. Jotain pitää keksiä, kun en kerran pääse työhuoneelle huiskimaan. (Ateljee on nyt vuokralla tammikuun loppuun, pikkuisen alan jo kaipailla sinne; pieni into pulpsahtelee, helmikuuhun mennessä se on ehkä kasvanut suihkulähteeksi ellei ihan Niagaraksi.) Valtasin keittiön pöydän. (Laitetaan tähän väliin sellainen juttu, että joskus männävuonna poistin keittiöstä pöydän ihan muuten vain, halusin avaraa tilaa. Tyttärellä oli synttärit. "Arvaa, näillä syödään kunnon ruokakin lattialla", selitti yksi vieras hakemaan tulleelle isälleen.) Toinen puoli pöydästä on akvarelleille, toinen espanjan opiskelulle. Päätin että kumpaakin on tehtävä puoli tuntia päivässä, siis ainakin, että keskityn ihan täysillä enkä haahuile, poimi sukkia lattialta, tsekkaile sähköposteja tai murehdi raha-asioita (jotka ovat olleet näin huonosti viimeksi 15 vuotta sitten, mutta ei nyt mennä siihen). 

Kaksi vuotta sitten Marbellassa  jaksoin keskittyä vesiväriin aika hyvin. Mikäs siinä oli kattoterassilla biksuissa maalatessa valkoviinilasin kanssa. (No joo, enimmäkseen maalasin illalla alakerran ateljeessa, punaviinilasin kanssa). Tein vähän epätyypillista hommaa, kun teippasin paperiin skarpit rajat, ja maalasin moneen kertaan kerrostamalla kolme erikokoista värialuetta. Toimivat sarjana ihan kivasti. Mutta nyt en haluaisi kikkailla teipillä, vaan opetella vesimäisempää, kuultavaa otetta.

Nuo kolme tähän lätkäisemääni maalausta ovat muutaman vuoden takaisia yritelmiä. Ovat kokoa 53x70cm. Löysin ne piirustussalkusta, jonka toin töistä himaan joskus keväällä, kun yritin yritellä orkideankukkien maalaamista. Oli vaikeaa. Luovutin. Salkussa on kasakaupalla akvarellipaperia, että sietää kyllä yritellä aika monta kertaa. Ja väritkin ovat vimpan päälle: on nappia ja tuubia, mitä lie nekin maksaneet, onneksi eivät ole menneet miksikään. Nyt alkuun teen sellaisia pikku pikku värikerrosteluja, joita en aio tässä näyttää. Niistä tullee tummia ja tuikeita.

Sukkahousu-uskonto -video nyt katsottavissa!

No niin! Nyt julkaisen tämän kahteen kertaan mainostamani duunin.

Mainittakoon vielä, että teos tehtiin alkujaan live-performanssiksi. Kerroin tekstin yleisölle istuen valkokankaan edessä "videon sisällä". Esitys oli galleria Jangvassa 2004. Tässä videoversiossa kuulette vain ääneni. Video esitettiin syksyn 2004 Kettupäivillä ja se oli myös mukana Suomen Taiteilijain 110. näyttelyssä Taidehallilla 2005. Koska Hekumaa ei silloin ollut olemassa, haluan tallettaa tämän tähän nyt.

Ja uskokaa pois, videon nimi CV:ssäni on herättänyt usein uteliaisuutta, joten tässä teille kaikille, jotka rakastatte sukkahousuja tai Messiaita tai auringonnousuja tai kummallisia kieliä, vodkaa tai Kirjoituksia tai lahkoja tai valomainoksia.

EDIT. 29.9.21

Minulle tuntemattomasta syystä video ei ole saatavilla. Minulla ei myöskään ole kopiota siitä tallella. Sinne meni. Ikävä juttu. Tämä oli kiva työ

Kuuma hitti 2000-luvulta

... kaikki alkoi Tel Avivissa, kauan sitten, tunnustan sen nyt. Hunajamelonin mehu oli makea, hän oli tuonut hedelmäkorin pöydälleni...

..Mutta ei, en minä mieheen rakastunut. Esinahka, partavedet ja päähineet ovat toissijaisia seikkoja. Minä rakastuin mereen ja kulmikkaaseen kirjoitukseen...

...Tuuli hulmutti tarjoilijattaren tukkaa, kiharat koskettivat kasvojani, kun hän toi kahvin pöytään... Illalla kiipesimme hotellin katolle ja hän luki ääneen kaikkien valomainosten kirjaimet...  

...Avioeron jälkeen odotin Messiasta kolme vuotta. Viidesti erehdyin henkilöstä, haksahdin valemessiaisiin, jotka puhuivat yhtä, tekivät toista, joitten lupaukset paljastuivat valheiksi. Hetkittäin luovuin uskosta, keskityin nautintoon. Mutta nyt, arvelen hänen saapuvan pian..

... Niin, juutalainen mies huusi puhelimeen, intohimo, tuskan ja täyteyden ykseys!

...Heprean opettajan ääni koskettaa lattiaa, matalat kurkkuäänteet kulkevat varpaitten kautta, lauseet kiipeävät sukkaverkkoa pitkin, sillä tavoin kielioppi painuu muistiin saakka...

Millainen sinun Jumalasi on? hän kysyy. Onko hän taivaallinen tappaja vai taivaallinen tapettu? Oletko koskaan ajatellut: antisemitismin uhkan huomioon ottaen loogisinta olisi ollut, että Jeesus olisi itse tappanut itsensä.

...Karhea äänesi piirtää nimen iholleni, pyhän. Kunpa voisitkin uskotella minut uskomaan. Ajelisin hiukseni vuoksesi, Nimen vuoksi, jos vain voisin uskoa...

...Tällä kertaa juutalainen mies on nuori ja punatukkainen. Vain tarkkasilmäinen tunnistaa hänet juutalaiseksi. Liian nuori, ajattelen ensin, kaksitoista vuotta minua nuorempi, pelkkä poikanen!

...Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi, teologi mesoi. Vodkaa sen kunniaksi, suoraan Moskovasta, orjantappuravodkaa, Jumalanäidin kuolonuneennukkumisen vodkaa, tyhjän haudan vodkaa, ylösnousemuksen vodkaa!

Kuinka monta väärää messiasta historia on kirjoittanut? Kuinka monta jättänyt kirjoittamatta?

...Sitten hän kertoi Amsterdamista ja Vincentin auringonkukkamaalauksista...

Voisitko sitoa käteni sukkahousuillasi? teologi kysyi seuraavana päivänä. Tarvitsen katumusharjoitusta ja syntien anteeksiantamusta.

...Tel Aviviin, auringonnousuun, oliivi-ihon huumaan...

Entäs huomenna? minä kysyin. Mitä siitä, nyt on nyt, mies sanoi. Selkääni hyväilevät sormet kulkivat paidan alle. Onko Jumala huomenna olemassa?

Otteita videosta Sukkahousu-uskonto (2004)

Teksti: Maaria Oikarinen

Kuva: Mika J. Ripatti

Teoslainat:

Boaz Arad Marcel Marcel

Timo Korhonen Arktinen ristiinnaulittu

Sukkahousu-uskontoni

Nainen etsii Messiasta. Hän haluaa ratkaista heprean kielen arvoituksen ja keskustella juutalaisen miehen kanssa kärsimyksen ongelmasta. Heprean opettajan ääni vie Tel Aviviin, mustasilmäisen Sharonin luokse. Luterilainen teologi rallattelee tukevassa pitkäperjantaituiskeessa. Mikä on totuus? Pontius Pilatus kysyy. Nainen haluaa rabbin sitovan silmänsä sukkahousuilla ja pyytää kuulla taivaallisia. Mistä Messiaan tunnistaa?

Tällaisista aineksista kirjoitin tarinan nimeltään Sukkahousu-uskonto vuonna 2004. Myöhemmin tein tekstistä videon yhdessä Mika J. Ripatin kanssa.

Uskonto ja seksuaalisuus kietoutuvat yhteen, kun nainen etsii Messiastaan, rakastajaa ja pelastajaa. Juutalainen mies käskee olla lukematta holokaustikirjoja, toinen miettii, olisiko antisemitismi jäänyt vähemmälle, jos Jeesus olisi tehnyt itsemurhan.

Videotarina oli pitkään unohduksissa, kunnes vastikään kaivoin sen esille. Teos on runollinen ja hauska, kuten muistinkin. Mutta sitä en muistanut, kuinka vakavamielisiä ajatuskulkuja se samalla sisältää. Olen kai tullut pinnallisemmaksi, sillä en ole aikoihin harrastanut filosofis-uskonnollista pohdintaa. Sukkahousuja sen sijaan harrastan edelleen. Ja kaipaan Tel Aviviin.

Teen tässä samalla innolla jo toista postausta aiheesta: houkuttelen kuvin ja tekstikatkelmin. Kolmannessa saat katsoa itse videon.

Himailua

Värit ovat vähissä. Voimat loppuivat näyttelyhässäkän jälkeen vähäksi aikaa kokonaan. Putosin ihan mustaan. Jonkin aikaa paruin ja nyyhkin surkeuttani, piilottelin peiton alla. Sitten tajusin, että jumalauta olin tehnyt vuoden työn (sen verran - tai enemmän - näyttelyn maalaaminen yleensä kestää) kahdessa kuukaudessa. En ollut luuseri, olin sankari! Olin vetänyt järjettömyyttä hipovan projektini vimmalla läpi. Tein mitä oli tehtävä. Ja näyttelystä tuli hyvä.

Kaikkensa antanut sankari ansaitsee kunnon loman. Annoin työhuoneen vuokralle, niin en vahingossakaan pääse sinne. Onneksi minulla on suurehko varasto, ihan siinä työhuoneen vastapäätä, ja sain kaiken pakattua sinne, kohtalaisen siististikin vielä. Ja onneksi sain vuokralaisen helposti, sillä rahatkin ovat vähissä. Apurahahakemuksiin on tullut "valitettavasti emme ole voineet suostua" -vastauksia. Sitten on ollut niitä meinausostoja, joista mikään ei ole toteutunut. On tullut puheluita ja sähköposteja, asiakkaat ovat käyneet työhuoneella, ihastelleet, voivotelleet ja tinkineet, halunneet nähdä lisää maalauksia, vaihtaneet suosikkiaan, empineet, luvanneet palata asiaan. Olen oppinut, että ikinä ei saa innostua ennen kuin on sopimus tehty, mutta aina sitä toivoo ja pikkuisen uskookin, ja meneehän tuohon kaupankäyntiin aikaakin. On kurjaa, jos asiakas lupaa kertoa, mihin ratkaisuun on päätynyt, mutta jättää sitten kertomatta, jos on päätynyt eihin. Sitä kuitenkin odottelee jonkin aikaa ja toivoo vielä vähän lisää.

Nyt sitten himmailen himassa. Lueskelen lehtiä ja kirjoja vuorotellen, en jaksa kunnolla keskittyä. Hoidan kukkia, tarkkailen niitä. Katselen Netflixiä. Siivoan, sitten äkkiä sotken. Ostan kaupasta terveellisyyksiä ja teen ruokia, joihin pitää pilkkoa kaikkia juttuja. Teen jättikattilallisia, ihan kuin olisin joku lestadiolaismamma. No, samalla vaivalla moneksi päiväksi. Sitä paitsi ruokia on helppo varioida, esim kaalikeittoon voi yhtenä päivänä lisätä papuja, toisena punajuurta ja hapankurkkua. Chilitomaattikaalikeittokin on hyvää. Paitsi jos on pizza-suklaapäivä tms, joskus yllättäen tulee. Viikonloppuna pidän en mene ulos -päiviä, ainakin sunnuntaina.  Eilen jouduin käymään kaupassa, koska kotona ei ollut salmiakkia. Ei ollut myöskään maitoa eikä munia eikä jäätelöä. Tänään teen teinille lettuja, nyrpisteleeköhän se, kun laitoin taikinaan tattarijauhoa. Käyn välillä Pasilan Eesti herkut -kaupassa, tykkään käydä kaupassa viroksi. Ostin sieltä Veski Matin tattarijauhoa, pussin kyljessä oli tatrapannkoogien ohje. (Viron vesk on suomeksi mylly).

Huomenna menen kuntosalille vaihtamaan läskiä lihakseksi. Teen sellaista huhhuh-treeniä, käskin personal trainerin laittaa ohjelmaan kunnolla rautaa, ja laittoihan se. Hävettää, että olen alkanut tykätä myös spinningistä. Kohta varmaan typerehdän juoksumatollakin. Kuntosalilla on hierovat tuolit ja infrapunasauna, siellä voi hengailla tuntikausia.

Teen myös jotain työn tapaista, mutta se ei liity maalaustaiteeseen, vaan kirjoittamiseen. En kerro vielä mitä, kun en voi olla varma, mitä hommasta tulee.

Ai niin ja virkkaan! Joo joo, ihan pokkana. Olen pitkään vastustanut kaikkea käsityön ja askartelun tapaista, se ei ikään kuin ole taiteilijan arvolle sopivaa. (Huom! en viittaa tässä taiteijoihin, jotka käyttävät vaikkapa ompelemista tekniikkanaan, tarkoitan vain ettei minun kannata kömpelöidä minkään vanttuiden kanssa, jäävät kuitenkin kesken.)

Olen kutsunut välillä väsäämiäni leikkaa liimaa -teoksia kompositioiksi, eivät ole askartelua, eivät. Miksiköhän nyt voisin tätä virkkailupuuhastelua kutsua? Ehkä sisustamiseksi? Toimintaterapiaksi? Teen sellaista mummomaista pyörylämattoa isolla koukulla, matonkuteista. Olen leikannut kuteet vanhoista trikoovaatteista, omistani ja kirppareilta haalimistani. Tarkoitukseni oli alun perin tehdä pikku koreja, niitä, joita näkee sisustusliikkeissä varustettuna muutaman kympin hintalapuilla. Haalin kaikkea punaista. Mutta kun kirppareilla oli myös ihania oransseja, keltaisia, turkooseja ja vihreitä vaatteita! Suuruudenhulluudelta ei voinut tässäkään projektissa välttyä. Kudekeriä on kymmenittäin ja leikattavia t-paitoja vielä kokonainen laatikollinen lisäksi. Taitaa tulla parikin mattoa. Puuha on rentouttavaa ja samalla voi katsoa leffaa tai kuunnella äänikirjaa. Ja saan olla rakkaiden värien kanssa, vaikka ei maalia olekaan. Laitan kuvan vaikka ensi kerralla.

Minkä värinen minä olen? - Avajaispotretteja

Kuvat: Timo Korhonen

Markus lempivärissään violetissa

Setäni Timo, joka keksi tämän mainion potretti-idean ja otti nämä hienot kuvat. Toiset vieraat ehtivät valitettavasti livahtaa paikalta alkuruuhkan aikana. Oli kivaa, miten kuvattavat innostuivat ajatuksesta ja alkoivat pohtia, mikä olisi "se oikea" maalaus, kukaan ei ollut että emmääny. Kiitos kaikille!

Mä  kyl käskin sen laittaa ton paidan. Yleensä se tottelee.

Mari. Miten voi olla näin samikset paita ja maalaus?!

Mikko

Elsa kirjoittaa nimiehdotuksia maalauksille.

Hekuman diggailija Kuukki tuli esittätymään. Ah, pinkit!

Miten osasitkin, Annu valita juuri tuon laukun; ja Astan pää näyttäisi tulevan maalauksesta ulos, tuo pinkki alue kaulan alla, eikö se ole ihan selvästi maalia!

Iskä ja pojat

Anna-Sofia onnistuneen, ilahduttavan esityksen jälkeen.

Krista

Vaula halusi radikaalisti välitilaan.

X pääsi kuvaan kaksi kertaa, koska tuo keltainen paita on niin vastustamaton ja sopii niin hyvin kumpaankin maalaukseen. Sitäpaitsi herra X  oli niin kiltti, että lainasi mulle laajakulmaobjektiivia, jolla sain upeat ripustuskuvat. Näistä syistä lupasin dissata sitä vähemmän jatkossa.

Nuo sandaalit!

Etelä-Pohojanmaalla käytetähän sellaasta sanaa kun hellunen. Tarkoottaa nättiä. Ja nämä flikat on niin hellusia.

Pasi ja Susa pohdiskelevat. Paperille syntyy radikaaleja nimiehdotuksia.

Hela (sen toisen hellusen mutsi)

Riikka ja Anu. Voisitteko istua siinä koko näyttelyn ajan?

Hyvä vastavärikontrasti

Anne

Susannalle tämä maalaus kertoi omakohtaista tarinaa.

Anna

Anssi

Matteus

Hanna

Sakari