torstai 26. huhtikuuta 2012

Ripustuskuvia














12 kommenttia:

  1. Onneksi olkoon!

    Kiitos kun laitoit meille etäfaneille kuvia! Onpa ilmavaa ja keveää, valoisaakin; uusia tuulia totisesti, ja veden tuntu on läsnä. Näistä välittyy maalaamisen ilo, se että toisinaan työ sujuu kuin itsestään ja helposti - oliko näin?

    Uteliaisuuttani kyselen kuinka ripustit kankaat, siis tekninen toteutus? Ja kuljetitko ne paikalle rullina? Maalipinta ilmeisesti sen verran kevyt ettei rullaaminen vahingoita sitä? ...Ja pardon, se pakollinen pitää kysyä: oma lempilapsesi näiden joukossa, mikäli sellainen on muodostunut?

    utelee Ranskan Leena

    VastaaPoista
  2. Kiitos Leena!

    Kyllä näitten tekeminen tosiaan oli välillä kuin ilmassa leijailisi, nautin isosta kankaasta ja siitä, että irrallista kangasta voi käsitellä aivan toisella tapaa kuin piukeaksi raamitettua.

    Työt on ihan vaan niitattu seinään kiinni, samalla lailla kuin työhuoneella teen lattialla maalattujen työvaiheiden välillä. Seinä on puulevyä niin tämä onnistui helposti. Kiviseinään voi käyttää pieniä nauloja.

    Työt kulkivat kainalossa isona rullana. Kun käärii kankaat pahvirullan päälle, ne pysyvät hyvinä. Totta on, ettei irtokankaille kannata mitään valtavia värikerroksia mättää, mutta Hukkuminen-sarjassa minulla on joitakin aika paksupintaisiakin töitä ja kyllä nekin rullalla säilyvät ihan hyvin. Jos käyttäisin öljyvärejä, tällainen ei varmaankaan olisi mahdollista. Irmeli Hulkko neuvoi kerran, että akryylimaalausta voi tarvittaessa jopa silittää varovasti silitysraudalla nurjalta puolelta!

    Siitä lempilapsesta, jaa-a, hm-m, ehkä se voisi olla Tuulispää 6., joka näkyy kolmannessa kuvassa, ja jonka tekemisestä kerroin helmikuussa otsikolla Lentävä matto. Usein sellaiset työt, joitten kanssa on erityisen hankalaa jossain välissä, tulevat lopulta tärkeimmiksi.

    VastaaPoista
  3. Oman itsensä toistaminen ei ole luovaa. Olla oman itsensä ja tekemisensä asiantuntija (picasso sanoi pullanpaistajiksi,koska sama lopputulos on varma). Värillisesti jo odottaisi enemmän ja luovuutta materian käsittelyyn. Sama sointi koko ajan on soimattamuutta. Omaan itseen käpertyminen ja maaninen saman toisto/tekeminen on vain oman itsetärkeyden todentamista. Ei sitä,mitä taiteen todellinen luonne on. Antamista (R. Gothoni kirjassaan luovuus puhuu tästä)....Duunis on pintaa,jossa pakenet itseäsi pinnan alle,mistä ei kuitenkaan välity/nouse rehellisyys. Ennemminkin omahyväisyys. T: JULLE

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve Julle!
      Aivan mahtavaa että kaltaisesi nero, etten sanoisi Suomen Picasso, viitsii niin uutterasti seurata tällaisen lahjattoman kollegan vaatimatonta uraa!
      Harvalla on tuollaista kompetenssia noin älykkäästi eritellen arvioida kolmimetrisiä maalauksia pienten kuvien perusteella.

      Poista
  4. Itse laulaneena (YOUTUBE Westminster choir- Sure on this shining night)...missä todella on värejä ja antamista,toisten kuuntelua,oman äänen kuuntelua..antamista ulos oman itsen kautta...rentona nauttien musikaalisuudesta..ei pakolla.....sama kun duunaan maalauksia. On asia,jota et koskaan voi ymmärtää,koska sisäisesti ja lahjakkuudellisesti sitä vain ei ole. Ei pakonomaisesti samaa totuttua rataa. Musikaalittomuus on tappava tekijä luomiselle myös kuvataiteessa...ainakin helvetin rajoittava...ja sitä ei voi ostaa. Hymyillä ja naida voi hetkellisesti saada...loppupeleissä todellisuus on muuta. Sun suurin ja aina oleva este on se,että pystyt kopioimaan ja tiedät,miten saat hyväksyntää...pinnalla et itsessäsi ja rehellisesti. Verbaliikka yms..sulla toimii. Mutta ei se mikä on aitoa ja tulee asioista ,joita matkit ulkokultaisesti. Tosiasia..enemmän ku lääkäri määrää....sä elät ihailusta. Oikea sisältö puuttuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin, milloinkas sinulla onkaan seuraava näyttely? Tulisin mielelläni katsomaan, jos vaikka oppisin jotain.

      Poista
  5. Hei Maaria!
    Olen samaa vähän samaa mieltä näistä uusimmista kuin edellä kirjoittanut, mutta sisältöä löytyy edellisistä töistäsi yllin kyllin. Sulla on kai nyt tämä vaihe elämässä. Pitääköhän taiteilijan tuntea tuskaa, et se on hyvä?

    VastaaPoista
  6. Moi Leena!
    Jäin miettimään mistä se "sisällön" kokemus abstraktissa maalauksessa oikeastaan tulee. Ehkä se tulee siitä, että työ tempaisee mukaansa, liikauttaa tunteita, antaa jonkinlaisen elämyksen. Muuan katsoja sanoi, että maalaus on "musiikkia silmille". Toiset taas haluavat, että abstraktilla maalauksella on jokin tarina, jonka taiteilija kertoo. Näissä Tuulispää-töissä ei ole muuta tarinaa, kuin se, miten värit kankaalla kulkevat ja kohtaavat toisensa. Totta on, että näitä en ole tuskissani maalannut, kuten joitakin töitä joskus. En kuitenkaan usko että tuska sinänsä olisi hyvän taiteen edellytys. Sen tiedän, että useilla taiteilijoilla on sielussaan jokin haava, joka synnyttää poltteen tehdä taidetta.

    VastaaPoista
  7. Kun olen joskus itse miettinyt sitä, mikä tekee Malevitsin "Mustasta neliöstä" suuren taideteoksen tai vähäisemmän taiteilijan minimalistisesta työstä, niin kirjoitin näin "Tämä voi tuntua jostakin mahtipontiselta, mutta joskus, kun olen vain maalannut jotain minimalistista, niin se teos ei ole henkinyt mitään minulle. Mutta kun hakemisen ja pohtimisen jälkeen tulee oivallus, vaikka näinkin yksinkertaiseen ratkaisuun, niin työssä näkyy se etsimisen jälki." Luulen, että Julle kokee työsi liian keveiksi tällä hetkellä. Itse asiassa kritiikki on hyvästä ja näilläkin teoksilla on mielestäni merkitystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman muuta hakeminen ja pohtiminen on tärkeää, blogia seuranneet tietävät, että teen molempia paljon. Usein on kuljettava virheiden kautta voittoon. Mutta sitten - onneksi - on sellaisiakin töitä, jotka syntyvät kuin uni, joissa väri virtaa vaivatta ja ilo pulppuaa. Mutta noiden vaivattomien töiden tekeminen ei ehkä olisi mahdollista ilman sitä kaikkea harjoittelua ja vaivannäköä, joka taiteilijalla on takanaan koulu-ajoilta alkaen. Ja, aiempaan kommenttiisi viitaten, se, kokeeko katsoja jonkin teoksen merkittävänä, liittynee enemmän siihen minkälainen elämänvaihe/tilanne/päivä hänellä itsellään on menossa, ei niinkään taiteilijan elämäntilanteeseen.

      Poista
  8. Täällähän on polveileva keskustelu käynnissä.
    Näitä lukiessa vaikuttaa siltä että ahdistuksen puute tarkoittaa sisällön laimeutta, jopa olemattomuutta? Karkeasti kärjistäen: pitäisikö siis katsojan saada aina samaistua ja peilata omat pimeän pelkonsa näkemässään, ennen kuin tarpeeksi sielussa tärähtää ja ahistaa?
    Ja toinen, ehkä räikeäkin yleistys, joka näissä kommenteissa mielestäni vilahtelee: tuskissaan kankaalle puristettu teos on arvokkaampi kuin se mitä tehdessä on kieriskelty ilossa ja valossa? Odottivatko katsojat kehityksen jatkumista synkempiin syvyyksiin, ja nyt tulikin pettymys? Traaginen ja dramaattinen puhuttelee suoremmin sanoin kuin onnellinen ja keveä? Jotain kovin periluterilaista tästä nyt hönkii; kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.

    No, minähän en suinkaan asiantuntija ole, katsoja vain. Saatan arvailuineni olla ihan tien poskessa, ja vielä väärään suuntaan liftaamassa, ja totta sekin että kritiikki antaa avaimet uusiin ajatuksiin.
    Mutta siitä olen edellisen Leenan kanssa samaa mieltä, että merkitystä näillä on.

    VastaaPoista
  9. Kiitän Sinua värikkäästä blogistasi täällä :)

    VastaaPoista