Entten tentten, valmis – kesken, teelika mentten...

En tiijä nimmee, pittää myöhemmin kahttoo, sittepähän näkköö

(180x200cm) 2010-2016

Taas kerran. Onko se valmis?

Minä en tiedä. Miten se olikaan, mistä sen tietää? Olen nimittäin kirjoittanut tästä joskus, sillä hyvin usein ihmiset kysyvät, mistä mistä minä tiedän, että maalaus on valmis. Jos vanha viisaus tulisi apuun. No ei, löydän vain tekstin, jossa mietitään, mistä tietää että maalaus ei ole valmis.

No mutta ainahan minä olen osannut niille kysyjille vastata. Mitä oikein olen sanonut? Olisinko sellaisen sanan kuin harmonia? Olen sanonut että istun ja katson. Tuijotan ankarasti ja jos silmäni ei tartu mihinkään häiritsevään, maalaus saattaa olla valmis. Istun ja katson vaikka kuinka kauan. Olen sanonut, että toisina päivinä en tee muuta kuin istun ja katson, se riittää työksi. Saatan vielä laittaa syrjään, antaa olla aikansa, ja katsoa sitten uudelleen. Mutta silti, mistä minä tiedän? Osaanko määritellä?

Joskus värit ovat upeat, mutta sommittelu mättää: jokin kohta ”painaa” liikaa. Eikö tätäkään pysty selvin sanoin selittämään? Maalaus näyttää keikahtavan toiselle kyljelleen tai yksittäinen kohta imee kaiken energian, koska siltä puuttuu vastavoima. Silloin on pakko tehdä se kuuluisa kill you darlings. Voi yrittää säilyttää värit samoina, mutta niiden painopistettä on muutettava eli jotain täytyy peittää ja maalata uudellen. Siis harmoninen sommittelu olla pitää.

Mitä se harmonia sitten ihan tarkalleen on? Minä tykkään sanakirjamääritelmistä, joten laitetaan tähän sellainen. Näin sanoo Suomen kielen perussanakirja

Harmonia 1. sopusointu, sopusuhtaisuus, tasapainoinen tila, yhteensopivuus. Värien h. maalauksessa. Pyrkiä tunne-elämän h:an. 2. mus. Sävelten keksinäinen sopeutuvuus: sointu.

Mutta eihän taide ole pelkkää tasapainoa! Eikö loputon tasapaino ole pitkäpiimäistä? Siitä tulee rutiinia, yllätyksettömyyttä. Joogaguru saattaisi olla toista mieltä, mutta tuskin sekään pystyy koko ajan tasapainossa kellumaan, vaikka harmoniaa tavoitteleekin. Nyt menee vähän kliseiseksi ja itsestäänselväksi, mutta toteanpa kuitenkin, että jokaisen elämässä on ”virheitä” ja disharmoniaa, ei ole tasainen elon polku. Näinpä taide, jossa on säröä ja riitasointua, saattaa koskettaa enemmän kuin se pumpulipilvi – tämä pätee ihan yhtä lailla abstraktioon kuin esitttäväänkin taiteeseen.

Tulee mieleen toinen, monen mielestä ehkä pinnallisempi, maailma, jossa disharmonian sääntöä jatkuvasti hyödynnetään: muoti. Beige jakkupuku on harmoninen, mutta kun siihen lisätään oranssikuvioinen huivi, saadaan vähän ”twistiä”. Ja laitetaanpa vielä lenkkarit jalkaan. Tähän tapaan. Muotikuvissa näkee välillä mitä mielikuvituksellisempia yhdistelmiä hapsua kukkaa rönsyä ruutua, pantteria seepraa salmiakkia, verkkoa raitaa hämähäkkiä, pilkkua palloa papukaijaa (no ehkei ihan kaikkia sentään kerralla). Kengät ovat niin överit, ettei sellaisilla kukaan kävele, tukka tupeeratataan taivaisiin, kulmat meikataan lakupötköiksi ja iltapuvun päälle puetaan urheilutakki. Arkielämässä harva esiintyy editorial-mallina, mutta luepas mikä tahansa ”minun vaatekaappini” -juttu, niin klassisimmankin vaatekaapin omistaja sanoo, että asussa pitää olla jokin ”juju”. Juju voi olla iso koru, viistoon leikattu helma tai höpsö käsilaukku. Pikkuisen persoonallisuutta, mutta ei mitään rajua, koska tyylikästä olla pitää. Maalauksessa vastaava juju voi olla pari vihreää pistettä punaisella. Ei oteta turhia riskejä harmonian rikkomiseksi. Muotibloggarit taas haluavat olla ”ajankohtaisia”, he seuraavat muodin aallonharjaa ja poimivat asuihinsa uusimmat virtaukset – mikä tuottaa someen loputtomasti lähes samanlaisia kuvia, kun se twistijuttukin kopioidaan muilta. Mutta sitten on sellaisia persoonallisuuksia, jotka luovat omat kekseliäät wow-kokonaisuutensa, joitten tyyliä ei voi määritellä sääntöjen, jujujen tai trendien kautta – eikä oikein jäljitelläkään, koska toisen karismaa ei omia.

Karismaattinen maalaus? Joo se olisi hyvä. LOL, klikkasin juuri auki Fb-linkin, jonka aiemmin aamulla ohitin hajamielisesti. Pauliina Laitinen-Littorin määrittelee Taloustaito-lehden artikkelissa:

Näin erotat lahjakkuudet massasta

• Oma tuore tyyli, ei kopioitu.
• Työssä ei näy kuka on opettaja, mistä taiteilija on valmistunut tai kenen tuotantoa hän ihailee.
• Työ on valmis, ei mitään liian vähän tai liikaa.
• Taitava sommittelun, värien ja viivan käyttö yhdistettynä aiheeseen sekä tuoreeseen toteutusideaan.
• Työssä on karismaa ja se on röyhkeän itsenäinen sekä itsevarma.

PLL kirjoittaa, kuten yleensäkin, taiteesta sijoituskohteena, että tällaisia teoksia kannattaa ostaa. Innostuin lainaaman listan, koska siellä on tuo kirjoittamassani esiin noussut karisma-sana ja sen kaverina vielä röyhkeys; hyvä Pauliina! Muutkaan pointit eivät ole pöllömpiä, mutta ainainen ”tuoreuden” vaatimus minua ärsyttää. Eihän taideteos ole mikään sikanautapaketti! Ja otapa mikä tahansa nykytaidetekele tarkasteluun, niin aivan varmasti siitä tulee mieleen jonkun toisen joskus aikaisemmin tekemä teos. Joskus näkee tökeröitä kopioita, kyllä, mutta näkee myös sellaista, että tekijä työskentelee jatkumossa ihailemansa taiteilijan kanssa, vaikutus näkyy, mutta tulos on silti ehdottomasti tekijänsä näköinen. Mainitsen Tapani Hyypiän, jonka maalauksia katsoessa Mark Rothko tulee aina kuikuilemaan olan takaa. Mutta Tapani on aivan helvetin hyvä maalari!

Tavoittelen usein energiaa, sähäkkyyttä, joskus rajuuttakin. Silloin ei voi olla ihan harmoninen, ellei sitten vähän venytä harmonian käsitettä. Dynaaminen on hyvä, että katse kiertää ja pomppii ja valkoinen seinä maalauksen ympärillä tuntuu sekin muuttuvan väriksi, ehkä katsoja itsekin muuttuu väriksi. Maniassa maalauksesta voi tulla melkein pelottava dissonanssipeikko, sekin on joskus hyvä. On monipuolisuutta, jos pystyy tekemään töitä laajalla skaalalla, joskus hauraita ja hiljaisia, joskus puheliaita pulputtajia, kikattajia ja sirkuspellejä, toisinaan pyörremyrskyjä, raivottaria ja hurjimuksia.

Kuvan maalauksen alkuvaiheen näet täällä. Oho, olen aloittanut työn vuonna 2010! Onpas siinä ongelmalapsi. En vielä tiedä, olenko onnistunut vai mokannut.

Afrikan aurinko

Golden Spirit 6 (125x160cm) 2016

Aika harvoin tulee tällaista ongelmaa eteen, olisiko tullut koskaan. Nimittäin jouduin miettimään, onko tämä maalaus liian kirkas. Olen maalannut tämän kadmium- ja fluoriväreillä (aika monta sävyä keltainen-punainen -akselilla) ja hippusella sitruunankeltaista. Minähän pidän värin hehkusta ja kirkkaudesta. Usein haen tehoja kerrostamalla värejä (mitä tein toki tässäkin), ja joskus viimeistelen teoksen vielä lisäämällä loistoa pikkupikkupensselillä. Värin valovoima syntyy pikkuhiljaa rakentaen ja harkiten. Mutta tämä päätti ihan itse ryhtyä Afrikan auringoksi (pitäisikö vaihtaa nimi, olisi kiinnostavampi kuin sarja yy kaa koo nee vii kuu?). Mikäpä minä oikeastaan olen aurinkoa laimentelemaan. Antaa helottaa. Tarvittaessa voi laittaa Ray Banit silmille.

Koulusta uralle

Minulle tuli jokin aika sitten mukava haastattelupyyntö. Pekka Halosen akatemian kuvataideopiskelijat olivat saaneet tehtävän, jossa tuli haastatella itseä kiinnostavaa suomalaista kuvataiteilijaa. Maalausta ja taidegrafiikkaa opiskeleva Charlotte Tuohimaa halusi haastatella minua. Sähköpostitse saamani kysymykset koskivat omia taideopintojani ja uraani niiden jälkeen. Vastaillessa meni muutama tovi, ja joitakin asioita piti vähän kaivellakin muistin sopukoista, mutta se osoittautui itsellekin antoisaksi. Niinpä ajattelin julkaista haastattelun pohjalta tekstin myös täällä Hekumassa. Monille lukijoille tässä on paljon tuttuakin juttua,mutta nyt tulee tämmöinen vähän kronologisempi tarina.

Missä ja milloin olet suorittanut taideopintosi?

Millaisena koit opinnot?

Mikä tai mitkä asiat ovat jääneet erityisesti mieleen?

Mistä koulussa oppimistasi asioista on ollut hyötyä ammatillisessa työskentelyssäsi? 

Olen käynyt Savonlinnan Taidelukion (1988-1991), opiskellut Helsingin yliopiston Piirustuslaitoksella ja valmistunut kuvataiteilijaksi Taidekoulu MAAsta (1998). Kaikki nämä opinnot ovat olleet minulle ammatillisesti merkittäviä. Lisäksi olen opiskellut yliopistolla kaiken maailman humanistisia aineita – mikä myös on ollut tärkeää, vaikken olekaan ikinä valmistunut.

Taidelukiossa kaikesta opetuksesta kolmasosa oli taideaineita. Kuvataiteen puolella sai valita kolmesta linjasta: sovellettu taide, yleinen taide tai käyttögrafiikka ja arkkitehtuuri. Valitsin ensimmäisen, koska siinä pääsi monipuolisesti kokeilemaan erilaisia juttuja: mm. grafiikkaa, kankaanpainantaa ja -värjäystä, lavastusta, emalikorujen tekoa, paperin valmistusta, vaatesuunnittelua jne. Kaikki opiskelivat piirustusta ja maalausta, sommittelua sekä taidehistoriaa. Näiden lisäksi oli vielä erilaisia kerhoja, joissa opiskelin ainakin valokuvausta, ompelua ja kankaankudontaa. Koulun ovet olivat auki iltamyöhään ja jäinkin monesti koulun jälkeen pimiöön kehittämään valokuvia. Se, että koulu oli täynnä lahjakkaita ihmisiä, sai minut kuitenkin epäilemään omia lahjojani niin paljon, etten lukion jälkeen rohjennut hakea taidekouluihin. Hain ja pääsin Helsingin yliopistoon lukemaan suomen kieltä ja kirjallisuustiedettä. Ja olihan yliopistollakin Piirustulaitos, sinne ei ollut pääsykoetta. Myöhemmin tuli sitten pakottava tarve hakeutua taiteilijan ammattiin, en enää epäillyt, intohimoni oli niin valtava.

Yliopiston piirustuslaitoksella opiskeltiin ensin monta kuukautta vanhanaikaisesti kipsiluokassa piirtäen hiilellä Nefertitiä, Daavidia, Afroditea ja mitä kaikkia näitä onkaan. Tämän jälkeen pääsi "toiselle luokalle" piirtämään ja maalaamaan elävää mallia. Kerran viikossa oli croquis-piirustus; se oli minulle jonkinlainen avain uuteen. Nopea, pelkistävä piirtäminen oli kiehtovaa. Oli piirrettävä nopeasti, koska kohta mallin asento katoaisi, ei ole mahdollista jäädä junnaamaan tai miettimään, että onpas vaikeaa. Minuutin croquis on edelleen suosikkini.

Ammattiin valmistava taidekoulu MAA sijaitsee Suomenlinnassa, mikä sinällään oli hieno elementti koulunkäynnissä: jokapäivänen lauttamatka ja kävely perimmäiseen saareen. Kävin ensin vuoden iltalinjaa, josta minut valittiin sitten suoraan päivälinjan kolmivuotiseen koulutukseen. Muistan piirtäneeni ja maalanneeni paljon ulkona (osa tästä taisi liittyä koulun kursseihin, mutta piirsin myös muuten vain silkasta kiinnostuksesta ja oppimisen halusta). Linnoitusaiheet sopivat hyvin hiilityöskentelyyn ja koulun viereinen puutarha vei värikkään paletin maailmaan. Kolmantena vuonna kiinnostuin abstraktiosta, siirryin siihen pikku hiljaa luontevasti havaintomaalausta pelkistamällä. Työskentelin tuolloin öljy- ja temperavärein – koulussa opetettiin nämä tekniikat hyvin.

Mielestäni taideopiskelijalle kaikkein tärkeintä on löytää ja säilyttää oma sisäinen tahto ja voima tehdä taiteilijan työtä sekä harjoitella paljon, että löytää oman tapansa tehdä. Parhaat opettajat osaavat kannustaa tässä. Muistan miten Anne Sunila esim. vinkkasi minulle taiteilijoita, jotka saattaisivat olla juuri minun kehitykselleni tärkeitä (mm. Pierre Bonnard) – ja osui oikeaan. Olavi Suomela oli erinomainen piirustuksen ja sommittelun opettaja. Oli rohkaisevia opettajia, mutta myös sellaisia, jotka lähestyivät opiskelijaa mollaamisen ja väheksymisen kautta. Tällainen jää ikävästi mieleen ja saattaa tuhoisastikin salvata jonkun opiskelijan luovuuden. ”Kai sä tiedät että tämmöstä on ennenkin tehty”, joku tokaisi työni äärellä, eikä tällä besserwisserillä sitten muuta sanottavaa ollutkaan. Kritiikki-istunnoista opettajien suusta saattoi päästä paljon pahempaakin. Olen kuullut samanlaisia ikäviä kritiikkikokemuksia monilta kollegoilta, näitä on tapahtunut varmaankin kaikissa kouluissa. Toivottavasti tämänkaltaista opetuskulttuuria ei enää harrasteta. (Asia tutkimuksen alla, kirjoittanen raportin myöhemmin.) Nagashila Hämäläinen oli opettaja, josta tuli viimeisenä vuonna minulle tärkeä hahmo. En ensin tajunnut hänen opetustapaansa alkuunkaan, hänellä oli esim. tehtävänannoissa tapa puhua pitkään ja pohdiskellen – taisin sitä paitsi pelätä buddhalaisuustartuntaa. Mutta sitten välillemme avautui antoisa keskusteluyhteys, hän on opettaja, joka kuuntelee ja auttaa opiskelijaa löytämään sisäisen timanttinsa, näin itse koin.

Miten ilmaisusi on muovautunut sellaiseksi kuin se tällä hetkellä on?

Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet ilmaisuusi? 

Kuten jo kerroinkin, olen aikoinaan työskennellyt paljon ulkona piirtäen ja maalaten suoraan havainnosta. Suosikkiaiheeni oli pitkään vesi, tarkemmin maiseman heijastukset vedessä. Maalasin siis maisemaa ”väärin päin”. Hauska aneknootti muuten: muistin juuri, että Taidelukion ensimmäisen vuoden teema oli vesi. Ajattelin tuolloin, että voi hyvänen aika, vettä koko vuosi, miten tylsää. Nyt ajattelen, että vesi riittäisi hyvin elämänmittaisen tutkiskelun ja inspiraation aiheeksi. Ja edelleen monet katsojat näkevät teoksissani veden liikettä. Ja edelleen itse katselen vettä ”sillä silmällä”.

Sitten siirryin tarkastelemaan varjoja. Jos katsoo esim. vaaleaa seinää auringonlaskun aikaan, näkee lukemattomia väreileviä värejä. Kuten croquis-piirustuksessa, täytyy työskennellä nopeasti, että tavoittaisi hetken.

Nykyään työskentelen lähes yksinomaan ateljeessa, mutta erilaiset kokemukset maisemasta vaikuttavat edelleen maalauksiini vahvasti. Olen myös synesteettinen kokija: auringon lämpö, lintujen sirkutus tai sateen piiska kasvoilla muuttuu väriksi.

Mitkä asiat ovat olleet erityisen haasteellisia taiteilijan ammatissa?

Suurimmat ongelmat tässä ammatissa ovat taloudellisia. Parhaina vuosina olen pystynyt elämään teosmyynnillä, huonoimpina vuosina olen myynyt vain yhden tai kaksi maalausta. Apurahoja olen saanut vain muutaman kerran. Melkein kaikki muut ongelmat syntyvät taloudellisesta epävarmuudesta: se, ettei maalauksia osteta, synnyttää joskus tunteen siitä, että olen taiteilijana arvoton, keskinkertainen ja epäkiinnostava. Samoin kielteinen apurahapäätös aiheuttaa hetkeksi tunteen huonoudesta. Työtä ei jaksa tehdä, jos usko oman taiteen arvoon, joka ei riipu ostajista tai apurahalautakunnista, ei ole vahva. Ja jos ei ole varaa maksaa työhuonetta, on keksittävä jotain pienimuotoisempaa. Muutaman kerran olen vuokrannut työhuoneen pois ja tehnyt kotona pieniä kollaaseja tai akvarelleja. Tai sitten vaihdan välinettä, ja kirjoitan. Olen tehnyt mm. yhden lyhytelokuvakäsikirjoituksen ja katalogitekstejä kollegoille. Yhteen aikaan toimin vapaana toimittajana ja kriitikkona, mistä sai vähän lisätuloja, mutta tällä hetkellä kirjoitan lähinnä blogiani Hekumaa (kunpa saisinkin siitä palkkaa kuten suosituimmat muotibloggarit!).

Miksi haluat tehdä taidetta juuri niillä menetelmillä joilla työskentelet?

Maalaan akryyliväreillä tekniikan nopeuden ja monipuolisuuden vuoksi. Akryylilla on mahdollista maalata kuultavan akvarellimaisesti tai hyvin paksusti, reliefimäisesti – ja kaikkea näitten väliltä. Väri kuivuu nopeasti, mikä sopii temperamentilleni; työtä pääsee yleensä jatkamaan viimeistään seuraavana päivänä. Olen varma, että tulen vielä keksimään monta uutta tapaa käyttää tätä tekniikkaa. Mieluiten maalaan kookkaita teoksia, koska pidän työn fyysisyydestä ja laajoista liikkeistä kankaalla.

Millainen työhuone sinulla on taiteen tekemistä varten?

Työskentelen ateljeessa, joka on kooltaan 38m2. Työhuoneen yhteydessä on lisäksi erillinen varastotila. Koska maalaan ”isosti” ja teokseni ovat kookkaita, tarvitsen paljon tilaa. Tilassa on valaistuksena hyvät päivänvaloputket (ikkunat ovat pienet, ja päivänvalo harvoin riittää). Olen tilaani tyytyväinen, mutta kukapa ei joskus haaveilisi valtavasta, korkeasta ateljeesta, jossa olisi suuret ikkunat pohjoiseen.

Inspiraatiokuvat Madeiralta 2006, kun teini oli vielä pieni.

Black is the New Orange

Heräävä 2016

Olipa kerran oranssi, joka ei  halunnut olla oranssi. Mutta ei se oikein tiennyt, mikä se haluaisi olla. Taiteilija sanoi: annan sinulle keltaista, pinkkiä ja alitsariinia. Maalaus makasi lahnana lattialla ja odotti palveluksia. Taiteilija teki parhaansa.

"Ei, minulla on kuuma!" maalaus sanoi seuraavana päivänä, "sinä teit minusta tulipalon. Vilvoita!" Selvä, olkoon,voin kokeilla, maalari sanoi.

Ei, minuun sattuu, maalaus huusi, miksi sinä tälla lailla riepottelet? Minä sanoin, että on vähän kylmä, ja sinä toimitat minut napapiirille. Halusin hieman viilennystä, ja sinä syväjäädytät! Minä haluan oranssia ja punaista ja keltaista! Jo nyt on, taiteilija jupisi, selvä, saamasi pitää ja palautti maalauksen melkein aiemmalle tolalle, jätti viileää vain pikkiriikkisen.

Mutta taas maalaus vikisi. Minä haluan olla  kiiltävämpi! Kuule, taiteilija sanoi, mikä ihmeen draama queen sinä olet! Ihan kuin minulla ei olisi muita töitä tehtävänä. Sinä sen kun ruikutat ja viet kaiken ajan. Ympäri ämpäri pitäisi olla koko ajan kääntämässä, kas kun et vaadi vihreää. Riitapukari! Narsisti! Maalaus ja taiteilija riitelivät painokelvottomin sanakääntein päiväkausia. Lopulta taiteilija tympääntyi: selvä, en tee sinusta yhtään mitään. Kukaan ei tule ikinä näkemään sinua, siitäs saat.

Maalausparka oli unohdettuna ateljeen nurkassa vuoden päivät. Se oli uppiniskaisesti hiljaa, piti pitkää vihaa. Taiteilija teki muita hommia. Sitten kerran, kun taiteilija ei soittanut punkkirähinärokkiräppimusiikkia, hän kuuli työhuoneen nurkasta itkua. Kuka kumma, hän ihmetteli. Taiteilija höristi korviaan paikantaaksen äänen. Itkuliisa löytyi muiden maalausten takaa. Jassoo, sinä, taiteilija totesi. Mitä sinä haluat? "Haluaisin tulla valmiiksi, niin kuin nuo toiset, voisitko kiltti maalata minut valmiiksi."

Suoraan sanoen taiteilijaa ei yhtään huvittanut. Hän kuitenkin lupasi yrittää. Ja mitä tapahtui? Taas tuli riitaa. Taiteilija hermostui toden teolla. Nyt minä maalaan sinut mustaksi ja sillä selvä, hän sanoi. Niinpä hän sekoitti puolipeittävän mustan värin ja ryhtyi puuhaan. Ei ei ei, maalaus huusi henkensä hädässä, ei! Taiteilija heltyi, hän otti rätin ja alkoi pyyhkiä mustaa pois sieltä täältä. Nousi hehku, syntyi sovinto, joka viimeisteltiin violetilla glitterillä.

Crazy Birds

Aamuyön linnut (125x160cm) 2016

Sanoinkin vissiin viimeksi että oranssi everywhere oranssi everybody. Tämä Crazy Bird Spice Girl valmistui siis tietenkin oranssittamalla (alla pinkki-kelta-turkoosi kierros). Tuo tummanpunainen siellä huiskeen keskellä on Essien uusi muotisävy big spender, ja minulla on kynsissä sävyä meet me at the sunset. Odottelen vielä ultimate-oranssinkeltaista kesäsävyä. Ja sitä että Essie alkaa sponssata Hekumaa, täällä on kaikki niitten värit!!! Tai tulisinko teille suunnitelijaksi? Mulla on värisilmä ja nimikorva.

Hetken verran harkitsin maalaukselle nimeä Angry Birds, sillä onhan tuo vähän aggressiivinen jopa, mutta minä inhoan niitä siivekkäitä tihulaisia liikaa - maalaustani en sentään inhoa, jos vaikka hitusen dissaisinkin. Olen joskus joutunut altistumaan raivolinnuille, ja minä kärsin. Kriik krääk kirkuvinku, mäsh, - helvetillistä melusaastetta ja visuaalista häirintää. Jos ei tule mania, niin tulee migreeni. Onneksi minulla ei ole poikalapsia. Joutuisivat ruutuaikadeprivaatioon.

Unohdetaan siis ruutukummitukset. Muistelin sitä, kun alkutalvesta, kun silloin tällöin vahingossa heräsin aamuyöstä, hullut linnut olivat äänessä kello kolme. Talviyö oli tumma, mutta hullulinnut hinkuivat parittelemaan, ja niitten kiima sähköisti maiseman fluoriväreihin. Ehkä tässä on jotain sellaista. Nyt kevätaamuina linnut ääntelevät mielestäni lempeämmin, tänään kuuntelin niitä parvekkeella viideltä eikä kahvirauhani mitenkään häiriintynyt.

Kreisilinnuista tuli mieleen, että rakas siskoni Miriam on monta kuukautta meinannut ja jahkannut vlogin aloittamista. Se on pulputtanut ideoitaan, että tälleen mä sanon ja tälleen - eiks oo hyvä, ja kirjoitellut matskua monen jakson verran. Mutta silti se on että emmätiiä, emmäuskalla, emmäosaa, emmä. Sori Miri, kun nyt juoruan susta mutta move that ass, Sis! Täällä on yksi katsoja, ja aika monta muuta tulee heti! Emmä emmää... lopeta emmäilly, ämmä - shake it, biiitch!

Me molemmathan ollaan harrastettu Tinderiä, mutta Miriam on suorittanut ihan kunnon sosiologista tutkimusta aiheen parissa, joten hänellä on paljon mielenkiintoista sanottavaa. (Ja miksi tämä tuli mieleen paskalinnuista? Se selviää kohta) Mirillä oli treffit yhden jäbänkaa, jäbä oli pyytänyt Mirin drinkille. Se oli ihan söpö ruskeasilmä. Me suomalaisjuutalaiset sisarukset ymmärrämme tällaisen kutsun niin, että mies haluaa tarjota drinkin - mutta se saattaakin olla väärinymmärrys. Mies hilautui tiskille, sisko perässä, baarissa oli tungos. Mitä sä juot, mies kysyi. Mi juo siideriä. Mies tilasi kokista. Itselleen. Katsellaan, sosiologisesti, Mi ajatteli ja tilasi tasa-arvosiiderin. Mies oli turkkilainen - okei, mä oon käynyt sun kotimaassa kaksi kertaa, Mi kertoi. Miehellä oli hermostunut kimeä nauru - vitun epämiehekästä, Mi ajatteli. Sillä oli paskalintufirman käyntikortti!  Mi nauroi paskaisesti  kovaan ääneen. Räkäisesti ja pitkään. Eikä selitellyt.

Oranssimania

Golden Spirit 5 (125x160cm) 2016

Oranssi on kuuma. Pussaan teitä oranssein huulin PUS.