Börja börjar började har börjat

Jag kan inte hitta mina arbertskor.

Nu ska jag egentligen börja att måla igen. Fantastisk! Jag har saknad min ateljee, mitt eget rum, när jag kan sitta titta och hitta. I lugn och ro.

De flestä har jag förstås saknad de ändlösa möjliheter som målningen erbjudar.

(Jag har varit på ruotsinlaiva, kanske därför skriver jag på pakkoruotsi. Ursäkta.)

Jag hade en "sabbatspaus" för fem månaden. Jag behovde vilan efter min jättejättejättestor uttställningen. Och dessutom hade alla mina pengarna försvunnit. Så hyrde jag min ateljee ut. Nu ska jag flytta tillbaka.

Titta nu, det finns verkligen ingentig i min ateljee. De ända målningar kan man hitta på golvet:


Tråkiga färjerna

Den här ser faktiskt kiva ut, tyvärr kan jag inte sälja det.


Min rosa jacka är här i korridor igen!

Nödvändighet: varasto. Alla mina arbetssaker har varit här.

Teckningar ligger här i bra ordning.

Nu en reklam och en liten önska på finska:
Rakennusmuovi odottelee pääsyään lattian suojaksi. Tätä ihanaa paksua, 3m leveää muovia löytyi Oulunkylän K-raudasta - heei, antakaa mulle mainosrahaa, tai ainakin sponssipensseleitä! Mitä tämäkin on, että muotibloggareille kyllä lähetään vaatteet ja meikit ja kengät ja laukut kotiin ja vielä palkkaakin maksetaan. Miksi en ole kysynyt Kymin Palokärjeltä  Lascault´ta Maimerilta tai Spectrumilta enkä edes Malmin eríkoishöyläämösta, tyhmä tyhmä! Mutta nyt kun luitte tämän: lähettäkää kaikkea!

Sådant ser det nu ut, mycket bättre! Alla färgerna har hittat egna platserna. På morgon ska jag äntligen måla!

Tonåringen har kommit hemma. Hon hälsar "Nej! Inte på svenska! Aldrig i livet! Du är så dum. Tror du att inga människa ska läsa  dina skrivningarna igen?"(Kanske om jag lovar inte använda pakkoruotsi igen? Men det finns ju många andra språk, min favoriter är estoniska och hebreiska, och jag har even studerat litet kikuju och den gamla grekiska.)

Everydayhappyday

Olen ollut viime viikot varsin iloinen ja onnellinen. Pakkanen piristää, aurinko tulee jo aamiaispöytään ja viipyy iltapäiväkahvilla. Punakeltainen orkidea kukkii, ja viisi muuta aikoo kohta. Irinasta on tullut mitä eläväisin olento, hänellä oma omituisensa tapa pukeutua, liikkua ja puhua. Jammailen Irinan kanssa voimazumbapallojumppaa ja koristelen turkoosia joulukuusta pääsiäismunilla. Hekuma on saanut uusia lukijoita, tässä kuussa täällä on käyty yli 1700 kertaa! Ja minä olen saanut jokusen fanikirjeen.

Muuan komea mies soittelee melkein joka viikko, haluaa tavata heti aamutuimaan (no LOL, se on yhden koulun seksikäs reksi, joka pyytää minua töihin). (Olikohan tuon kirjoittaminen nyt niin viisasta? Vaan minkäs minä asialle mahdan. Soittelee se - ja on tod. hot.)

Olen syönyt joka päivä vaniljajäätelöä suolapähkinöiden ja kinuskikastikkeen kanssa ja laihtunut kilon, tämän herkkuvinkin minulle kertoi ystävänikollegani PT. (Asiantuntijakalorilausunto: älä syö mitään muuta, kahvia saat aamulla juoda, toisten mielestä mustana, mutta itse suosin maitotilkkaa, olikohan se espanjaksi cafe cortado, niin luulen, siis minä olen yleensä aivan tiukkatarkka lähdeviitteiden kanssa, nyt näin vain heitän ihan tarkistamatta, mutta jos joku huomaa korjaamisen tarpeen, niin please do); toinen hyvä väliaikaisdieetti on laittikola (ihan on ok se Rainwow, Pepsi Maxiin voi sijoittaa ja luottaa, jos olet ihan romuna) ja valkosuklaalevy.

Uudet maalausaiheet heräilevät, ihan muutama päivä enää, sitten ne alkavat ryöpsähdellä kankaalle.

10 litraa sukkahousuja; näin järjestelmällinen henkilö järjestää sen jonkun maanikon ostokset.

Minulla on tunne, että saattaisin pystyä välttämään perinteisen kevätmanian. Joku voisi sanoa, että hei beibi, tää sun puheryöppy vihjaa vähän muuta. Not. Tytärkin epäili, kun menin sen eteen onnellistelemaan, ilmehtimään ja tekemään hassumuuveja. Esitti vastatodisteita: et sä voi olla onnellinen, sä asut kaupungin asunnossa, sulla on kapinoiva teinitytär ja ammatti, josta ei saa mitään rahaa. Mitäs onnen esteitä ne tuommoiset on? Sanoin vielä että kuule, kun tämän kirjeen tästä lähetän, niin heti tulee kahdeksan tonnia. Sillä oli hetken sellainen ooh-ilme, sitten se älysi että niin varmaan joo. Ja sen jälkeen testasi: mennäänkö shoppailemaan? Maniamutsi nimittäin lähtisi siltä seisomalta. Sanoin ei, se on vaarallista. Ei kun mennään vaan halpoihin kauppoihin, koklasi. Ei käy ei. En lähde.

No miten se mania sitten estetään? Pointti on siinä, että pää ei saa lähteä kierroksille. Keinoja on kolme. Se shoppailukeino, eli ei mitään shoppailua. Ei yhtään tun mitään. En käy missään muussa kaupassa kuin ruoka- rauta- ja maalikaupassa. En klikkaa sitä fb:n kyljessä huutavaa nettikauppamainosta (tämä on kyllä toooosi vaikeaa). En juo alkoholia. Siitä kun tulee niin huisin kivaa, että mitäs tuota heti lopettelemaan; bileet! Lepään paljon, jos päässä surisee, menen heti pötköttämään, laitan päähän sen, mikä sen nimi on, millä täsmäpimennetään silmät, niitä mitä joissain lentokoneissa jaetaan, joku silmikko tai tai naamio, paitsi noita pidetään jossain karnevaaleissa ja niissä on silmäreiät, ja on hurjan jännittävää, kun ei tiedä, kuka kukin on, mikä sen reiättömän nimi on hä? Minulla on henkkiksenmaukkiksen paljettipäällysteinen musta, siinä on kuningattaren hyvä pikkuisen levähdellä. Sitten: jätän keittiön siivoamatta (teini voi vapaavalintaisesti halutessaan tiskata ja luutuilla, näistä saattaa mutsin mielialasta riippuen tienata jtn tai sitten tulee vain sellainen sanominen että voi kuule, minä en voi sulle pikku euroiksi muuttua, ikäisesi ihmisen kuuluu ihan osallistua kodin asioihin, aina ei ole höyryävä annos kivalla puhtaalla lautasella sopivan juoman kanssa (voisko olla jälkiruokakin?) odottamassa neidin tullessa kotiin).

Muistan vielä: En pukeudu superwoman-asuun enkä tehotyttöile. Olen ihan härskisti laiska.

En tiedä tämän orkidean nimeä, mutta kauniit ovat kukat, harvinaisempaa lajia kuin ne takuuvarmat kämmekät. Vaikeampi saada kukkimaan kuulemma. 

Näitä joku maanikko osti urakalla, oliko se nyt viime keväänä tai toissa-. Ensin mentiin poikaystävän kanssa Ikeaan, ja minä puolustauduin vahvasti, kun tuo jotenkin toppuutteli, kukat maksoivat ehkä 9,90, (halpoja! halpoja on ostettava monta tai tulee paha mieli!) tsibale (sanoisin abalttiarallaa , mutta hyi h:tti mikä sana, kuka noita imakoita ihanuuksia keksii, varmaan joku kielelläkiusaamiskomitea). Sitten arvelin että PY ei välttis lähde maanikon kanssa shoppisreissulle uudestaan heti seuraavana päivänä, ja ihan pokena sanoin ohimennen X:lle että käytäiskö vähä kattelee Ikeast kaikkee.. Xllä oli akateeminen opinnnäyte kesken ja viikon yövalvomisten jälkeen se ajatteli pitää pienen breikin ja lähti megeen ilomielin; ja Xäähän ei niin kiinnosta miten ex-muija rahojaan käyttelee, niin tuli siinä kaikkia orkideoja ja kaktuksia laitettua ikkunalaudat täyteen.

Alepassa on uutta tummaa Rainbow-kahvia, 2,49€ ja se on hyvää. Vaatekaapissani on kaikkia ihania juttuja. Tosin olin aivan kauhuissani ja häpeissäni, kun suoritin sukkahoususavotan, ja mitä niitä nyt oli, sukkahousuja, kaikenlaisia, vähintään sata paria, siis kenellä on sadat sukkahousut! Kysyn vaan. Kurvissa on toosi hyvä sushipaikka, ja lehdessä luki tänään että sushia saa syödä sormin. Minä en osaa syödä hienosti. Minkä hiton takia haarukkaa täytyy pitää vasemmassa kädessä jos ei ole vasenkätinen? En. Koti on muuttunut niin kaoottiseksi että se on jo kodikasta (onkos tämäkin joku ilon aihe sitten, olkoon). Viime perjantaina kävin huippuhyvän lyhytelokuvan ensi-illassa Jee, tilaisuus kävelyttää Pura Lopezeja, nyt ei tule kuvaa, joku raja, avajaisraja, mutta voin antaa verbaalikuvan: pitkät, mustaa mokkaa, karvasisus, käännettävä varsi, saappaista saa siis normikohtuut tai pitkät ”lutkasaappaat” (tällä kertaa en kääntänyt varsia), korkeat, tietty, korokepohjassa pienet niittikoristeet. Niin, se leffa, se oli Paratiisin avaimet, suosittelen.

14 litraa sukkahousuja. Minigrippussit on tällaseen hyvii.

Oo, ja kuntosali: puolessa vuodessa olen pystynyt lisäämään painoja eri vekottimiin kahteen kertaan, että mä olen vahva! No kai te tiedätte tän, että vahva on uus laiha.

Joku varmasti luulee että mä olen leuhka blondibimbobitch, mutta osaan kehua muitakin kuin itseäni. Kehunpa sen, että se kapinoiva teinitytär vasta onkin vahva, se on cheerleader base, ja niitten pitää vetää kunnon punnerruksia siellä ihan sikana, se varmaan antais pojille turpaan tosta vaan, varmaan on antanutkin, ei kai sellaisia mutsille kerrota, öö olikos tuo turpaananto nyt oikein kehuttava juttu, tässä nyt vaan on vilkkaat sormet mielenjatkeena. Kehun vielä pari kollegaa. Kaarina Haka ja Mia Saharla, checkthemout. Jotain vielä voisin kehua. Vaikka mun serkkuja, no sen yhden Sysserin te tiedättekin, mutta niitä on aika paljon myös Korhos-nimisiä, Anna-Reetta teki huippisgradun ja vähän se osaa espanjaa hyvin.

X:ää en kehu, koska kukaan ei kehu itseään yhtä pajon kuin se. Siis se soittaa minulle kertoakseen ”minä tuossa juoksin maratonin iltalenkiksi” ja mitä näitä kaikkia onkaan. ”Juoksin 50 kilometriä. Juoksin 70 kilometriä. Juoksin 100 kilometriä”. Ja nyt se on taas niin mielissään kun minä hänestä kirjotan, eli ottaa kehuna kuitenkin, sanoo työkavereilleen että kahtokaahan sitä eksän blogia. No oli se opettanut jollekin kapiaiskamulleen abstraktin taiteen beisikkejä, että vissiin se sitten taiteenkin vuoksi käskee tätä kahtomaan välillä. Mutta kyllä ihminen saa itseäänkin kehua ja olla ylpeä suorituksistaan. Vaan jos on niin ylpeä, että omassa erinomaisuudessaan julistaa kaikki muut luusereiksi, ei hyvä, ja näitähän on, ei kovin kivoja kavereita.

Täs o vaa kaheksa litraa, mitäs noilla. Litraan menee vaan jtn tyyliin 12 ehk.

Vielä on lisääkin häpihäpi-asiaa, tai se on samalla sellaista vakavaa elämänvalinnat-asiaa, säästetään ensi kertaan.

Riemastunut kritiikki Satakunnan Kansassa

Taiteilija tykkää kun kriitikko tykkää

Maaria Oikarinen, Anna minulle nimi (alakerta), Jari Järnström, Jukka Kinanen, Hanne Lindström, Maarit Malin-Pötry, Maaria Märkälä, Timo Partanen, Reijo Puranen ja Veera Saurama Piirtämisen rajoilla (yläkerta) 21.1. saakka. Poriginal-galleria, Eteläranta 6, Pori, avoinna ti–su 11–18.

Poriginalin vuosi käynnistyy piirustusnäyttelyllä ja maalausnäyttelyllä.

Voi kuulostaa lattealta, mutta on ihan muuta. Taitavasta ripustuksesta muodostuu kaksi tilallista kokonaiskokemusta.

En olisi arvannut, miten hallitusti kahdeksan hengen ryhmänäyttely asettuu gallerian yläkertaan. Näyttely julistaa piirtämiseen teknisyyden ja ihmisläheisyyden kiehtovaa suhdetta. Monimuotoisuus kukoistaa, vaikka mukaan on valikoitu lähes yksinomaan mustavalkoisia teoksia.

Ryhmä on nimennyt itsensä Piirustusluokaksi. Kaikesta välittyy kypsä ammattimaisuus ja innostava sekä innostuva ote oppimiseen. Itse asiassa luokalla on monta pitkän linjan taideopettajaa. Näyttelyn helmi on Piirustusluokan työskentelyä ja piirtämisen mittakaavoja kuvaava videokooste.

Alakerrassa juhlivat värit. Maaria Oikarisen
(s. 1972) lattiasta kattoon yltävät maalaukset synnyttävät arkkitehtonisen, kohottavan tunnelman.

Jokainen maalaus on kuin pylväiden välistä avautuva huikea näky.

Pystysuunnassa kiertyvät roiskeet, valumat ja verkostot pysyvät ihmeellisesti hallinnassa. Maalaamisen ruumiillisuus ja yltiöpäisyys näkyvät ilman, että teokset olisivat mielestäni kielteisesti latautuneita tai sekopäisiä.

Oikarinen haastaa näyttelyvieraita antamaan teoksilleen nimiä. Pyörittelen mielessäni jonkinlaisia voiman ja riemun ylistyslauluja. Tältä voisi tuntua, jos saisi seistä kukkulalle rakennetussa kreikkalaisessa temppelissä ja katsella ulkopuolella räiskyvää ilotulitusta.

Näistä näyttelyistä tarttuu työn ilo, jota ei tee mieli kriittisyydellä sammuttaa.

Tuuli Penttinen-Lampisuo

Porin avajaiset

Kaima Maaria Märkälä ja muutama 19:sta piirustuksesta. Yhdella jättijätti, toisella paljonpaljon. Onko Maarian synonyymi suuruudenhullu?  

Galleristi Kai Ruohosen kanssa 

 Jari Järnström

 Värit ovat vauvojen mieleen! Hän katsoi ylös, sivulle, alas ja mitä ilmeisimmin tykkäsi.

 Näkymää yläkerrasta

 Mikä lie miesnäkökulma. Enkä tajuu mitä mä oon tossa tekemässä.
Ylhäällä oli mustavalkoiset tarjottavat, mulla tietty värikkäät.

Joo, tää on cotton duckia, en oo pohjustanu, kyllä se väri menee vähän läpi, kun on märkää.

Reijo Puranen

Jukka Kinanen

Maarit Malin-Pötry

 Jari, porilainen toimittaja ja taiteilija Helena Laine ja Maariat

Jari antaa maalauksilleni nimiä

Onks tukka hyvin?

Pura Lopezin saappaat, nää on ollut mulla varmaan jtn kymmenen vuotta. Huom toi vetoketju ei enää mee ihan kiinni, koska kuntosali (mutta mulla on toosi vahvat jalat!)

Porin taidemuseon Poriginal-galleriassa on kaksi kerrosta, joten luontevasti siellä voi olla kaksi näyttelyä yhtä aikaa. Nyt yläkerran puolella oli Piirustusluokka-niminen ryhmä (ks. kritiikkipostaus). Tässä on vähän kuvia kummastakin kerroksesta. Harmikseni en saanut kunnon kuvia kaikista piirustusluokkalaisista, gallerian spotit valaisivat kyllä teokset, mutta niiden valokehä ei ulottunut kovin pitkälle, eikä luonnonvaloa tammikuun iltana tietenkään ole.

Porissakin minulla oli Anna minulle nimi -idea, julkaisen nimet, kunhan ehdin.

Porin Poriginal-galleriassa

Tältä näyttää viime perjantaina avattu näyttelyni Porin Poriginal-galleriassa.

Vaikuttaako tutulta? Tosiaan, osa maalauksista oli esillä elokuussa Helsingin Kanneltalon galleriassa ja pari keväällä 2012 Tuulispää-näyttelyssäni Suomenlinnan Rantakasarmin galleriassa. Kun näkee suuren vaivan ja satsaa maalauksiin ajan ja energian lisäksi kamalasti rahaa, tuntuisi ihan tyhmältä näyttää teokset vain kerran, yhdelle yleisölle. Siksi halusin hakea näyttelyaikaa jostain uudesta kaupungista. Olin kuullut kehuttavan Porin taidemuseon yhteydessä olevaa Poriginalia, joten kokeilin sitä, ja tärppäsi.

Teokset (kooltaan n.340x180cm) ovat kaikissa kolmessa näyttelyssä ulottuneet melkein katosta lattiaan. Tilat ovat kuitenkin keskenään aivan erilaiset, etenkin mitä korkeuteen tulee. Rantakasarmin ripustusseinä on vain reilu pari metriä korkea, joten maalaukset makoilivat vaakasuorassa. Kanneltalossa maalaukset kurkottivat seitsemän metrin kattokorkeuteen saakka, sillä olin yhdistänyt kaksi 340x180cm kangasta yhdeksi piiitkäksi kokonaisuudeksi. Poriginalin tilan korkeus on neljä metriä, joten paikka on passeli näille "puolikkaille".

Katsojan ja maalauksen väliset mittasuhteet ovat jokaisessa näyttelyssä olleet erilaiset. Tämä vaikuttaa merkittävästi katsomiskokemukseen. Suomenlinnassa maalauksia "luettiin" vasemmalta oikealle (ja oikealta vasemmalle, ja tässäpä kysymys, joka minua kiinnostaa kovasti: miten paljon äidinkielen kirjoitussuunta vaikuttaa kuvien tekemiseen ja katsomiseen, näkeekö heprean- tai arabiankielinen katsoja maalauksen eri tavalla kuin suomen- tai ruotsinkielinen?) Kun näyttelyn teoksia katsoi vähän kauempaa, tarvitsi liikuttaa vain silmiään ja näki koko maalauksen, pään kääntäminen ei siis ollut tarpeen. Lähietäisyydellä lyhyempikin ihminen ylsi ainakin varpaille noustessaan koskettamaan kankaan yläreunaa.

Kanneltalon pitkulaisissa kankaissa ylös-alas-ylös-alas-dynamiikka oli erityisen korostunut. Niskaa täytyi pitää ihan kenossa nähdäkseen yläpuoliskon, jota olisi voinut tarkastella läheltä vain nosturin avulla. Kohta, joka Kanneltalossa oli kaukana viidessä metrissä, on nyt Poriginalissa ihan naaman edessä. Kun 180-senttinen ihminen levittää kätensä, sormenpäät yltävät täsmälleen kankaan reunasta reunaan. Edelleen maalaus on paljon ihmistä isompi; korkeutta ei Poriginalissakaan niin vain oteta haltuun. Paitsi Robert Wadlow, maailman kaikkien aikojen pisin tunnettu ihminen, 272cm, olisi voinut koskettaa maalauksen yläreunaa.

Isoille teoksille sopii selkeä tila, jossa on pitkiä seiniä, mielellään tasainen katto ja mahdollisimman vähän rikkovia elementtejä kuten ikkunoita, ovia, syvennyksiä ja ulokkeita. Poriginalin yläkerta on alakertaa matalampi ja hajanaisempi, niinpä halusin ajan alakerrasta. Yläkerrassa on samaan aikaan Piirustusluokka-nimisen porukan yhteisnäyttely. (Jokunen kuva sieltäkin tulossa avajaispostaukseen).

Näyttelyä ripustettaessa pohditaan, kokeillaan ja mittaillaan, missä järjestyksessä teosten kuuluisi olla ja miten kaukana toisistaan, nurkista, katosta ja lattiasta. Minulla on usein jonkinlainen alustava ripustussuunnitelma, jonka olen miettinyt maalauskuvien, gallerian tilakuvien ja pohjapiirroksen avulla. Jos näyttelypaikka ei ole kovin kaukana, käyn ensimmäiseksi paikan päällä visualisoimassa, mittailemassa ja tarkistamassa yksityiskohtia. Työn edetessä saatan käydä vielä toistamiseen. Nyt en tehnyt tätä, vaan luotin kuviin. Kunnollisen pohjapiirustuksen perusteella on melko helppo arvioida, montako työtä tilaan mahtuu, nytkin tiesin, että yksitoista olisi oikea määrä. Mutta maalauskuvat ovat haaleita postimerkkejä oikeisiin teoksiin verrattuna. Huh, totesin, kun rullia avattiin, väriä, väriä, väriä! Koska en ole maalannut muutamaan kuukauteen, ja teokset ovat olleet varastossa, kohtaaminen oli vaikuttava. Johan tästä mania paukahtaa päälle, ajattelin. No ei sentään, kun piti skarppina matemaatikkona siinä olla.

Periaatteessa samoista maalauksista saisi järjestystä vaihtamalla vaikka kuinka monta erilaista näyttelykokonaisuutta. Käytännössä kuitenkin toiset maalaukset sopivat vierekkäin, toiset eivät sovi. Joskus joutuu jättämään jonkin tosi hyvän työn pois, koska se ei vain istu kokonaisuuteen. Ripustus on aikaa vievää puuhaa; vaikka olisi miten suunnitellut ja varautunut, paikan päällä täytyy säätää ja säveltää monta juttua. Täytyy korjata, kun maalaus tulee vahingossa väärään kohtaan tai vinoon (ei ei, sen pitää olla kaksi senttiä vasempaan! nyt on sentin liian alhaalla! kokeile sittenkin viisi senttiä ylös... nyt laske vasenta, ei noin paljon, nosta oikeaa, vähän vielä, odota, joo se on siinä ei kun...). Yllättävän usein gallerian vaakasuora ja pystysuora ovat hieman muuta kuin vatupassin näyttämä. Silloin pitää vain arvioida silmämääräisesti.

Kanneltalossa aloittamani projekti Anna minulle nimi jatkuu nyt Porissa. Teoslistassa on maalauksen numeron jälkeen tyhjä viiva, jolle katsoja saa kirjoittaa omasta kokemuksestaan nousevan nimen. Jännittävää nähdä, millaisia nimiehdotuksia maalauksille tällä kertaa tulee.

Miten kirjoitan Irinan?

Käytin eilen 0,45% apurahasta ostamalla Irinalle tavaroita. Tiimarissa oli kaikenlaista hauskaa sälää 90% alennuksella! Kun Irina on maniassa, on yhtä aikaa joulu, vappu ja pääsiäinen.

Koska Irinaa ei oikeasti ole olemassa, minun täytyy keksiä Irina. Miten se tapahtuu?

Aiemmin syksyllä tein Irinaa näyttelevän Anna-Sofian kanssa vähän harjoituksia, joissa haimme tuntumaa siihen, millainen mania-Irina voisi olla. Olin tätä ennen keksinyt Irinalle ammatin: hän työskentelee kuntosalilla personal trainerina ja ryhmäliikuntatuntien vetäjänä. Keräsin kaapeistani pari laatikollista vaatteita, joita maaninen nainen saattaisi käyttää. Maanikko on usein överi ja kummallinen, joten laitoin Irinan yhdistelemään ja kerrostamaan erityylisiä ja -värisiä vaatteita. Meikkasin silmät vahvalla oranssin ja turkoosin yhdistelmällä. Mietimme Irinan puhetapaa, ilmeitä ja eleitä. Kehitin tilanteita: Irina jumppaa kotona yöllä, Irina on lenkillä, Irina on lähdössä bilettämään. Otin valokuvia, näitä joilla olen viime postauksia kuvittanut. Valokuvien tarkoitus oli myös näyttää apurahoista päättäville, mistä on kyse.

Päässäni on aika iso varanto bipomateriaalia. Olen lukenut aiheesta useamman kirjan ja tutustunut ja vähän osallistunutkin netin keskusteluforumeihin. Olen käynyt puolivuotisen oireidenhallintakurssin, jolle osallistui kymmenkunta bipopersoonaa. Saimme faktatietoa ja teimme erilaisia tehtäviä, joiden avulla opimme ymmärtämään omaa sairauttamme ja kehittämään keinoja bipon hallintaan. Kurssi oli samalla ryhmäterapiaa: kokemusten jakaminen oli tärkeässä osassa. Olen kuullut paljon tarinoita maniatempauksista ja masennuksen kamaluudesta. Myös sairaalassa olen tutustunut moniin bipoihin ja nähnyt häiriön kumpaakin laitaa. Kun laittaa monta maanikkoa yhteen, voi tulla aika hassua ja raisua menoa, (jonka hoitajat tosin helposti pilaavat, onneksi ne eivät aina joka paikkaan kerkiä eivätkä viitsi, kun pullakahvittelevat keskenään).

Taiteilijoiden joukossa on lukemattomia bipoja – välillä tuntuu, että ainakin joka toinen. Voi olla, että bipo on taiteilijalle helpompi kantaa, kuin säännöllisesti viisi päivää viikossa klo 8-16 työskentelevälle. Taiteilija saattaa pystyä suuntaamaan maniaenergian työhönsä ja välttymään täten liioilta törttöilyiltä. On mielenkiintoista, että taiteellinen prosessi sinällään noudattaa maanisdepressiivistä kaavaa. Luomisvaiheessa taiteilija laittaa työhönsä valtavasti energiaa, keskittyy ja pyrkii ylittämään itsensä. Kokemus voi olla huima, lennokas ja ekstaattinenkin. Teoksen valmistuttua tulee tyhjä olo. Mitäs minä nyt teen, kun olen antanut kaikkeni? Siinäkö se oli, muuttuiko maailma miksikään? Väsyttää. Tulee hiljainen vaihe, johon liittyy usein surua ja masennustakin. Amerikkalainen psykologi Kay Redfield Jamison, itsekin bipo, on tutkinut tätä aihetta ja kirjoittanut siitä erinomaisen kirjan Touched with Fire: Manic-depressive Illness and the Artistic Temperament.

Kaikesta yllä kertomastani on paljon hyötyä Irinan kirjoittamisessa. On silti hyvä tehdä vähän tutkivaa taustatyötä. Ensinnäkin on hyvä kerrata joitakin asioita ja miettiä teosta niiden valossa. Seuraavista linkeistä on hyötyä niille, joita aihe kiinnostaa enemmän.

Käyn läpi mielialahäiriökyselyn, jolla selvitetään, saattaisiko potilaalla olla kaksisuuntainen mieliahäiriö ennen tarkempia tutkimuksia ja Youngin mania-asteikon, jonka avulla hoitohenkilökunta arvioi, onko potilas maaninen ja missä määrin. Nämä toimivat ikään kuin muistilistana, jonka avulla kehittelen Irinan hahmoa, ja mietin, millä lailla mania juuri Irinalla ilmenee. Onko Irina vilkas ja levoton vai ihan hyperaktiivinen? (Sitten mietin millä tavalla tämä näkyy, miten kerrron sen elokuvallisesti.) Onko hänellä kyseenalaisia suunnitelmia vai peräti hallusinaatioita? Tuhlaako hän rahaa? Huuteleeko ihmisille? (Taitaa muuten huudella, mutta mitä, kenelle ja missä? Tähän voi keksiä vaikka mitä!)

Käypä hoito -suosituksesta löytyy lääketieteellinen tietopaketti, joka sisältää mm. diagnostiset kriteerit ja potilasohje, nekin on hyvä lukea ajatuksella läpi. Teos ei tule olemaan dokumentti eikä valistusvideo mutta on hyvä tietää laajemminkin, mistä puhuu.

Tällä viikolla olen lukenut kaksi uutta, tänä syksynä ilmestynyttä kirjaa. Kaksisuuntainen mielialahäiriö: Opas sairastuneille ja heidän omaisilleen on oikein hyvä perusteos. Plussaa potilasesimerkeistä ja vivahteikkaasta ja konkreettisesta kielestä. Luku bipon historiasta olisi voinut olla laajempikin, enpäs tiennytkään, että "vanhimmat tekstit, joissa melankolia ja mania kuvataan selkeästi saman sairauden osina, ovat Aretaios Kappadokialaisen (30-150) laatimia".

Päivi Storgårdin romaani Keinulaudalla kertoo toimittaja-Outista, joka sairastuu bipoon. Kirja on ok, mutta ei mitenkään erinomainen. Mielestäni siinä kuvataan liikaa tuiki tavallista elämää, ei sillä etteikö sitäkin voisi tehdä kiinnostavasti, mutta miksipä ei irrottelisi sillä bipolla vähän enemmän, herkullinen aihe kuitenkin. Ehkä kirjoittaja ja kustannustoimittaja ovat ajatelleet, että kun kuvataan parisuhdetta, lasten saamista ja perhe-elämää, tavis tajuaa, että sairaus voi tulla kaiken sen tavallisen keskelle ja ehkä pystyy samastumaan päähenkilöön paremmin. Outin bipo on masennuspainotteista, jotenkin odotin koko ajan, että milloin sitä maniaa nyt oikein tulee. Masennus on tylsää, mania on kivaa! Tulihan sitä maniaakin sitten, oikein hurja seikkailu. Vaikka tietyt jutut, kuten korostunut itsetunto, kiireen tuntu, ja rahan tuhlaus, ovat aika tavallisia maniassa, ihmisaivot voivat tuossa tilassa keksiä mitä kummallisempia asioita ja tekemisiä. No, oikeasti mania on myös aika traagista, niin tässäkin kirjassa. Hesarin kriitikkoa häiritsi, että Outin elämä muistuttaa niin paljon kirjoittajan omia kokemuksia, joita tämä on jakanut haastatteluissa, olisi pitänyt etäännyttää enemmän. Minusta tämä ei ole kovin olennainen kysymys.

Näiden tutkimusten jälkeen onkin sitten aika hullutella. Mitä Irina voisi tehdä keltaisilla ja punaisilla cheerleader-huiskilla?