Porin Poriginal-galleriassa

Tältä näyttää viime perjantaina avattu näyttelyni Porin Poriginal-galleriassa.

Vaikuttaako tutulta? Tosiaan, osa maalauksista oli esillä elokuussa Helsingin Kanneltalon galleriassa ja pari keväällä 2012 Tuulispää-näyttelyssäni Suomenlinnan Rantakasarmin galleriassa. Kun näkee suuren vaivan ja satsaa maalauksiin ajan ja energian lisäksi kamalasti rahaa, tuntuisi ihan tyhmältä näyttää teokset vain kerran, yhdelle yleisölle. Siksi halusin hakea näyttelyaikaa jostain uudesta kaupungista. Olin kuullut kehuttavan Porin taidemuseon yhteydessä olevaa Poriginalia, joten kokeilin sitä, ja tärppäsi.

Teokset (kooltaan n.340x180cm) ovat kaikissa kolmessa näyttelyssä ulottuneet melkein katosta lattiaan. Tilat ovat kuitenkin keskenään aivan erilaiset, etenkin mitä korkeuteen tulee. Rantakasarmin ripustusseinä on vain reilu pari metriä korkea, joten maalaukset makoilivat vaakasuorassa. Kanneltalossa maalaukset kurkottivat seitsemän metrin kattokorkeuteen saakka, sillä olin yhdistänyt kaksi 340x180cm kangasta yhdeksi piiitkäksi kokonaisuudeksi. Poriginalin tilan korkeus on neljä metriä, joten paikka on passeli näille "puolikkaille".

Katsojan ja maalauksen väliset mittasuhteet ovat jokaisessa näyttelyssä olleet erilaiset. Tämä vaikuttaa merkittävästi katsomiskokemukseen. Suomenlinnassa maalauksia "luettiin" vasemmalta oikealle (ja oikealta vasemmalle, ja tässäpä kysymys, joka minua kiinnostaa kovasti: miten paljon äidinkielen kirjoitussuunta vaikuttaa kuvien tekemiseen ja katsomiseen, näkeekö heprean- tai arabiankielinen katsoja maalauksen eri tavalla kuin suomen- tai ruotsinkielinen?) Kun näyttelyn teoksia katsoi vähän kauempaa, tarvitsi liikuttaa vain silmiään ja näki koko maalauksen, pään kääntäminen ei siis ollut tarpeen. Lähietäisyydellä lyhyempikin ihminen ylsi ainakin varpaille noustessaan koskettamaan kankaan yläreunaa.

Kanneltalon pitkulaisissa kankaissa ylös-alas-ylös-alas-dynamiikka oli erityisen korostunut. Niskaa täytyi pitää ihan kenossa nähdäkseen yläpuoliskon, jota olisi voinut tarkastella läheltä vain nosturin avulla. Kohta, joka Kanneltalossa oli kaukana viidessä metrissä, on nyt Poriginalissa ihan naaman edessä. Kun 180-senttinen ihminen levittää kätensä, sormenpäät yltävät täsmälleen kankaan reunasta reunaan. Edelleen maalaus on paljon ihmistä isompi; korkeutta ei Poriginalissakaan niin vain oteta haltuun. Paitsi Robert Wadlow, maailman kaikkien aikojen pisin tunnettu ihminen, 272cm, olisi voinut koskettaa maalauksen yläreunaa.

Isoille teoksille sopii selkeä tila, jossa on pitkiä seiniä, mielellään tasainen katto ja mahdollisimman vähän rikkovia elementtejä kuten ikkunoita, ovia, syvennyksiä ja ulokkeita. Poriginalin yläkerta on alakertaa matalampi ja hajanaisempi, niinpä halusin ajan alakerrasta. Yläkerrassa on samaan aikaan Piirustusluokka-nimisen porukan yhteisnäyttely. (Jokunen kuva sieltäkin tulossa avajaispostaukseen).

Näyttelyä ripustettaessa pohditaan, kokeillaan ja mittaillaan, missä järjestyksessä teosten kuuluisi olla ja miten kaukana toisistaan, nurkista, katosta ja lattiasta. Minulla on usein jonkinlainen alustava ripustussuunnitelma, jonka olen miettinyt maalauskuvien, gallerian tilakuvien ja pohjapiirroksen avulla. Jos näyttelypaikka ei ole kovin kaukana, käyn ensimmäiseksi paikan päällä visualisoimassa, mittailemassa ja tarkistamassa yksityiskohtia. Työn edetessä saatan käydä vielä toistamiseen. Nyt en tehnyt tätä, vaan luotin kuviin. Kunnollisen pohjapiirustuksen perusteella on melko helppo arvioida, montako työtä tilaan mahtuu, nytkin tiesin, että yksitoista olisi oikea määrä. Mutta maalauskuvat ovat haaleita postimerkkejä oikeisiin teoksiin verrattuna. Huh, totesin, kun rullia avattiin, väriä, väriä, väriä! Koska en ole maalannut muutamaan kuukauteen, ja teokset ovat olleet varastossa, kohtaaminen oli vaikuttava. Johan tästä mania paukahtaa päälle, ajattelin. No ei sentään, kun piti skarppina matemaatikkona siinä olla.

Periaatteessa samoista maalauksista saisi järjestystä vaihtamalla vaikka kuinka monta erilaista näyttelykokonaisuutta. Käytännössä kuitenkin toiset maalaukset sopivat vierekkäin, toiset eivät sovi. Joskus joutuu jättämään jonkin tosi hyvän työn pois, koska se ei vain istu kokonaisuuteen. Ripustus on aikaa vievää puuhaa; vaikka olisi miten suunnitellut ja varautunut, paikan päällä täytyy säätää ja säveltää monta juttua. Täytyy korjata, kun maalaus tulee vahingossa väärään kohtaan tai vinoon (ei ei, sen pitää olla kaksi senttiä vasempaan! nyt on sentin liian alhaalla! kokeile sittenkin viisi senttiä ylös... nyt laske vasenta, ei noin paljon, nosta oikeaa, vähän vielä, odota, joo se on siinä ei kun...). Yllättävän usein gallerian vaakasuora ja pystysuora ovat hieman muuta kuin vatupassin näyttämä. Silloin pitää vain arvioida silmämääräisesti.

Kanneltalossa aloittamani projekti Anna minulle nimi jatkuu nyt Porissa. Teoslistassa on maalauksen numeron jälkeen tyhjä viiva, jolle katsoja saa kirjoittaa omasta kokemuksestaan nousevan nimen. Jännittävää nähdä, millaisia nimiehdotuksia maalauksille tällä kertaa tulee.