Täysosuma vai keisarin uudet vaatteet?

Yläpilvee huttuu skeidaa liirumlaarumii päläpälää paskanjauhantaa. Ainakin näitä määreitä olen kuullut kollegojeni käyttävän taideteoreetikkojen, kriitikoiden ja kuraattorien taideteksteistä. Usein myös taiteilijoiden itse kirjoittamat tiedotteet ja statementit saavat tuopin äärellä (tai työhuoneyhteisön kahvihuoneessa) satikutia.

Mutta kun oma näyttely koittaa, jokaisen täytyisi kirjoittaa tai saada joku kirjoittamaan tiedote lehdistölle. Joillekuille oman työn sanallistaminen on hyvinkin tärkeää; näistä toiset ovat taitavia älyllisiä kirjoittajia, jotka hallitsevat äidinkielensä ja osaavat käyttää sen suomia mahdollisuuksia samoin kuin käyttävät taiteessa taidevälineensä mahdollisuuksia. Teoksen ja kirjoituksen välillä vallitsee koherenssi; kenties jonkinlainen ajatusten vaihto, johon teoksen nimi voi vielä tulla kolmanneksi (”teoksen nimi sekä syventää sitä, mitä piirroksessa tai maalauksessa nähdään, että samalla kyseenalaistaa sen.” Matthias Winzen Marlene Dumasista). Piirretään ääriviivoja, mutta annetaan katsojan itse värittää.

Sitten on niitä taiteilijoita, jotka kirjoittavat tulitikusta puhelinluettelon verran eivätkä osaa käyttää edes tietokoneen oikolukuohjelmaa. Taiteilijalla on huikeat visiot näyttelynsä nerokkuudesta, ja hän varastaa sanataloonsa tiiliä muotifilosofeilta. Sellaisia tekstejä on kiusallista, jos ei mahdotonta, lukea. Harri Manner on kirjoittanut aiheesta satiirisen romaanin Suuri performanssi.

Tuntuu, että viime vuosina teksteihin on kuitenkin tullut enemmän tolkkua, kirjoittamiseen kiinnitetään huomiota taiteilijoiden koulutuksessa. Paitsi taidekoululaisille, myös ammatissa pidempään toimineille on tarjolla opetusta. Esimerkiksi  Art360-hanke on järjestänyt taiteilijoille kirjoituskursseja, joilla on laadittu tekstejä omasta työstä ja teoksista.

Nykytaiteilijoilta odotetaan, peräti vaaditaan kykyä puhua ja kirjoittaa töistään (minusta tuntuu, että odotetaan myös energistä ekstroverttiä persoonaa, jonka voimasta taviskin saa ammentaa). Moni haluaa nähdä taiteilijan ja kuulla tämän kertovan tuotannostaan. Etenkin, jos asiakas on ostoaikeissa, hän tahtoo taululle tarinan. Olenkin kertonut siitä, kuinka usein kysytään mitä olen ajatellut teosta tehdessäni. Siinä pitäisi sitten vielä näyttää hyvältä ja puhua kiinnostavasti, vähän muustakin kuin siitä taulusta, ainakin nyt parisuhdetilanteestaan ja harrastuksistaan.

Lienen maininnut, että minäkään en niin kovasti pidä taidepuheesta (jota paradoksaalisesti olen tässäkin jo monta kappaletta puhunut)? Postin tuomat näyttelytiedotteet lähinnä vituttavat. Usein ensimmäinen lause ratkaisee, jatkanko lukemista - monesti en viitsi. Kutsujen kuvia kyllä katselen mielelläni. Tehdessäni kriitikon työtä minulla oli tapana olla ehdottomasti lukematta tiedotetta ennen kuin katsoin näyttelyn. Teostiedotkin katsoin vasta teosten tarkastelun jälkeen. Olin ja olen sitä mieltä, että kuvataiteen on toimittava kuvana, mikään teksti tai pälätys ei voi tuoda siihen latausta, jos sellainen katsoessa puuttuu. Kyllä maailmaan sanoja mahtuu. Minä tahdon mennä verbaalisen maailman tuolle puolen, salaisuuksien maahan. Kuka sen sanoikaan (on tainnut monikin ajatella ja sanoa), että maalari tekee näkyvää näkymättömäksi?!

Hekuma on välillä ollut kuvablogi, toisinaan olen kertonut työskentelyni vaiheista, joskus taas pohtinut taidetta ja elämääkin noin yleisemmin. Hekuman taidepuhe on yleensä varsin käytännönläheistä, puhun enemmän taiteen tekniikasta kuin teorioista.

Hyllyssäni on paljon taidekirjoja. Kaikista olen selannut kuvat läpi moneen kertaan, mutta läheskään kaikkien tekstejä en ole lukenut. Jos olen maaninen tai masentunut – työhulluudessa tai uuvuksissa – en ehdi tai jaksa lukea mitään. Juuri nyt on meneillään mukava suvantovaihe: näyttely on valmis, ja avajaisia odotellessa voin keskittyä esimerkiksi lukemaan taidekirjoja. Aionkin julkaista Hekumassa tekstejä, jotka innoittavat ja kiinnostavat, kenties ärsyttävät minua. Sitaatit liittyvät taiteilijuuteen sekä taiteen tekemiseen, kokemiseen ja sen vaikutukseen. Kohtpuoleen julkaisen myös oman näyttelyni, Tuulispään, tiedotteen mutta nyt annan puheenvuoron Rax Rinnekankaalle.

Kirjoitti Rax

”he [taiteilijat] ovat hetkensä tullen kuin ukkosen johdattimia – yhtä lailla reagoivat olemassaolollaan ulkoapäin iskevään kuin sisällään kasvavaan, heijastaen näin prosessia, jossa niin he kuin ympäröivä yhteisö elävät ja kamppailevat ja uskovat.

Kuvataiteilijoiden identiteettiin liittyy poikkeusihmisen mystinen kyky: sisäisen ja näkymättömän todeksi tekemisen tarve. Tässä mielessä taiteilijat muistuttavat kirkonmiehiä ja saarnaajia – suurten lupausten ja toivon antajia. Kun sisäinen on liitossa taiteilijoiden mielen ja kokemuksen kanssa, lopputulosta voidaan katsella myös narsismin, ilmaisupakon ja itsensäpaljastajien tekoina.

Kuvataiteilijat tuottavat sellaista, mikä ei tavallaan ole edes olemassa: Yhtä aikaa käsitteellistä ja konkreettista, näkymättömissä tarkasteltavaa ja silmin nähtävän visuaalista, haurasta ja kestävää, epäkulttuurista ja hyvin kulttuurisidonnaista..”

 - - -

”Kulttuureista riippumatta maallisen voiton nälkä on syömassä etenkin nuorilta kuvatateilijoilta sitä ainoata lahjaa, jolla taiteilijat ovat läpi historian muuttuneet mös itse taiteeksi – sielullisen keskittymisen kykyä. Sielullinen keskittyminen johtaa taiteilijan ainoaan omaisuuteensa, kokonaisvaltaiseen sitoutumiseen työhönsä, olosuhteista riippumatta. Nyt tuo luovuuden ydin on jäämässä nuoren sukupolven keskuudessa heikoille – johtuen kuvataiteisiin liitetystä mediallisen seksikkyyden eli ’olemassaolon’ ja sosiaalisen onnistumisen tuomista paineista.”

Teoksessa Taide taiteilijoissa, 2007

Lukija, odotan kommenttejasi!

Näkymä Pihlajavedelle 1994

(á 42x28,5 cm)

Keväällä 1994 olin Vapaan Taidekoulun karsintakurssilla Suomenlinnassa. Parin viikon pituisella kurssilla työskenneltiin ulkona, ensin hiilellä, sitten öljypastellilla. Öljypastellihan on monille jo ala-asteelta tuttu väline. Jokaisella oli pulpetissaan oma pieni laatikko värejä. Kovin laadukkaita nuo koulun värit eivät välttämättä olleet, mutta eivät vallan surkeitakaan. Muistatteko, kun eräs (melkeinpä tärkein) kriteeri työn tasolle oli se, oliko paperi väritetty reunasta reunaan. Taivaan ja maan välillä ei saanut olla tyhjää, koska "eihän siinä oikeastikaan ole, on horisontti, jossa toinen vaihtuu toiseksi", tämä tuli oppia. Muuallakaan paperilla valkoinen ei saanut näkyä, huolimattomasti väritetty työ oli kehno työ. Minä en ikinä saanut hinkattua koko pinta-alaa tunnin aikana valmiiksi. Jos opettaja oli kiltti, sai jäädä välitunniksi jatkamaan.

Karsiksella neuvottiin ostamaan hyvä valikoima laadukkaita liituja. Opin kuinka öljypastellilla voi hinkkauspiirtämisen ohella maalata: väri liukenee tärpättiin, ja sitä voi sitten levittää siveltimellä.

Löysin nyt karsiksella tekemäni työt, enkä ihmettele, etten tuolloin päässyt sisään. En ehtinyt oppia uutta tekniikkaa, ja värini olivat kumman sameita. Sen lisäksi olin kiinni kiemuraisessa piirustusviivassa, jonka oli omaksunut siihen aikaan ihailemastani jugend-tyylistä. En nyt edes kehtaa näyttää noita töitä tässä.

Harmittihan se, ettei päässyt sisään. Mutta samana kesänä aloin harjoitella ahkerasti ja pikku hiljaa tekniikka alkoi parantua ja jälki muuttua maalauksellisemmaksi. Käytin tekniikkaa myöhemminkin erityisesti matkoilla ja lupaan, että tulossa on ovielä tosi hienoja teoksia!

Nämä kaksi työtä on maalattu samasta maisemasta noin tunnin välein. Tein harjoituksen, jossa seurasin valon ja värin muuttumista useamman tunnin ajan. Moinen sarjallisuus on aika paljon käytetty mutta mielestäni aina kiintoisa idea. Kuuluisimmat tällä periaatteella maalatut työt ovat ehkä Claude Monet'n Rouenin katedraalista maalaamat kymmenet tutkielmat. Minunkin sarjassani on useampi työ, mutta laitan tähän nyt vain nämä kaksi, koska tekniikka on vielä näissäkin aika surkea (ja aijai kun sitä paperin valkoistakin näkyy siellä niin paljon!). (Kemijärven residenssissä muuten toteutin valokuvaamalla vastaavan sarjan rumasta kerrostalosta.) 

Andalusiaan!

 Muistin vast'ikään etten ole vieläkään julkaissut kuvia Marbellassa maalaamistani akvarelleista.Tai no, asia on kyllä ollut mielessäni, jahkauksen syynä oli pikemminkin outojen teknisten vimpainten vierastus. Ostin näet syksyllä ulkoisen kovalevyn, joka nyt tuossa hurisee ja näytttää sinistä valoa. Viimeiset Espanja-kuvat oli tallennettu tuolle vehkeelle jota en muka osannut käyttää. Pitkän avuttomuuden jälkeen sitten laitoin piuhan kiinni koneeseen ja painoin on-nappia, ja siinäpä se monimutkaisuus sitten olikin.

Tässä koko 28-osainen sarja. Työt ovat kokoa A4. Jos näitä ajattelisi seinälleen, voisi esimerkiksi tehdä pitkulaiseen paspikseen kolme aukkoa ja kehystää yhdeksi tauluksi. Ellei sitten ahnehtisi koko sarjaa!

Helsingin kevät

Kävin eilen Suomenlinnassa. Pääasiallinen syy oli katsoa Akasakan ja Nagashilan näyttely Galleria Rantakasarmissa (suosittelen, oli hieno, kaunis, kiinnostava, rauhoittava, innostava). Mukanani oli mittanauha, jota salavihkaa avasin takasalissa arvioidakseni omien teosteni ripustuskohtia. Näyttelyyni ei ole enää paljonkaan aikaa, avajaiset ovat 25.4.!

Odotellessani paluulauttaa keskustaan käveleskelin ympäriinsä ja harmittelin, etten ollut ottanut kameraa mukaan. Päätin aloittaa heti huomenna valokuvaprojektin Helsingin kevät. No, heräsin tänä aamuna puuhakkaana kello seitsemän. Ulos katsoessani huomasin projektini muuttuneen Helsingin takatalveksi. Ei se mitään, olin ihan innoissani. Tässä siis ensimmäiset kevätkuvat.

Hiili-ihmisiä 94/95

Maarja (41x33 cm)

Odottava (33 x 41 cm)

Äkäpää (41x33 cm)

 

Ukko (33x41 cm)

Omakuva (41x33)

Piirustushiili on varmasti jokaiselle taidetta opiskelleelle tuttu väline. Jo taidelukiossa piirrettiin kipsejä: kreikkalaista torsoa, Nefertiten päätä ja mitä kaikkia niitä olikaan. Ihan ensimmäinen harjoitus taisi olla piirtää kolmiulotteisia perusmuotoja: kuutio, kartio, pallo. Näiden keskinäisiä paikkoja sitten vaihdeltiin ja tarkasteltiin valon kulkua. Kun ensin oli harjoiteltu muutama kipsi (useimpien mielestä turhan monta), siirryttiin elävään malliin. Piirrettiin kontraposto, istuva ja makaava malli. Yritettiin tavoittaa sivuvalo ja vastavalo. Olen piirtänyt kipsejä myös yliopiston piirustuslaitoksella ja myöhemmin taidekoulussa. Näitä tullee vastaan, kun tutkin työhuoneen varaston rullia. 

Koulun lipastossa oli halpaa litoposter-paperia, jota käytettiin harjoituksiin. Paperi ei kuitenkaan ole mitenkään ihanteellinen hiilen käyttöön: tummimpia sävyjä ei saa esiin, jos yrittää, niin hiili rapisee paperin pinnalta. Jotkut käyttävätkin mustaa rasvaliitua hiilityön mustimpiin kohtiin. Minusta parempi vaihtoehto on käyttää parempaa, kalliimpaa paperia. Suosikkini on paksu Canson, jota myydään isoissa rullissa, mutta samaan paperia on saatavan myös lehtiöinä. Cansonilla, toisin kuin litoposterilla, on mahdollista saada esiin kaikki hiilen sävyt hennonharmaasta sysimustaan. Koosta ja repäisyreunasta päätellen olen tehnyt nämä työt samalle lehtiöpaperille, mutta en kyllä  muista minkä merkkiselle.

  

Talvipuutarhassa 1997

Luulenpa, että Tuulispää-näyttelyn maalaukset ovat nyt valmiit. Pyrin aina tekemään työt hyvissä ajoin, sillä inhoan paniikkikiirettä; jos stressi pääsee liian suureksi, menetän toimintakykyni.

Työhuoneella onkin nyt menossa vähän toisenlainen projekti. Olen vihdoin saanut nurkkiin, vaatehuoneeseen, vintille ja äidin kellariin majoittuneet rullat ja kansiot yhteen paikkaan Arabiaan. Löysin kirpputorilta edullisesti A1-kokoisen piirustuslipaston, joka tuli todella tarpeeseen. Nyt käyn piirustuksia ja maalaukset pikkuhiljaa läpi, valokuvaan ja luetteloin. Julkaisen myös Hekumassa valittuja paloja vuosien varrelta.

Aloitan näistä tussitöistä, jotka olen piirtänyt ruokokynällä Talvipuutarhassa keväällä 1997. (Heti kun löydän muistivihkoni, kerron töiden koon.)