Syrjähyppy punaiseen

Valkoinen - tai  vaalea - kausi jatkuu. Aiemmin esittelemäni seitsemän sarja täytyy vielä kaydä maalaus maalaukselta läpi, tarkentaa sävyt ja huolitella reunat. Tulossa on lisäksi toinen sarja, jossa on viisi maalausta, nekin kokoa 1x1m. 

Tällä viikolla en kuitenkaan malttanut pitäytyä ainoastaan vaaleassa skaalassa, vaan aloitin välipalaksi muutaman veripunaisen pikku työn. Olenko kertonut, että aikanaan (taisi olla vuonna 2007) tilasin 30x35cm kiilapuita peräti sataan maalaukseen? Tuota kokoa on sitten tullut tehtyä monenmoista ja väristä. Näihin pieniin tykkään kasata materiaalia, monet ovatkin aika veistoksellisia. Pienet maalaukset muodostavat luontevasti sarjoja, viimeksi näyttelyssä oli esillä Melankolia. Työhuoneella pyörii aina maalauksen alkuja, joita jatkan, kun siltä tuntuu. 

Joskus maalaus muuttuu tosi paljon. Tässä kävi näin:

Äh. Ihan jännä oranssi-turkoosi muuttui mustanpuhuvaksi. Pitipä nyt kokeilla punamustaa kirkkaiden värien päälle. Ehkä palautan maalaukseen vähän turkoosia myöhemmin. Muutama harkittu glitter-ripaus tähän myös kävisi.

Näihin en koskenut tällä erää, vaikka vähän mieli teki, kun olin punaisen makuun päässyt. Äkkiä pesemään välineet ja pois töistä!

Ruumi naasmine

Tallinnan Taidehallilla toteutettiin taannoin projekti nimeltään Ruumi naasmine/ The Revival of Space. Sveitsiläinen taiteilija George Steinmann sai vuonna 1992 idean, joka pitkän prosessin jälkeen johti näyttelyyn vuonna 1995. Näyttelyssä esitettiin tyhjä, remontoitu tila. Pahoin rapistunut rakennus oli kokonaisuudessaan korjattu. Tilan ennallistaminen sai erilaisia tulkintoja; sitä pidettiin mm. performanssina, käsitteellisenä teoksena, installaationa ja kulttuuripoliittisena kannanottona.

90-luvulla, kun opiskelin viron kieltä, minulla oli tapana käydä Tallinnassa usein. Ruumi naasmine on jäänyt mieleen. Tunnustan, että ensin ajatus tyhjästä näyttelystä tuntui kummalliselta. Mutta mentyäni sisään huomasin pian, että käynnin anti oli paljon suurempi kuin tehtyjen muutosten toteaminen. Tuntui ylelliseltä ja juhlavalta kokea puhdas, tyhjä 1930-lukua henkivä tila ja liikkua, pysähdellä, tuntea ja ajatella siinä. Tyhjä tila innostaa kuvittelemaan erilaisia teoksia, tilaisuuksia, väkimääriä, kohtaamisia, näyttelyitä ja ripustuksia. Valkoiset seinät odottavat ja kätkevät yhtä aikaa. Läsnä on muistoja menneistä ja aavistuksia tulevista.

Tyhjyys fyysisenä ja mentaalisena tilana on taitelijalle tärkeä. Jos sielu on raskas ja mieli kovin kuormitettu, on vaikea tehdä taidetta. Hektinen ympäristö ja kiireinen elämäntapa on usein taiteelle pahaksi. Olen taipuvainen ajattelemaan, että jopa suoranainen tylsyys on välillä tarpeen; se pakottaa ennen pitkää keksimään jotain ei-tylsää, tekemään hyvän teoksen.

Entäpä sitten työympäristö? Jos työhuone on pieni, sotkuinen koppi? Monella on, vaikka kuinka kivaa olisi omistaa jenkkileffoista tuttu loft-ateljee, jossa on tilaa vaikka rullaluistella. Moni osaa ignoroida fyysiset olosuhteet silloin kun ideat virtaavat ja teoksia syntyy. Hiljaisempana aikana on hyvä järjestellä purnukoita ja raivata lattiaa.

Onkohan tämä nyt heppoinen aasinsilta, kun meinaan verrata työhuoneen seinän maalausta monivuotiseen museoremonttiin? No, jos sanon, että työhuoneella toteutettiin pienimuotoinen, osittainen ruumi naasmine?  Maalausseinäni oli reilussa vuodessa muuttunut melkoisen kirjavaksi, ja nyt, kun työn alla on valkoinen sarja, tuntui tärkeältä voida tarkastella hienoisia sävyeroja puhdasta taustaa vasten.

Seinä sai kaksi kerrosta maalia. Pieni aavistus valumista ja roiskeista kuultaa maalin alta, mutta aika hyvä siitä tuli. Saapas nähdä, kauanko pysyy valkoisena.

Seinä maalautui eniten työstäessäni Hukkumista. Rantuja ja valumia ei voi estää kun kangas on niitattu seinään kiinni. Paikoin myös kankaan läpi tuli väriä.

Lattia on oikeasti harmaa, mutta sitä peittää suojamuovi, jonka voisi kyllä kohta vaihtaa.

Ensimmäinen kerros maalattu

...ja toinen.

Valmis.

 Näistä lattiaan muodostuineista kuvioista voisi vaikka saada idean oikeaan maalaukseen.

50 x 50 cm

Valkoinen metri kertaa metri -sarja jatkuu vielä; aion tehdä siitä 12-osaisen. Tässä välissä kuitenkin otin työstääkseni pienempiä töitä, näitä on tulossa seitsemän. Tiedättekö, kun joskus on sellainen oikein levoton tekemisen himo? Ei huvita hienosäätää keskeneräisiä, vaan tekee mieli aloittaa monta uutta.

Seitsemäs valkoinen

7. valkoinen (100x100cm) 

Saattaisi olla nyt valmis tämä sarjan värikkäin tyyppi. Kai sen kuitenkin voi vielä valkoiseksi laskea?

Onko sielu vihreä?

Olipahan työhuoneen kahvikerhossa puhetta eräästä meneillään olevasta näyttelystä. Sanoin boitsuille, että puolet maalauksista oli hyviä, puolet ei. "Mikäs se nyt niin radikaalin eron aiheuttaa, että jos ei ole hyvä, on huono?" kollega terävästi kysäisi. "No, niissä hyvissä oli jotenkin vaan asiat kohdallaan, jälki oli varmaa ja sujuvaa. Huonot taas vaikuttivat suttuisilta, puuttui ryhti. Yksi työ oli kyllä semmoinen, että kauan piti katsella, oliko hyvä vai huono; kai se sitten hyvä oli kuitenkin", selitin.

Palasin töihin jääden miettimään aina ajankohtaista, toistaiseksi ratkaisematonta, kysymystä: mikä tekee taideteoksesta hyvän? Taiteilijan kannalta kai kyse on vastuusta ja rehellisyydestä. Ei tule laittaa esille muuta kuin teoksia, jotka itse hyväksyy ja joista voi olla ylpeä. Ei siis tuoda näytille "ateljeen nurkkaan roikkumaan jäänyttä pikkupaskaa" (sitaatti Alastomalta kriitikolta, joka kävi Taidemaalariliiton teosvälityksessä). Aina ei katsoja älyä taiteilijan hikeä ja kyyneleitä (taikka krokotiilinkyyneleitä!). Yhden sydänverellä maalattu ei vain kosketa toista. Muistan joitakin vuosia sitten kirjoittaneeni Taiteeseen myönteisen kritiikin otsikolla Sitruuna ja sielu. Maalauksella pitää olla sielu! Mutta sielun paikantaminen onkin sitten vaikeampaa. Jos katsoja kokee sielunyhteyttä maalauksen kanssa, kokemus on arvokas, vaikka toinen katsoja ei samaa saavuttaisi.

Sielu ei ollut mielessä, kun lisäsin 7. valkoiseen punaisen viereen mintunvihreää. Ajattelinpahan vastavärin raikastavan ja vähän sähköistävän työtä. Peitin paljetit paksulla binder-mediumilla, jotta ne jäivät kirkkaan kalvon alle. Sekoitin myös kauniin lämpimän valkoisen kullasta ja titaanivalkoisesta. Värin voi paikantaa siellä täällä paljettien ympärillä. Työ on parantunut. Mutta alimmainen "kolmio" on ihan kökkö vielä, epävarmaa suttua. Työvälineiden jäljet erottuvat liikaa ja vaalea punainen taitaa olla sävyltään väärä. Mutta se vihreä on kyllä hyvä.

Maalari maalasi valkoista

 1.

Ryhdyin Seitsemän valkoisen maalaamiseen vähän hatarasti keskittyen ja siksi ahnehtien. On helpompi jättää yksi kesken ja aloittaa toinen kuin viedä maalaus järjestelmällisesti loppuun sivuille vilkuilematta. Toisaalta, sarjan ollessa kyseessä, on ihan hyväkin rakentaa kokonaisuutta ajatellen maalauksia suhteessa toisiinsa, seinälle ripustettuna, järjestystä vaihdellen.

 2.

Olen siis aloittanut seitsemän työtä. Tässä ne ovat esillä aloitusjärjestyksessä. Toiset ovat valmiimpia kuin toiset. Toiset ovat hankalampia, toiset maalautuvat luontevammin. Voiko maalaus olla valmis, jos maalarin suhde työhön on etäinen? Luulen, ettei. Tämä 2. on maalaus, josta itse pidän paljon. Se ei taida enää paljon, jos mitään tarvitakaan.

 3.

Olen käyttänyt mm. mikropalloja ja koristehiekkaa saadakseni maalaukseen pintarakennetta. Tähän kolmoseen täytyy vielä paneutua tarkemmin. Tulee mieleen vauvoja noista tyttö-poika-pastelliväreistä. Mutta en kyllä aloittaessani ajatellut maalaavani mitään vauvoihin liittyvää. Jos lopettaessa sitten ajattelenkin?

4. eli Litium-aurinko 

Nelonen on toinen suosikkini sarjasta. Maalauksessa tulee esiin yksi ajatukseni valkoiseen liittyen. Väri edustaa minulle nyt elpymistä ja toipumista, hidasta alkua polttavan manian jälkeen. Maalatessani Yön jälkeen rakkaus -näyttelyn isoja töitä mieli yltyi aivan hurjaksi ja väri sen myötä.

Nyt värit ovat ikään kuin hävinneet, mieli on valkoinen. Muistellessani toipumista mistä tahansa, vaikkapa kuumetaudista tai sektiosta, mielikuvat ovat valkoisia. Kivun lientyminen epiduraaliin, unen ja valveen sekoittuminen houreessa, nukutuksesta herääminen - valkoista. Sairauden, lääkkeiden ja hoitojen aiheuttama heikkouden tunne mieltyy ajatuksissani värien katoamisena. Sairaus on uhka menettää värit, toipuminen merkitsee värien paluuta - siksi valkoiset neliöni eivät ole yksivärisiä. 

Maalauksen pinnalla on valkoisia pillereitä. Maniaan liittyen olen nimennyt maalauksen Litium-auringoksi. Litium on lääke, jota käytetään "taiteilijoiden ammattitaudin", bipolaarihäiriön (ent. maanisdepressiivisyys), hoidossa, ja sen väitetään olevan tehokas. Lääkkeellä on kuitenkin pahoja sivuvaikutuksia, ja myrkyllisen ja hoitavan annoksen raja on hiuksenhieno, jos vaikka potilas hikoilee pahoin. Aika pelottava lääke siis. Sopii paremmin maalaukseen kuin elimistöön.

5. eli Twinkle Twinkle Prolong

Tämän maalauksen pinnalla on mm. sinisiä ja turkooseja foliopaloja. Pohdinnassa on, onko keltainen vielä liian voimakas. Näistä töistä useassa valkoisen alla piilee jokin voimakas väri, jota olen sitten pikkuhiljaa peittänyt vaaleammilla maalikerroksilla. Olen hakenut tähän työhön jonkinlaista häiritsevää levottomuutta, sellaista, minkä esimerkiksi kevään kirkas valo saattaa aiheuttaa.

6.

7.

6. ja 7. ovat vailla ideaa vielä, kaikkein keskeneräisimmät. Kuutoseen olen ehtinyt hinkata useita kerroksia, mutta vielä ei ole syntynyt kunnon tuntumaa maalaukseen. Seiskan aloitin sekoittamalla mediumiin punaista koristehiekkaa. Toisena päivänä ripottelin punasävyisiä paljetteja tähtimäistä muotoa korostaakseni. Tuli kyllä kova halu käyttää enemmänkin punaista!

EDIT. Voit katsoa maalauksia valmiina täällä.