Onko sielu vihreä?

Olipahan työhuoneen kahvikerhossa puhetta eräästä meneillään olevasta näyttelystä. Sanoin boitsuille, että puolet maalauksista oli hyviä, puolet ei. "Mikäs se nyt niin radikaalin eron aiheuttaa, että jos ei ole hyvä, on huono?" kollega terävästi kysäisi. "No, niissä hyvissä oli jotenkin vaan asiat kohdallaan, jälki oli varmaa ja sujuvaa. Huonot taas vaikuttivat suttuisilta, puuttui ryhti. Yksi työ oli kyllä semmoinen, että kauan piti katsella, oliko hyvä vai huono; kai se sitten hyvä oli kuitenkin", selitin.

Palasin töihin jääden miettimään aina ajankohtaista, toistaiseksi ratkaisematonta, kysymystä: mikä tekee taideteoksesta hyvän? Taiteilijan kannalta kai kyse on vastuusta ja rehellisyydestä. Ei tule laittaa esille muuta kuin teoksia, jotka itse hyväksyy ja joista voi olla ylpeä. Ei siis tuoda näytille "ateljeen nurkkaan roikkumaan jäänyttä pikkupaskaa" (sitaatti Alastomalta kriitikolta, joka kävi Taidemaalariliiton teosvälityksessä). Aina ei katsoja älyä taiteilijan hikeä ja kyyneleitä (taikka krokotiilinkyyneleitä!). Yhden sydänverellä maalattu ei vain kosketa toista. Muistan joitakin vuosia sitten kirjoittaneeni Taiteeseen myönteisen kritiikin otsikolla Sitruuna ja sielu. Maalauksella pitää olla sielu! Mutta sielun paikantaminen onkin sitten vaikeampaa. Jos katsoja kokee sielunyhteyttä maalauksen kanssa, kokemus on arvokas, vaikka toinen katsoja ei samaa saavuttaisi.

Sielu ei ollut mielessä, kun lisäsin 7. valkoiseen punaisen viereen mintunvihreää. Ajattelinpahan vastavärin raikastavan ja vähän sähköistävän työtä. Peitin paljetit paksulla binder-mediumilla, jotta ne jäivät kirkkaan kalvon alle. Sekoitin myös kauniin lämpimän valkoisen kullasta ja titaanivalkoisesta. Värin voi paikantaa siellä täällä paljettien ympärillä. Työ on parantunut. Mutta alimmainen "kolmio" on ihan kökkö vielä, epävarmaa suttua. Työvälineiden jäljet erottuvat liikaa ja vaalea punainen taitaa olla sävyltään väärä. Mutta se vihreä on kyllä hyvä.