"Aina pitää ahistaa", tapasi eräs tuntemani nuori miestaiteilija hokea. En tiedä hokeeko edelleen, partasuu-urhona. Sama juippi kutsui itseään Messiaaksi ja ystäviään opetuslapsikseen, kyllähän nuo, vähän hiljaisemmat, kuuntelivat, kun tämä messusi palopuheita baaripöydissä. Minulle ei koskaan selvinnyt, oliko kyse tietoisesta "minä olen hullu nero" -metodista vai luonnosta, jolle mitään ei mahda, mutta jolle psykiatria saattaisi antaa sairausluokituksen. Ainakin Messiaalla oli toimissaan hieman tilannetajua. Taiteilijabileissä hän saattoi hypätä pöydälle, huutaa yhdet lehmiksi ja loput luusereiksi, juoda lehmiltä kaljat ja kaataa luusereiden juomat näiden päähän. Julkisemmassa taidetilanteessa (lue: yhdenkin galleristin, kuraattorin, kriitikon tms. ollessa lähettyvillä) mies oli pääasiassa hiljaa, pälyili pikkuisen tavalla, jonka voisi tulkita ujoudeksi. Omissa avajaisissaan hän seurasi menoa kadulta, tupakoi vähän kumarassa, välillä jupisi seuraajilleen "saatana apinana tässä ollaan".
Ahdistuseloa
Wannabe-Jeesuksen ahdistus-dogmi tarkoitti sitä, että taiteen täytyy olla rankkaa ja rajua, ja että sopiva päiväannos angstia tekee taiteilijalle hyvää, tai on peräti välttämätön: onpahan mitä katsojien silmille roiskia. Alaston kriitikko on tunnustanut, että nuorena miehenä hänkin oli sitä mieltä että paras taide rankka taide.
Minä en rakasta rankkaa, mutta elämä on. En etsi rankkaa, mutta välillä rankka tulee ja sitä pitää elää. Ja maalata. Toisinaan ahdistaa kohtalaisesti, joskus ankarasti. Olen kiinnostunut ihmismielestä ja sen mekanismeista. Olen kiinnostunut tunteista ja niiden ilmaisusta, rehellisestä, rohkeasta, kokonaisesta ihmisyydestä, onnen mahdollisuudesta.
Minä en rakasta rankkaa, mutta elämä on. En etsi rankkaa, mutta välillä rankka tulee ja sitä pitää elää. Ja maalata. Toisinaan ahdistaa kohtalaisesti, joskus ankarasti. Olen kiinnostunut ihmismielestä ja sen mekanismeista. Olen kiinnostunut tunteista ja niiden ilmaisusta, rehellisestä, rohkeasta, kokonaisesta ihmisyydestä, onnen mahdollisuudesta.
Julkaisin viimeksi Eino Leinon runon Tumma, jossa "syntymässä säikähtänyt" saa kauhukohtauksia. Runo on aika rankka ja raju. Siinä kuvatut angstiannokset ovat niin suuria, että työt jäävät tekemättä. Ei tulisi taiteilijankaan työstä mitään, jos noin kovin ahdistaisi. Olen miettinyt, miten nykylääketiede selittäisi Tumman kokemukset. Onko kyseessä runoniekan paniikkihäiriö, vaivaako poikaa skitsoaffektiivinen häiriö vai ilmeneekö tässä akuutti psykoosi?
Tumman kriisi ratkeaa kontaktilla isä-vainajaan. Tuntemani psykologi luki tämän jotenkin niin, että vanhemman poissalo on estänyt lapsen identiteetin muotoutumisen, ja kohtaaminen, se että poissaolleelle tulee hahmo, nytkäyttää jumittuneen kehityksen eteenpäin. Isän neuvot liittävät äidin helmoissa kasvaneen pojan miessukupolvien ketjuun, Tumma ei olekaan niin kumma, sillä ”säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät”.
Runon loppu on optimistinen, mutta ei se ylen positiivinen ole! Kiinnitin huomiota siihen, että viime säkeistössä, jossa Tumma pärjäilee loppuelämänsä, ei ole lainkaan pisteitä: aika kulkee toimien monotonisena listana ”ei iloiten eikä surren”. Satuolennoista, ”sinipiioista saloilla, vellamoista veen selillä” haaveilu on se, mikä joskus tuottaa vähän nautintoa elämään. Olisiko nykypäivän Tumma depressioon taipuvainen nettipornon käyttäjä?
Jumalien keinu
Vajaa vuosi sitten, kun Hekuma-näyttelyni oli ohi, valittelin ystävälle alakuloa. ”No mutta”, tuo virkkoi, ”sinulla on tietenkin post-ekshibitionaalinen stressi! Se on normaalia.” Sukkelasanainen kollega oli kehittänyt diagnoosin tilasta, joka valtaa taiteilijan näyttelyn päätyttyä. Kuinka osuva termi! Tyhjä olo jonkin tultua valmiiksi on varmasti tuttu kaikille luovan työn tekijöille. On raatanut ja rakastanut niin hyvin kuin osannut, sitten luovuttanut rakkaan maailmalle. Anja Snellman on puhunut pelastusrenkaasta, jonka hän varaa itselleen kirjan valmistuttua. Pelastusrengas on uusi, aluillaan oleva teksti, johon voi tarrata, ettei huku tyhjään.
Runossaan Jumalien keinu Eino Leino uumoili kuolon yön tuloa taivaan ja maan välissä kiikkujalle. Ihan niin synkkiä en ole näyttelyn jälkeen kokenut, mutta runon kuvaus
”hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten
kuilussa kuohuu”
sopii kyllä kokemukseeni.
Minusta näyttely sinänsä on stressaavaa aikaa. Viime näyttelyn yhteydessä kirjoitinkin, kuinka hermot melkein pettivät alkumetreillä, niin monta asiaa olisi voinut mennä pieleen. Yhtäkkinen esilläolo hermostuttaa erakkoa. On se ihanaa pukeutua illan tähdeksi ja olla vähän aikaa jonkin keskipisteenä, ja kiva jos mediakin noteeraa. Mutta on se silti hermostuttavaa, jopa paniikin rajoille ahdistavaa joskus.
Kun näyttely on päällä, olo on vähintäänkin levoton. Voi olla, että työhuoneella olisi taulun alkuja, mutta niihin ei oikein osaa käydä käsiksi, kun tavallaan pitäisi pysyä siinä hengessä, mitä esillä oleva teoskokonaisuus edustaa, seisoa työnsä takana, vähän vahtiakin sitä ja jännittää sen puolesta. Tuleeko myyntiä, tuleeko kritiikkiä, soiko puhelin kohta, jos soi, niin kuka siellä on mitä se sanoo, ja mitä tapahtuu vai eikö tapahdu mitään. Eräs mieskaksikko on määritellyt normitilaa näin (T = taiteilija):
T1: Onpas tullu juotua viime aikoina aika paljo. Hitto. Taas ollaan kaljalla.
T2: Hei, sulla on näyttely!
T1: Ai nii joo.
Pentti Saarikosken mukaan Eino Leinon Jumalien keinu on ”omakohtaisiin havaintoihin perustuva tieteellinen kuvaus pakonomaisen juomisen psyykillis-fyysillisestä tapahtumaketjusta”. Kuulutettuaan ensin nousuhumalassa maailmojen mahtia juoja makaa syvällä ”kuten sepittäjä vertauskuvallisesti esittää krapulan tuskaa ja ahdistusta, kuolemanpelkoa, joka tulee aina, johon ei totu”. (Saarikosken teoksesta Eino Leino, 1974). Hulluutta yhtä kaikki, joskin mainitsemani mieskaksikko taisi harrastaa ihan harmitonta ja tuiki tavallista näyttelyn ripustus-avajais-seuraavat päivät-purku-jälkimaininki –ryypiskelyä. Luultavasti vielä osasivat loiventaa niin etteivät siitä syystä kuiluun pudonneet.
Vaikka näyttely menisi hyvin, se voi silti ahdistaa. ”Mitä ne nyt niitä ostelee? Hävettää”, sanoi eräs kollega kerran. (Hän ei ollut mies – eikä Messias.) Toinen (hän oli mies, ja nero, mutta ei hullu, mielestään) kiroili, että nyt pääsee vouti saatavilleen.
Aina voi ahdistaa! Kerran eräs kuilussa pötköttäjä oli hakeutunut huipputaiteilijoiden seuraan, sellaisten, jotka myyvät kaiken näyttelystä, Kiasmaan ja ulkomaan kokoelmiin, joilla on suhteet ja verkostot, jotka lentelevät alvariinsa sinne tänne tonne biennaaliin triennaaliin, ihan minne vaan, kun koko ajan kutsutaan. Niiden puhelin ei lakkaa soimasta, ne sanovat monta kertaa päivässä hymyillen ei kiitos epäkiinnostaville projekteille. Ne ovat Imagen kannessa ja Glorian tuoksutestissä, City-lehden cool-listalla, Ellen muotikuvissa ja vissiin Playboyssa ja Voguessakin; ne saavat fanipostia, niillä on bändäreitäkin ja mitä vielä. Pötköttäjä palasi piristyneenä: megamenestyjän ja suihkuseurapiiritaiteilijan rotko oli ollut vielä syvempi, sellaisia juttuja oli samppanjan ääressä tilitetty.
