Romaani
Maaria Oikarinen: Lucian silmät. Arktinen banaani.
286 s.
KANNET säväyttävät. Etupuolelta, silmiä kirveltävän, neonkeltaisen usvan keskeltä pistää esiin naisen katse. Sama silmäpari löytyy takaa mustalta pohjalta.
Ensin pystyn ainoastaan kääntelemään teosta käsissäni.
Kirjoja ei pitäisi arvioida ulkoasun perusteella, mutta näin raflaava kuori saa epäilemään, josko hurjuudella piilotellaan pehmoista tekstiä.
Toisaalta kansitaiteessa pitääkin olla potkua, kun kirjailija on kuvataiteilija. Maaria Oikarinen (s. 1972) tunnetaan värikkäistä ja näyttävistä, abstrakteista maalauksistaan.
TUIMA meno jatkuu kirjassa – vieläpä ilahduttavan vetävästi. Päähenkilö Janna on bipolaarinen eli kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava kuvataiteilija, joka viimeistelee teossarjaa näyttelyyn. Työ takkuaa, sillä sairautensa maniavaiheeseen uponnut Janna ei jaksa keskittyä edes lyhyen tiedotetekstin miettimiseen.
Uurastuksen sijasta Janna tyhjentää kuohuviinipulloja, juoksee kenkä- ja vaatekaupoilla ja viettelee miehiä.
Bipolaarinen mielialahäiriö tunnetaan myös maanis-depressiivisyytenä. Siinä vaikea masennus ja fyysinen rauhattomuus vuorottelevat äkkiväärällä tavalla, joka koettelee asianosaisen psyyken lisäksi läheisten hermoja.
JANNAN mies ja lapset tietävät sairaudesta ja yrittävät pärjätä sen kanssa. Kun Janna kuvittelee muuttuneensa maalaamakseen Luciaksi, aviomies Petri toimittaa hänet jälleen kerran lääkärin luo. Lopulta taiteilija päätyy suljetulle osastolle.
Kirja perustuu tositapahtumiin. Oikarinen on kertonut bipolaarisuudestaan lehtihaastaatteluissa. Niiden perusteella Jannan pakkomielle hukkuneesta ex-miehestään ei ole myöskään aivan vailla todellisuuspohjaa.
Surutyö ei ole paras mahdollinen romaanin lähtökohta. Oikarisen teksti ei kuitenkaan käperry sisäänpäin, vaan nappaa kyytiinsä.
KIRJAN vahvinta antia on dialogi, joka napsuu terävästi ja luontevasti. Teksti etenee muutenkin mukavan vimmaisena, tosin paikoin maniaa piisaa väsyttävyyksiin asti. Ainakin se tulee selväksi, miten psyykkisesti epävakaan ihmisen ajatus jämähtää yhdelle kiertoradalle.
Maniavaiheen räväkässä kuvauksessa on voimaannuttavia elementtejä: ympäriinsä naivat ja lähimmäisistään piittaamattomat huithapelit ovat kirjallisuudessa edelleen pääsääntöisestä miehiä.
Kun Janna pakottaa puolisonsa lasten hakuun ja miltei saman tien tilaa taksin mies- ja shoppailureissuille, tekee melkein mieli kannustaa.
JANNAN tunne-elämään keskityttäessä tarina jää hieman yksiraiteiseksi. Perheenjäsenten näkökulmista kerrotut osuudet tuovat esiin lähinnä sen, miten raskasta on elää bipolaarisen ihmisen kanssa.
Menehtynyt ex-mies törröttää kokonaisuudesta hassusti.
Lucian silmät on samalla tavalla hyvä kuin viime vuonna debytoineen Kalle Lähteen Happotesti, joka oli kuvaus juopon arjesta. Suoraviivaisena taudinkuvauksena romaani vakuuttaa. Jäädäkseen todella mieleenpainuvaksi kokemukseksi teksti kaipaisi lisää tasoja.
Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.
Maaria Oikarinen: Lucian silmät. Arktinen banaani.
286 s.
KANNET säväyttävät. Etupuolelta, silmiä kirveltävän, neonkeltaisen usvan keskeltä pistää esiin naisen katse. Sama silmäpari löytyy takaa mustalta pohjalta.
Ensin pystyn ainoastaan kääntelemään teosta käsissäni.
Kirjoja ei pitäisi arvioida ulkoasun perusteella, mutta näin raflaava kuori saa epäilemään, josko hurjuudella piilotellaan pehmoista tekstiä.
Toisaalta kansitaiteessa pitääkin olla potkua, kun kirjailija on kuvataiteilija. Maaria Oikarinen (s. 1972) tunnetaan värikkäistä ja näyttävistä, abstrakteista maalauksistaan.
TUIMA meno jatkuu kirjassa – vieläpä ilahduttavan vetävästi. Päähenkilö Janna on bipolaarinen eli kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava kuvataiteilija, joka viimeistelee teossarjaa näyttelyyn. Työ takkuaa, sillä sairautensa maniavaiheeseen uponnut Janna ei jaksa keskittyä edes lyhyen tiedotetekstin miettimiseen.
Uurastuksen sijasta Janna tyhjentää kuohuviinipulloja, juoksee kenkä- ja vaatekaupoilla ja viettelee miehiä.
Bipolaarinen mielialahäiriö tunnetaan myös maanis-depressiivisyytenä. Siinä vaikea masennus ja fyysinen rauhattomuus vuorottelevat äkkiväärällä tavalla, joka koettelee asianosaisen psyyken lisäksi läheisten hermoja.
JANNAN mies ja lapset tietävät sairaudesta ja yrittävät pärjätä sen kanssa. Kun Janna kuvittelee muuttuneensa maalaamakseen Luciaksi, aviomies Petri toimittaa hänet jälleen kerran lääkärin luo. Lopulta taiteilija päätyy suljetulle osastolle.
Kirja perustuu tositapahtumiin. Oikarinen on kertonut bipolaarisuudestaan lehtihaastaatteluissa. Niiden perusteella Jannan pakkomielle hukkuneesta ex-miehestään ei ole myöskään aivan vailla todellisuuspohjaa.
Surutyö ei ole paras mahdollinen romaanin lähtökohta. Oikarisen teksti ei kuitenkaan käperry sisäänpäin, vaan nappaa kyytiinsä.
KIRJAN vahvinta antia on dialogi, joka napsuu terävästi ja luontevasti. Teksti etenee muutenkin mukavan vimmaisena, tosin paikoin maniaa piisaa väsyttävyyksiin asti. Ainakin se tulee selväksi, miten psyykkisesti epävakaan ihmisen ajatus jämähtää yhdelle kiertoradalle.
Maniavaiheen räväkässä kuvauksessa on voimaannuttavia elementtejä: ympäriinsä naivat ja lähimmäisistään piittaamattomat huithapelit ovat kirjallisuudessa edelleen pääsääntöisestä miehiä.
Kun Janna pakottaa puolisonsa lasten hakuun ja miltei saman tien tilaa taksin mies- ja shoppailureissuille, tekee melkein mieli kannustaa.
JANNAN tunne-elämään keskityttäessä tarina jää hieman yksiraiteiseksi. Perheenjäsenten näkökulmista kerrotut osuudet tuovat esiin lähinnä sen, miten raskasta on elää bipolaarisen ihmisen kanssa.
Menehtynyt ex-mies törröttää kokonaisuudesta hassusti.
Lucian silmät on samalla tavalla hyvä kuin viime vuonna debytoineen Kalle Lähteen Happotesti, joka oli kuvaus juopon arjesta. Suoraviivaisena taudinkuvauksena romaani vakuuttaa. Jäädäkseen todella mieleenpainuvaksi kokemukseksi teksti kaipaisi lisää tasoja.
Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti