Minä – kirjailija?

Lukion äidinkielen opettaja sen ennusti: ”Sinusta tulee kirjailija”. En ollut eri mieltä. Ennustuksesta on kauan aikaa, niin kauan, että olisi jo voinut luulla, että kyseessä oli väärä ennustus. Uskoin kuitenkin ennustuksen toteutumiseen aina – joskin varsinainen unelmani oli, ja on, kuvataiteilijan ammatti. En koskaan ajatellut, että pystyisin kirjoittamaan kirjan toisensa jälkeen, mutta että yhden kyllä vielä kirjoittaisin, ja mielikuvissani tämä kirja oli romaani. Romaani, jossa olisi jonkin verran omaelämäkerrallisia aineksia; toki nuori nainen kuvitteli elämänsä olevan erityisen jännittävää.

Viime vuodet Hekuma on ollut rakkain kirjoitusareenani. Kirjoittaminen on aina jossain muodossa kuulunut asioihin, joita teen itsestäänselvästi. Olen kirjoittanut matkalaukullisen päiväkirjoja. Olen kirjoittanut työkseni kulttuurilehtiin. Olen käsikirjoittanut pari lyhytelokuvaa. Olen osallistunut kirjoituskilpailuihin ja pärjännyt niissä novelli- ja runoteksteillä. Olen surrut ja pelastautunut vakavasta sairaudesta kirjoittamalla. Monesti olen nähnyt kuvia, jotka haluavat muuttua kaunokirjallisiksi teksteiksi, olen yrittänyt, mutta jäänyt jumiin. Toisinaan olen mielestäni onnistunut. Mutta tekstini ovat olleet sitä sun tätä, pieniä ihan kivoja, mitään johdonmukaista isoa, kustannettavaksi kelpaavaa kokonaisuutta en ole osannut laatia.

Mutta nyt on käymässä niin, että äidinkielen opettajan ennustus toteutuu, ihan kohta. Esikoisromaanini Lucian silmät ilmestyy kuukauden kuluttua. Ja kyllä, kirjassa on jonkin verran omaelämäkerrallisia aineksia. Päähenkilö on keski-ikäinen bipolaarinen taidemaalari (hups!) Oma arvioni on, että melkein kaikissa fiktiivisissä kirjoissa on paljon faktaa kirjailijan omasta elämästä – ja monesti kirjailijat tunnustavatkin tämän. On helpointa ja vakuuttavinta kirjoittaa siitä, minkä tuntee. Aloittelevia kirjoittajia neuvotaan kursseilla toimimaan juuri näin: kirjoita siitä, mikä on lähellä, näin löydät oman äänesi. Se, että kykenee luomaan täysin itsestään poikkeavia hahmoja ja syväluotaamaan näiden mielenliikkeitä, on poikkeuksellista, silloin ollaan jo melkein Nobel-tasolla, näin ajattelisin.

Lucian silmät alkoi syntyä tammikuussa 2012. Oli KaNoKiKu eli Kansallinen novellinkirjoituskuukausi. Tämä oli pikkusisko kansainväliselle, tunnetummalle NaNoWriMolle, (National Novel Writing Month), jonka ideana on kirjoittaa romaani yhden kuukauden aikana. Yhteisöllisyys – vaikkakin vain virtuaalinen – helpottaa toimeen ryhtymistä, ja kuukauden aikaraja potkii perseelle, vaikka kyse ei ollut sen kummemmasta kuin että valmiin tekeleensä sai julki projektin blogisivulle. Minulle kävi kuitenkin niin, että teksti ei suostunut loppumaan: se valtasi minut vieden mukanaan prosessiin, joka kesti lopulta neljä vuotta.

Minä halusin kirjoittaa tarinan maniasta. Mania on kummallinen, kiehtova tila. Tahdoin yrittää kuvata maniaa niin, että lukija, jolle aihe ei ole lainkaan tuttu, pääsee sisään kokemukseen. Miten maanikko aistii maailman? Miten hänen järjenjuoksunsa kulkee? Päähenkilöksi kirjoitin taidemaalari Jannan. Halusin samalla kuvata maalaamisen visuaalisuutta ja maalarin mieltä, kun hän työskentelee. 

"Että olenkin sankari, mestarimaalari, supernainen, Janna ajatteli. Väri totteli maalarin mieltä, käsi liikkui ajatusta nopeammin, ja Janna saattoi vain ihmetellä ihanaa tapahtumaa. Maalaus maalautui vaikka Janna tanssi, hän ei enää tarvinnut käsiä. Punainen vilisi ja sykki, se kupli, syöksähteli ja kiljui. Maali temmelsi kankaalla, Jannan upea elokuva."

Kehitin Jannalle näyttelyn nimeltään Kuningattaret. Mietin jokaisen sarjan maalauksen, miltä se näyttäisi ja millainen ääni sillä olisi – todellakin, yhdessä luvussa maalauksetkin puhkeavat puhumaan.