Särkyneen voima (Mielisairaalani)

Aloin pohtia maalaamaani Jumalani Jumalani miksi minut hylkäsit -aihetta. Se on ehkä kristinuskon painavin teksti. Kun Jumalan poika roikkuu ristillä ja kärsii suunnatonta tuskaa. Hän, joka käveli vetten päällä, paransi sairaita ja muutti veden viiniksi, ei hallitsekaan tilannetta. Luultavasti hän pelkää, arvatenkaan hän ei odottanut tällaista. Isä ei kuule. Hän on yksin. Hän kuolee yksin. Ja maailma tuntuu hajoavan, kun maanjäristys nostaa kuolleetkin haudoistaan. Mutta tiedämme, mitä myöhemmin tapahtuu. ”Kuolemalla kuoleman voitti”.

Mitä jos sen ajattelisi vähemmän uskonnollisesti, inhimillisen vertauskuvallisesti? Niin, että täydellisen murtumisen, kaoottisen henkisen hajoamisen jälkeen voi seurata uusi elämä. Olen nähnyt tämän usein psykiatrisessa sairaalassa. Ihminen on herkkä eläin, ja samalla yllättävän vahva.

Kova uramies on romahtanut työpaineen alla. Hän häpeää, sillä koskaan ei ole tapahtunut näin. Kuinka hän on joutunut tänne? Hän jaksaa hädin tuskin puhua, vaisu ääni ei tunnu sopivan kookkaaseen kroppaan. Toinen mies, supliikkibisneshenkilö, puhuu ummet lammet hölynpölyä puuta heinää, ihan sama, kuunteleeko kukaan. Häneltä on takavarikoitu puhelin, koska hän ei ole vastuullisessa tilassa, saattaisi tehdä hullunkauppoja. Hän on ostanut kaksi traktoria pihamaalle, velaksi tietenkin, vaikka ei tarvitse niitä mihinkään, espoolaisessa rivitalossa. Se kolmas jäi kismittämään, kun tuli ambulanssikyyti tänne. Hänelle tämä ei ole ensimmäinen kerta, mania on riepotellut monesti miten lystää. Vaimo on saanut tarpeekseen, ystäviä ketuttaa mokoma helppoheikki, kun soittelee pitkin yötä. Yksi rouva takkutukka riitelee kaikkien kanssa. Oikein on pahasuinen, saa hässäkän aikaan päiväsalissa. Nuori nainen lukee sanomalehteä väritussien kanssa, löytää salaisia viestejä. Teinipoika pitää vihaista monologia pahoista vanhemmistaan ja Systeemistä, hänen ei kuuluisi olla täällä, kaikki on niitten kusipäiden syytä, kaikki, tämä meni nyt väärin, hullufaija tänne kuuluisi ja sekopäämutsi! Insinööriksi esittäytyvä mies haluaa kätellä kaikkia, joka päivä, hänellä on tärkeää asiaa. Hän kertoo Säteilystä, esimerkillisesti pukee kymmenen vaatekertaa päällekkäin suojautuakseen. Yksi ei pysty syömään, koska pelkää tulevansa myrkytetyksi. Ihmiset laahustavat käytävällä, muualle ei pääse, jos ei ole lupia. Jotkut jaksavat keskittyä Trivial Pursuitiin. Telkkari on liian kovalla. Laitosruoka haisee tympeältä.

Minä olen siellä, koska olen liian levoton, aistiärsykkeet ovat käyneet sietämättömiksi, tunnen valojen lävistävän ruumiini, ja se sattuu kuin neuloilla pisteltäisiin. Manian dysforinen vaihe. Ensin olin elämäni kunnossa, maalasin upeasti, urheilin, kirjoitin ja hoidin kotihommat kovalla teholla. Sitten oli jännää ja huimaa ja kiihkeää, silkkaa euforiaa. Kuningattarena juoksin kaupungilla vodkapullo käsilaukussa ja shoppailin kalliissa liikkeissä. Mutta sitten tuli liikaa ja liikaa, kaikkea liikaa, kun raitiovaunut kolkkasivat, taksissakin surisi, mikä lie piipitti ja rohisi, värit vääntyivät vääriksi, sykkien sekoittuivat toisiinsa, pyörivät ja kirkuivat. En jaksanut sovittaa lähetin tuomia kenkiä, liian monta pakettia, ja miksi ostin kolme rumaa laukkua, huoneeseeni ei mahtunut mitään, joku oli tyhjentänyt vaatekaapin sänkyyn ja lattialle, en nukkunut yhtään, ja halusin lentää Madeiralle tai Malediiveille tai johonkin muuhun M-alkuiseen paikkaan tai ehkä sittenkin rakastella L-alkuisten miesten kanssa, kolmen kerrallaan ja kiivetä kaikille katoille ja varastaa Stokkan kynsilakkatelineen tyhjäksi. Koska kaikki tämä kävi piinalliseksi, käsitin sairastuneeni, ja tiesin, että olisi pakko välillä hengähtää, tulla tavallisemmaksi ja vähemmän vauhdikkaaksi ja sätkyileväksi. Itkin, koska en olisi halunnut myöntää, en olisi halunnut tunnustaa, että en pysty itse, en kotona, kun ovi vetää ulos ja netti huutaa osta osta ja juokse juokse ja puhelimessa sanotaan tule sekstaamaan lähde bailaamaan.

Tietenkään en haluaisi olla valkoisessa huoneessa, kävellä valkoisella käytävällä, pukea vaaleanpunaista pyjamaa. Tulin tänne, koska oli pakko. Tiedän, että on pakko. Ei minua kukaan pakottanut, pakotin itse itseni, koska tunnen jo tämän kuvion.
Tätä sanotaan vähävirikkeiseksi hoidoksi. Juuri mitään ei tapahtu, juuri mitään ei voi tehdä. Voi katsoa sitä huutavaa telkkaria ja jutella toisten kanssa. Mutta alussa ei jaksa. Saatanan hullut, tänne tulette masennuksenne kanssa pilaamaan toisten mielialan ja turpa kiinni maanikkohölöttäjät, ketä kiinnostaa, ja voisitteko skitsot pitää omana tietonanne salaliittoteorianne! Ruokakärryt kili kili. Lääkeaika, jono. Verikoeaika, ojenna käsi. Ei ulkoilulupia kolmeen päivään. Sitten, jos lääkäri suvaitsee sallia, puoli tuntia kaksi kertaa päivässä, pysy sairaalan alueella, käy kahvilassa, joka on täynnä ärsyttäviä hulluja, jos myöhästyt, kostamme ja perumme luvat.

Mutta pikku hiljaa meistä tulee porukka. Ehkä kärhämöimme, kaikki eivät tule toimeen kaikkien kanssa, mutta silti. Ruokapöydässä kysymme toisiltamme: kuinka voit. Hyvä päivä, sanoo yksi, nukuin hyvin, tyttöystäväkin tulee käymään. Hienoa, muut sanovat. Me tiedämme. Aika kurjaa, vastaa toinen. Mitä hyötyä täällä on olla? Paskalääkkeitä syöttävät, koko ajan huimaa. Me tiedämme senkin. Emme sano kyllä se siitä, ryhdistäydy, sanomme voi paska, ihan perseestä! Yksi ei välitä jälkiruokarahkasta, toinen tykkää, mutta siitäkin on sääntö: kukin syö omat ruoat, joten ujutamme salaa. Joku sanoo: pääsen kotiin. Mahtavaa, onnea, sanomme kaikki.

Jotain virikettä voi järjestää. Lattian kuviointi maalarinteipillä. Vessapaperin kieputtelu tuolien ympäri. Radion piilottaminen. Aikakauslehtipolku käytävälle. Varotaan, ettei Ne näe, vartioi sinä! Hoitajien inhoamiskerho: helvetin Eva Braun -lesbo, kummasti taas sattui paikalle kun vaihdoin yökkäriä, taskulampulla osoitteli, ja saatanan Kojootti, koko ajan vittuilee, Hiiri sanoi mulle että mene hengittelemään, et sä mitään pamia tartte, Torakka rutisi että taasko sä kerjäät sukkia ja Perseleuka jumalauta mussutti pullaa päiväsalissa, kun meille annetaan pelkät Saludot! Juoksukilpailu toisten intomielten kanssa – pysäytetään alkuunsa, vaarallinen idea, mitä jos Bodari-Petsku on eristystuulella? Palautelappujen ja valituskirjelmien laatiminen – niille on oikein omat lomakkeet ja laatikko, mahtaako kukaan lukea. Tohvelien heittely kävellessä. Minä hiivin vaatehuoneeseen, kun ovi on jäänyt vahingossa auki. Pöllin hoitsun asun, se on hyvä maalausasu, naureskelen. Pyydän kasvovoidetta kolmelta eri hoitajalta, jos hyvin käy, saan kokonaiset tuubit. Kerään muovisia lääkekippoja, rakennan yöpöydälle torneja. Hammastahnaa ei kannata kerätä, se on pahaa, sinipunaraidallista. Raivostun pullapojalle, kun se on taas varastamut juutalaisen iltapalajuustot, ne kaksi armosiivua. Sulle on se sikamakkara, käsitätkö?

Me kaikki olemme siellä, lukitun oven takana. Meille annetaan lääkkeitä, toisille ehkä liikaa, toisille liian vähän. Me heräilemme pitkin yötä hikeen ja ahdistukseen, raahustamme ruinaamaan rauhoittavaa. Yökkö katsoo listasta, sinä olet jo saanut tänään tarpeeksi, mene takaisin sänkyyn. Yksiä viedään aamulla sähköhoitoon. Siellä me olemme kaikki sekaisin, kaikki omalla tavallaan sekaisin. Aivan tavalliset ihmiset.

Minua ei hävetä kertoa, että olen ollut siellä. Miksi hävettäisi? Hävettääkö umpilisäkkeen leikkaaminen, viisaudenhampaiden poisto tai synnyttäminen? Ei tietenkään. Ei se sen kummallisempaa ole. Olen ollut monta kertaa. Yleensä kolme-viisi viikkoa. Siinä ajassa ehdin nähdä monta toipumista, monta haparointia terveyttä kohti. Papupata alkaa ottaa kontaktia muihin, kuuntelee. Takkurouva kampaa nutturan ja kutoo sukkaa mietteisään, kiihtyy edelleen, mutta pyytää anteeksi. Syömätön uskaltaa juoda lasin maitoa. Sanomalehtiaskartelija pääsee päivittäin kotiin, ensin hoitajan kanssa, sitten itsekseen, siivoaa asuntoaan pikkuhiljaa. Vanhus virkistyy sähköhoidon ansiosta, lähtee peruukkikaupoille. Angstaajapoika käy kahvilassa isänsä kanssa, suunnittelee opintoja. Jotkut pääsevät kotiin, toisia tulee. Huoneessa roikkuu uuden, kivettyneen naisen masennus. Se meinaa imeytyä minuunkiin. Taas joku mellastaa. Taas joku itkee. Käy vieraita, kivettynyt hymyilee hetken. Joku hyräilee virttä, on saanut lohtua sairaalapapin ryhmästä. Traktorimies saa lääkäriltä todistuksen, jolla saa peruttua hullunkaupat. Uramies miettii työyhteisöään, ehkä sairaus onkin ympäristössä, ei hänessä.

Minä alan nukkua paremmin, en pompsahtele jatkuvasti pystyyn. Suunnittelen hattuja ja mekkoja toisen maniamuijan kanssa. Innostun virkkauskoreista, leikkaan salasaksilla kuteita vaalenpunaisita pyjamista. Kivettynyt kysyy, saisiko lainata huulipunaani. Tietenkin! Saanko meikata silmätkin? Pääsen metsään kävelylle, hevoshakaan asti, miten kivoja otuksia, kun tulevat tervehtimään, samettiturvat. En tarvitse tyttären salakuljettamia ekstrapameja. Hengitän helpommin, en kiihdy. Värit ovat rauhoittuneet, melu hiljentynyt. Kestän valkoiset seinät, koska tiedän kohta pääseväni kotiin. Takaisin elämään, kotiin, maalaamiseen. Luen ystävän tuomaa naistenlehteä, kirjaimet eivät sahaa silmissä, jaksan kaksi sivua. Hoitaja teettää maniatestin, saman kuin tullessa, pisteeni ovat laskeneet. Huomaan, että lääkäri on ihan kiva kaveri, ei sittenkään kiduttajadespootti. Se on käynyt Hekumassa katsomassa maalauksiani, on innostunut niistä. Puhumme bipon ja luovuuden yhteydestä. Taas kerran koen, että bipo ei ole ainoastaan vaiva. Ehkä se on lahja.

Sitten pääsen kotiin. Omaan. Olen väsynyt, ja toipuminen ottaa vielä aikansa. Mania on kuluttanut paljon energiaa, voi olla, että joudun käymään läpi masennusjakson. Mutta tiedän senkin, hyväksyn, tiedän, että tulen taas terveeksi, tämä on sairauteni kulku. Ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, jotka tapasin. Olen kiitollinen, että tapasin. Tiedän elämästä enemmän.