XOXO

We Will Allways Protect You

Love,

XOXO

Idit, Dalia, Fanni

(174 x 200cm) 2015

551

IbrahimIbrahim NabilNidam TalaTawfeeq Iyad

FatimaFatimaFatima AmeenAya DinaDina

Ayyoob

(174 x 200cm) 2015

Kitara ja kamera

Ranskalainen muusikko Simon Arnold kävi työhuoneella. Jutskailtiin niitä näitä, mutta varsinkin taidevakavia. Katseltiin maalauksia, Simonilla piisasi mielenkiintoisia tulkintoja. Ja mikä wau - parin teoksen kohdalla, ilman mitään johdattelua, Simonin mieleen tuli juuri se maailma, missä olin itse maalatessani ollut! Naurettiin hurjille nimiehdotuksilleni: jos tuon nimen laitat, niin ne rikkaat juutalaiset, jotka muuten ostaisivat, eivät varmana osta! Simon soitti kitaraansa ja lauloi, sain kuulla uusimman biisin. Tykkäsin. Siinä sivussa otin kameran esiin kuvatakseni pari työtä. Hei, otetaan susta kuva, ehdotin sitten spontaanisti. No, otettiin useampi ja hassuteltiin. Hyvä malli mulla, vai mitä? Maalauksista juttua myöhemmin; tumma Sulamith olikin jo esillä.

Uusi kieli

Sulamith (200x180) 2015

Täällä Miriam Ashkenazi, suoraan Jerusalemista, Boker tov Finland!

Huh mikä matka! Palattuani olin kulttuurishokissa ja aivan pyörällä päästäni. Alepassa ihmettelin, kun näin koko käytävällisen tekstit kerralla, pystyin lukemaan joka ikisen tuotteen nimen yhdellä katsomalla. Hepreankielisessä marketissa jouduin tavailemaan tekstejä että onko nyt luomua vai sokerishittiä vai mitä on. Lämpötila viileni kerralla 25 astetta. Ihmisille ei sovi puhua. Jos kuitenkin puhuu, täytyy puhua hiljaa. Hiljaakaan puhuessa ei kuulu koko ajan kysellä "onko kaikki hyvin?". Juutalaishuivin käyttäjää kummeksutaan. Pitää varoa possua. Tytär on hyrrä ja salama eikä litteä ruutukuva. Puistoissa ei ole roskia. Kenenkään nimi ei ole Batsheva saati Mordechai.Taivas saattaa olla harmaa. Viikko alkaa vääränä päivänä. Nurkan takaa ei saa 20 shekelin swarmaa ja munakoiso maksaa viisi kertaa liikaa. Ei sanotaan "ei" eikä "lo" ja "ken" onkin "joo". Ja mihin katosivat zz, shh ja roisi ch? Miksi kadut eivät vilise mustia hattuja?

Sitten hyppäsin maalaukseen, ja pääsin heti hurjiin syvyyksiin. Maalauspäiväni ovat olleet niin intensiivisiä, että joudun pitämään pari päivää taukoa ennen kuin menen uudestaan työhuoneelle. Päässä kihisee niin paljon. Kotona kuristun yöpaitaan.

Vapisen, melkein kuin Ben Gurionin turvatarkastuksessa, kun jouduin kuulusteluun. Paitsi että vapisen enemmän. Kuulen veren liikkeen. Irtoan, repeydyn ja puristun taas kokoon. Olen sotilas, rajavartioin maalia. Haavoitun siveltimestä. Yritän parantua sinisellä. Raavin. Olen palettiveitsiterrroristi. Vuodan punaista ja vihreää. En ole varma, kuka olen. Kuka on tappajista kaunein?

Muutuin. Huomaan sen maalaamisessa. Vietin Israelissa kaksi kuukautta. Halusin jäädä. Mutta en haluaisi olla Jerusalemissa nyt. Olisipa erilaisia uutisia, toisenlainen Israel. Kaikki toivovat toista, mutta toiveet eivät käy yksiin. Siksi kenenkään toive ei toteudu.

Vaikuttaa siltä, että maalaus alkaa puhua heti, ensimmäisellä maalauskerralla. Hyvin nopeasti se tuo tahtonsa ilmi, kertoo nimensä ja kieltäytyy jatkotoimenpiteistä. Kiellon vuoksi en voi olla maalausten kanssa joka päivä, etten koskisi. Tämä on uutta. Olen tottunut toimimaan toisin.
Keskeinen kysymys nyt on, kuinka paljon annan nimen kautta katsojalle vihjeitä. Ajatukseni risteilevat moneen suuntaan: historiaan, taidehistoriaan, nykypäivään, politiikkaankin. Ohjeita en halua antaa enkä käskeä katsomaan "oikein". Mutta merkityksen piilottaminen ei sekään ole tässä tapauksessa oikea ratkaisu. On monta nimeä. Kerronko kaikki, valitsenko, miten? Laitanko sulkeisiin, alistanko yhden nimen toiselle? Entä kokonaisuus, josta toivottavasti myöhemmin tulee näyttely - mikä sen nimi on?

No jopas

Osa isosta

Toinen osa

Maalasin tämän ennen kuin lähdin Israeliin. Nyt en oikein tykkää siitä, koska maailma on toinen. Maalaus on ”kaikkea roppakaupalla jouluvappupääsiäinen” -tyyliä, jota olen joskus aiemmin harrastanut. Esimerkiksi Väite haavoista ja timanteista kuuluu tähän luokkaan, vaikka onkin olevinaan vakava maalaus; taitaa sitä paitsi olla parempi kuin tämä, (vaikkei kukaan olekaan sitä ostanut; joskus ostaminen tarkoittaa, että työ on hyvä ja ostamattomuus, että se ei ole, mutta usein se ei tarkoita mitään). Itse asiassa maalasin tämän vanhan päälle. Dissasin vanhaa, koska siinä tuntui olevan liikaa kamaa, ja sitten kokeilin, mitä tapahtuu, jos lisään vielä enemmän kamaa. Torppasin lelutimantteja, helmiä ja glittereitä. Kuten näkyy, tavaraa ja turhaketta piisaa. Kuvassa työ näyttää oikeastaan pelkältä kaatopaikalta, lupaan että se on livenä vähän parempi - keltaiset ja ylipäätään vaaleammat maalaukset ovat vaikeita kuvata, kun minulla ei ole mitään erikoiskalustoa, kuten kuvausvalaisimia. Toisekseen pieneksi tiivistettynä tällaisestä vyörytysteoksesta on vaikea saada käsitystä. Mutta olkoon tuossa kuitenkin (alakuva). Meinasin laittaa nimeksi Jerusalem, mutta ei tämä sitä ansaitse. No, tykkään kyllä vähän, mutta tämä ei ole maailma, missä nyt matkan jälkeen olen. Eli tämä tästä. Kohta tulee muuta.

Koko sirkus 

TurMa Supermodels

Perustin maanantaina mallitoimiston. Värväsin kaksi coolia. Tässä otoksia ensimmäisistä kuvauksista. Ai ei muka oo cooleja?

Photography Maaria Oikarinen
Fashion Maaria Oikarinen
Models Martta Oikarinen, Artur Skwarek

Taivaanrantaan, Jerusalemiin!

Kurkotin kuuseen, kultalehvään, kukkalatvaan. Joka kurkottaa, kapsahtaa. Vaan en minä! Joka nuolaisee, tipahtaa. Vaan en minä! Nuolaisin, sain suun täydeltä hunajaa. Vihreää aidan takana, minun ruoho vihreämpi.

Kiipesin kultakuuseen, kapusin kaunolatvaan. Nappasin tähden, sain kuun reunasta kiinni. Otava otti kyytiin.

Luulin itsestäni liikoja, olin enemmän. Kuvittelin suuria, löysin suurempia. Kolkutin, ei avattu. Palasin seitsemän kertaa. Ei avattu. Palasin seitsemän kertaa seitsemän kertaa. Aukeni rautaovi, aukeni kultaovi ja timanttiovi. Kimmeltää. Taivaan kellot helisevät ja kerubit ja serafit asuvat huoneissani.

Minä olen taivaanrannanmaalari. Suomen kielen perussanakirja sanoo, että sellainen on epämääräinen henkilö, haihattelija. Wictionary sanoo, että taivaanrannanmaalari on mahdottomien asioiden uneksija ja ainainen haaveilija. Mutta minä olen myös jääräpää. Ja jääräpäähaihattelelija ottaa, tekee ja menee.

Toteutunut uni on tämä: Matkustan tähtikyydissä pyhimmistä pyhimpään, Messiaan kaupunkiin Jerusalemiin! Amerikkalainen Thanks to Scandinavia -säätiö myönsi minulle opiskelustipendin Heprealaiseen yliopistoon. Opiskelen kieltä Holy Landissä tänä vuonna peräti kaksi kuukautta. Olen niin iloinen ja ylpeä.

Olin arvellut, että säätiössä minua saatettaisiin tosiaan pitää epämääräisenä henkilönä. Olen vuosien varrella tehnyt niin monenlaisia juttuja, jotka eivät välttämättä liity lainkaan toisiinsa. Olen välillä keskeyttänyt yliopisto-opinnot kymmeneksi vuodeksi, olen suoritellut kummia kursseja semiotiikasta antiikin tutkimukseen; minulla on ihan liikaa opintopisteitä, mutta ei ihan järkeviä opintokokonaisuuksia. Ilmeisesti intohimoni vakavuus tuli ilmi kirjoittamassani motivaatiokirjeessä ja heprean opettajani sekä proffani erinomaiset suositukset auttoivat asiaa. Säätiö myöntää vuosittain kaksi stipendiä kuhunkin Skandinavian maahan. En tiedä, keitä kilpailijani olivat. Mahdollisesti siellä oli pari muuta judaistiikan opiskelijaa, kenties joku Lähi-Idän tai eksegetiikan tutkija, väikkärinväsääjä, alueeseen keskittynyt toimittaja ja luultavasti jokunen teologian opiskelija. Hyväksyntäkirjeessä sanoivat, että taso oli ollut tänä vuonna erityisen kova. Jännä nähdä sitten, kuka se toinen suomalainen on.

Lähden matkaan huomenna. Hekuma jää tauolle, edelliskesän Haifan kokemuksesta tiedän, että kesäyliopisto-opiskelu on todella tiivistä, ja päivän oppituntien ja läksyjen jälkeen ei aina jaksa muuta kuin tempaista falafelin ja mennä nukkumaan. Aion kuitenkin olla viime kesää aktiivisemmin tekemisissä paikallisten kanssa ja puhua kieltä vaikka väkisin. Jos bussikuski yrittää vaihtaa kielen englanniksi, sanon ”Ma? Ani lo medaberet anglit”. Että häh, en puhu englantia. Olen löytänyt Couchsurfingin kautta useamman ystävän Jerusamista ja kirjoitellut sähköposteja sekä hepreaksi että englanniksi. Nuoret miehet ottavat mielellään yhteyttä, varmasti käyn niitten kanssa kahvilla, mutta eniten olen kirjoitellut 79-vuotiaan Ninan ja 73-vuotiaan Arian kanssa. Odotan malttamattomana, että saan kuulla lisää heidän elämäntarinoistaan.

Jerusalem! Tulen huikaistumaan tuhat kertaa.

Aamuyö heinäkuussa, Helsinki

Heinäkuun yö, Helsinki (75x150cm) 2015

Tämä maalaus on vähän samaa porukkaa kuin nämä aiemmin dissaamani keskeneräiset. Siinä se oli samassa kasassa, myös kesken. En kuitenkaan hyväksynyt tätä dissailutuokioon, tämä ei ollut hankala eikä huono. Se tarvitsi ihan muutaman pienen kosketuksen tullakseen valmiiksi. 

 Kirjoitan tätä klo 2 ja minusta pohjoisluoteessa näyttää nyt aika lailla tuolta. No, oikeastaan taivas on tasaisempi, pilvipeite utuinen eikä tällainen ukkosta uumoileva, mutta kuitenkin se on aika tumma. Koillisessa on hienoinen sarastus. Huoneessa on hämärää, minulla on valot päällä. Melko varmasti etelässä syntynyt maalaisi vaaleamman sinisen. Juttelin joskus jonkun paljasjalkaisen kanssa, ja vähän valitin, kun Helsingissä tulee keskikesälläkin hämärä, kaipasin oikeaa yötöntä yötä. Helsinkiläinen ei ollenkaan ymmärtänyt mistä puhuin!

Tänään matkustan sinne valkeampiin öihin! Harmi vaan, että on luvattua sadetta ja viilenevää. Minä vietin kaikki kuumat päivät työhuoneella, otin ilon irti viimeisistä päivistä ennen lomaa. Mutta mökissä on joskus mukava löllöillä ihan vaan sohvalla ja lukea kirjoja. Pakkasin mukaan David Grossmanin romaanin Sinne missä maa päättyy. (Kunpa osaisin lukea sen hepreaksi!) Ja joka ilta on sauna.

Kuseta, kuseta, bimbo ei käsitä

 Lällällää mullon vanhaa rahaa!

Meikänaista on helppo kusettaa. Tervetuloa vaan. Ihan sinisilmäinen en ole, sillä lapsensilmiini tuli aikuisena vihreät rinkulat (olenko siis muuttumassa noidaksi – haa!). Minulla ei ole tapana suhtautua toisiin epäluuloisesti. Yleensä ajattelen ihmisistä hyvää, ellei sitten tapaamani ihminen käyttäydy todella huonosti tai epämiellyttävästi.

Suora ilkeys on helpompi havaita kuin kieroilu, varsinkin jos ei ole itse kohteena. Joissakin arkitilanteissa puutun epäasialliseen käytökseen. Näin tapahtui viimeksi Lidlissä, kun kiivastunut (känni)herra sätti kassatyttöä jonon pituudesta: ”Perkele täällä monta tuntia pitää seisoa.” Sanoin, että kauankohan olet odottanut, ehkä kaksi minuuttia, ja varmaan hyvin joudat odottaa kaksi lisää. Mutta isojen korstojen kahinat ja piripäiden sekoilut on paras kiertää kaukaa. Lasten kiusaamistilanteita nähdessäni puutun aina. Toisinaan yritän myös kasvattaa teini-ikäisiä; tämä ei ole välttämättä kovin hyvä idea! Kerran työhuonekulmilla hengaili iso porukka 12-17v jätkiä. Polttivat tupakkaa. Totesin, että taidatte olla vähän liian nuoria. ”Et sä oo meidän mutsi!” Kyllä mä vähän niin kuin olen, intin, ja rööki on kuulkaa huono homma.”No et oo, ja etkö muka ite oo ikinä nuorena kokeillu mitään? Minkä väriset stringit sulla on? Taitaa olla punaset.”

Sitten on sellaista mukamas perusteltua vinoilua ja vapaamatkustelua. Tapaus lapseni ala-asteen leirikouluun liittyen. Tiedättehän, kun suuri osa vanhemmista näkee suunnattomasti vaivaa kauppaamalla vessapaperia, kaakkua, karamelleja (ai faan, miten monta laatikkoa meille jäi niitä tahmatoffeita ja kolakiekuroita!), sukkia, kalsareita ja huuhteluainetta. Ja jonkun täytyy kysellä tarjouksia leiripaikoista ja bussifirmoista. Sitten on vanhempia, jotka kritisoivat kaikkea, mitä muut yrittävät. No, pari luokan iskää kyseli sähköpostilistalla että eikös nyt voisi jotain värillistä vertailuesitettä saada niistä leiripaikoista. Minä siihen, että mahtavaa hei, Kimmo ja Pekka, jos teette väriesitteet ja tilastot! Voitte arvata, että Kimmo ja Pekka vaikenivat. Mutta meikänaisen täytyy vielä opetella puolustautumaan muillakin miekoilla, pelkällä sanan säilällä ei aina pärjää. Voi X, nyt mä kadun sitä etten lähteny sun kanssa ampumaradalle vuonna 1995!

Lällällää, mullon kaks rahaa!

Heti luuli kumihuuli, siinä on kaks puolta!

En esitä hyvää ihmistä. En anna Helsingin kerjäläisille rahaa. Mitä mieltä te olette, tulisiko antaa?Olen kuitenkin  päättänyt ostaa neljä kertaa vuodessa ilmestyvän  Ison numeron, ostan sen mieluiten joltakulta nuorelta naiselta. Minusta lehden idea on varsin mielekäs: työtön saa itselleen suurimman osan myyntihinnasta, ja lehden sisältökin on ihan kiinnostava. Mutta teenkö väärin, kun en pudota kolikkoa maassa istuvan mummon kuppiin? Tuskin hän tietää mistään Isosta numerosta. Mitä jos ostaisin hänelle karjalanpiirakoita?

Muutama päivä sittten kohtasin Postitalon kulmalla nuoren miehen ja naisen, jotka pyysivät rahaa, koska ”please madam, we are hungry”. Sanoivat olevansa Unkarista. Ihan söpöjäkin olivat. Heltyneenä kaivelin lompakkoani. Siellä oli 20 euron seteli. Söpöjä tai ei – en halunnut antaa niin paljon. Niinpä sanoin että hei, mennään tuohon K-kauppaan, ostan teille voileivät. Ei, ei, madame, anna meille rahaa, anna 20 euroa (oliko niillä läpivalaisunäkö?) me ei tiedetä missä me nukutaan. Suutuin. Jos ei olekaan nälkä, niin moido. 

Pam pam Pamela, seksipanee haluaa

Kun muijalle juottaa kuoharia, se alkaa anteliaaksi

(Väliotsikko ekaluokkalaisten rallatuksesta, kun olivat saaneet selville jotain jännittävää.)

 Minulle on jokusen kerran käynyt niin, että mieshenkilö haluaa lähestyä minua – sanotaan nyt suoraan – panoaikeissa, mutta esittää aikovansa ostaa minulta maalauksen. Eräskin Ville-Kalle oikein vakuuttavasti, kun juuri oli uutta taloa rakentamassa ja sisustusarkkitehtikin oli meikäläisen duuneja suositellut, että tulisitko paikan päälle katsomaan olohuonetta. No justiinpa joo. Oli sillä se talo joo, ihan hieno olikin. Kävin katsomassa ja viiniä juotiin ja homejuustoa syötiin. Mutta saisiko hän alennusta jos ruvetaan olemaan yhdessä. Ovela ajatus: sisustus kuntoon ja muija taloon. Plääni jai kuitenkin toteutumatta.

Huutokauppakaveri

Mutta mistä tämä käytös- ja kusetusmietintäni lähti? Muuan tuttavan tuttava, olkoon hänen nimensä vaikka Igor, osti minulta ajat sitten maalauksen. Tyyppi valitteli rahatilanteensa niin vakuuttavasti, että annoin vanhemman (mutta ei mitenkään huonomman!) työn puoli-ilmaiseksi – kun nyt kavereita ollaan ja tälleen. Mies itse valitsi työn hillitynharmaaseen sisustukseensa sopivaksi. Kävin ripustamassa työn, ja totesimme yhdessä, että mainio on. En silloin edes tajunnut ihmetellä epäsuhtaa: jättitelkku, kallis matto ja äänentoistolaitteissa huippumageet kajarit, mutta tauluun ei oikein olisi ollut varaa. Riittäähän näitä selittäjiä: kaikki rahat meni huonekaluihin, täytyy nyt vaan ostaa joku Ikean juliste tai askarrella sisustustaulu, jossei sulta nyt jotain halvempaa löydy, onhan sulla noita varasto täynnä, anna nyt joku. Igor oli kuitenkin tietoinen taidehankkija, hän ei olisi ripustanut seinälleen askarrus-paskarrusta, eikä halpajulistetta, hän halusi huippulaatua pikkurahalla.

Törmäsin Igoriin silloin tälloin kadulla, ja juttelimme niitä näitä, opiskelua, duunia, urheilua, juutalaisjuttuja. Hän kertoi seurailevansa blogiani ja kävi myös näyttelyissäni. Lupaili ostaa myöhemmin isolla rahalla, kunhan biznekset pyörähtävät kunnolla käyntiin." Kuule Maria, mulla on rikkaita venäläisiä tuttuja, ehkä tehdään joskus biznestä yhdessä, mä tuon sulle asiakkaita."

Sibbe, sä oot niiiin ihana. Mä tiedän että säki tykkäät musta. Nää kynsilakat on sua varten kerta säki oot vihree. Eikä ne otsarypyt haittaa, onhan mullaki jo yks. Ai että ku sut vois monistaa!

Kerran mulla oli yks Elias. Yritin Andersiakin mutta en mä ikinä saanu. 

Ketä kiinnostaa jotku Paavot ja Jalmarit?

Igor kävi toisenkin kerran ostoksilla, tällä kertaa tyttöystävänsä Natalian (nimi muutettu) kanssa.

Taas oli haussa isompi maalaus ja varastoa käytiin hartaudella läpi. Pariskunta valitsi suosikin, ja seurasi kiivas tinkiminen. Igorilla oli muutama seteli povitaskussa. Tällä on lähdettävä, se oli päättänyt. "Kuule Maria, tää on iso raha, enempää mulla ei oo. - - Ei mua kiinnosta mikä sun galleriahinta on. - - Vittu, ok, mä lähden nyt tosta ovesta etkä sä enää ikinä näe mua!" Ei haittaa, minä sanoin ja nauraa räkätin sen vouhkaamiselle. Olen kehittynyt bisneshommissa! Natalia yritti rauhoitella miestään, selvästi häpesi sen aggressiivista tyyliä. Annoin ihan hitusen periksi (kuitenkin ”frendihintaan” taas meni), ja pariskunta piipahti pankkiautomaatilla. Silti – jotain vielä oli saatava, Igorin silmät kiiluivat. Natalia oli ihaillut pikkupikkumaalauksiani, ja kilttinä eleenä annoin yhden hänelle lahjaksi.

Lypsylehmänä, ammuu

Kuinkas sitten kävikään? Tuossa syksyllä kysyin Rabbi Googelilta, onko sillä uusia tietoja minusta. Olipa hyvinkin! Kas tässä:

Kuvakaappaus 3.7.2015

Lahjatauluni oli myyty  Hagelstamin huutokaupassa hintaan 160€, lähtöhinta 100€. Se oli matkalla muuttunut öljymaalaukseksi ja saanut nimekseen Korppi. Arvokkaampi ja menee paremmin kaupaksi, myyjä oli kaiketi ajatellut. (Ja kukas muu myyjä olisi ollut, ellei frendini Igor?) Hagelstam pahoitteli asiavirhettä kovasti, ja korjasi tiedot heti oltuani sinne yhteydessä. Tietenkin otin yhteyttä Igoriin. Että jopas on röyhkeää toimintaa, annoin lahjan, sinä teit siitä bisnesesineen. ”Maria, hei ku mulla oli vittu kaikki rahat loppu, mulla on vittu kallis kämpä ja kukaan ei lainaa rahaa, frendit kääntää selän, mä jouduin myymään vaikka mitä, Dalin grafiikat ja kaikki, mun oli pakko.” Kysymykseni tietojen väärentämisestä jäi paasauksen alle. ”Mutta se sun iso taulu on mulla, en mä sitä ikinä myy! Ja se toinen iso taulu, se on Natalialla, se tykkää siitä tosi paljon.”

Kuukausien kuluessa suuttumukseni laantui. Ajattelin, että voihan noin käydä, rahat loppuu, ja mistä vaan pitää yrittää repiä. Pidin Igorin kutsulistallani ja toki se tuli seuraavaan näyttelyyn, toi suklaatakin. Ja tiukkaan tyyliinsä ilmoitti, että kuule Maria, sä oot kyllä tän näyttelyn paras taiteilija.

Hitsi mä en muista, mikä eläin mä oon? Ainaki mun nouseva merkki on neitsyt. 
Mutta oonko mä kisu vai lehmä vai pupu? Eiks kaikilla oo utareet paitsi pässillä?

Piti muuten antaa noi oranssit rintsut Afrikan lapsille, koska boobsit kasvaa 38-vuotiaana, 
jos vaan muistaa syödä kunnolla.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Kesäkuun alussa Igor oli yllättäen yrittänyt soitella moneen kertaan ja jättänyt sitten viestin, että soita Maria, tärkeää asiaa. Soitin, ja sain sättimistä. Olin juuri kirjoittanut postauksen tummista maalauksista. ”Myit mulle huonon maalauksen!” Mitä hemmettiä? Kaikki ihmiset eivät osaa lukea, ja koska henkilö oli ulkomaalaistaustainen, ajattelin, että hänellä on ehkä enemmänkin lukuvaikeuksia. Yritin selittää, että enhän minä kirjoittanut tummien olevien huonoja, sanoin vain että yksi galleristi oli ”kieltänyt” mustan värin, koska oli sitä mieltä, että hänen asiakkaansa eivät tykkää, mitä ihmettä sä oikeen vouhkaat. 

Taas tapahtui. Igor muutti uuteen, pienempään asuntoon ja soitti uudemman kerran, että voi harmi, kun ei nyt tuo vanha taulu enää mahdu seinälle, voisinko mahdollisesti vaihtaa sen pienempään. Kiva Maria, kun uusi asunto on ihan ateljeesi lähellä, voisinko tulla käymään? Ajattelin, että ei kai tuossa mitään, nähdään ja katellaan.

Köyhällä on halvat kyyneleet.

Onko se perkele kännisä, silmät harottaa ja nenä punottaa, ei köyhällä saa olla rahaa alkoholiin!

Kun mies pääsi varastooni hääräämään, tajusin, että olen hankalassa tilanteessa. Tässä menee aikaa, ja luultavasti joudun jälleen ikävään verbaalivääntöön. ”Ai ku kiva tää ja tää, mä oon ihan sun fani”. Joka ikinen taulu oli taas käännettävä nurin. ”Onko sulla toinen varasto jossain?”  >Mitä vittuu?< (litteraatio teinikielen mukainen, lausutaan siis hyvin nopeasti, erityisesti vokaalit lyhenevät äännettäessä). Etten vain ollut piilottanut jotain arvokasta. Siinähän säätää, ajattelin ja yritin aloitella päivän töitäni. Jonkin ajan kuluttua Igor tuli ilmoittamaan, että tämän tästä ottaisin. Kyllä vaan, hän tästä ottaa tämän. Ei käy, sanoin, se on puoliksi varattu, on olemassa asiakas, joka ehkä ostaa sen ihan oikeaan hintaan, en voi antaa sitä noin vaan ilmatteeks. (Mutta pointsit vaan hyvästä valinnasta, teos on keskikokoisesta sarjasta, josta moni asiakas on ollut kiinnostunut. Myin puolet sarjasta heti sen valmistuttua.)

Sitten pääsemme parhaaseen osaan! Mitä paljastuukaan! ”Kuule Maria, miksi sä kirjotit niin negatiivisesti niistä tummista maalauksista. Mä olin viemässä sitä taulua huutokauppaan ja sanoin että kunnon lähtöhinta tuhat euroa pitää olla kun tämä on mun ystävän maalaus. Mutta sitten ne luki sen artikkelin [blogikirjoitus] eikä kukaan halua sitä ostaa.” Onko tässä raivostumisen paikka? Minusta on. Että kappas vaan. Jos mä olen sun ystävä niin oisitko sä ehkä voinut vaikka kertoa mulle, että aiot myydä mun työn huutokaupassa ja niinku minkä takia? No, rahantienuutarkoituksessa tietenkin, ja mitäs tuollaisia mainitsemaan. Mutta meikäläisen naiiviaivoihin ei vain ole ulottunut tällainen ”taide sijoituskohteena” -asenne. Eikä ainakaan mikään ”frenditaide”-luikuribiznes. Mies oli jo vastaamassa raivooni samalla mitalla, minähän olin myynyt hänelle huonon kauppatavaran! Silmänräpäyksessä hän tajusi virheen, ja arvioi parhaaksi peliliikkeeksi lieventelyn. ”No joo, kirjoitus sattui vähän pahaan aikaan kun huutokauppa oli siinä just kolmen päivän päästä. Ethän sä tietenkään voinu sitä tietää.” Mutta kun sitten kävi ilmeiseksi, että ei, en ole antamassa ilmaiseksi uutta 2500 euron työtä paremmaksi myyntiartikkeliksi, niin miten kello kilkattikaan? ”Vittu, se taulu on mun omaisuutta ja mä saan tehdä sillä mitä mä haluan. Tehdään sitten niin että mä tuon sen takas ja sä annat ne huntit mitä mä sulle maksoin.” HAH! Tämä keskustelu loppui tähän, minä totesin. Pelistrategia vaihtui uhkailuksi: ”No, se on sun päätös. Mä laitan sen sitten kaupaksi ilman lähtöhintaa, sullehan se on huonoa mainetta, kun kaikki näkee internetistä. Sun päätös.” Häivy, minä vastasin.

Iternetistä näkyy tällä hetkellä näin:

Kuvakaappaus 3.7.2015, virheellistä tekniikkatietoa ei ole pyynnöstäni huolimatta vielä korjattu.

Teos on ollut huutokaupassa lähtöhinnalla tuhat euroa.Tekniikaksi on taas merkitty "frendini" valehtelun takia öljy. Tällä sivulla näkyy mahdollisuus antaa maalauksesta ennakkotarjous, mutta päivämääriä ei mainita. Numerokoodilla löytyy kyseisen, toteutuneen huutokaupan tiedot. Teos ei ole myytyjen listalla. Merkille pantavaa on, että lähtöhinta on kohtalaisen korkea, kun vertaa yleiseen hintatasoon, samalla lähtöhinnalla on ollu tarjolla esim. Venny Soldan-Brofeldtin nimeämätön maisemamaalaus (öljy), jonka vasarahinnaksikin on tullut juuri tuo tuhat euroa. Kallein myyty taide-esine on Sigrid Schaumanin öljymaalaus  Gård, jonka hinnaksi on tullut 2000 euroa. Lähtöhinta sillä oli ollut vasarahintaa korkeampi, 2500 euroa.

Kyselin näistä kuvioista vähän Hagelstamilta. Nopea sähköpostivastaus kertoi:

”Kyseinen [Maaria Oikarisen] teos on ollut myynnissä kesäkuun kuukausihuutokaupassamme 9.6. - -Teoksen lähtöhintaan en valitettavasti voi ottaa kantaa, sillä en itse ole vastaanottanut työtä, enkä ole luetteloinut sitä. Hinta on todennäköisesti arvioitu linjassa mm. taidegallerioissa maksettuihin, sekä työn kokoon ja näyttävyyteen nähden.

Teoksia ja esineitä voidaan myydä myös lähtöhintaa alemmalla hinnalla, mikäli kohteessa ei ole ns. valvottua hintaa, tai se sallii työn myymisen. Valvottu hinta on myyjän ja meidän välinen sopimus alimmasta mahdollisesta hinnasta.

Teos on sijainnut toimipisteessämme Tehtaankadulla, mutta se tosiaan jäi myymättä. Mikäli se ei tule uudelleen seuraavaan huutokauppaamme elokuussa, on omistaja jo noutanut työn pois.

Ystävällisin terveisin

Johanna Lindfors

Intendentti

Hagelstam & Co"

Täytyy kysäistä Kuukkelilta uudestaan sitten loppukesästä, että missä päin menee Maria Oikarisen öljymaalaus. Jotainhan luikurin on keksittävä.

Igorille terveiset tässä:

Seuraavat kuvatekstit taas on suunnattu  muille lukijoille – ikään kuin loppukevennykseksi.

Tiukoissa farkuissa ei saa kuulemma kyykätä, joku muija oli joutunu sairaalaan! 

Sille tuli joku verenkiertohäiriö tai jotain. Mulle tuli vissiin joku tasapainohäiriö, ku toi toinen lihas kasvo enemmän ku toinen. Voi ei, näkyykö tossa jotain venymäarpiaki, no ne tuli siinä samalla ku se tolleen räjähti! Muuten mä oon kyllä kunnossa enkä aio luopua harrastuksesta. Niinhän ne sanoo, että köyhät kyykkyyn, sopii sillee. Laitan ens kerralla sortsit.

Miks muuten Suomessa ei oo niitä Miss Bum Bum -kisoja? Kyllä mä ainaki kolmanneks tulisin.

(Meinasin vielä kirjottaa tähän että voisitsä X laittaa tän kuun elarit ennakkoon, että mä saan uudet farkut, mutta se ois ollu vähä mautonta. Ja mä luulen että se mun tuolla ylhäällä esitelty rakas tykkää näista farkuista.)

Juhannussydän

Räjähtävä sydän (140x120) 2015

Tämä maalaus on elimellisesti äsken näyttämäni harmaan pari. Ja konkreettisesti elimellisesti. Vierekkäin on kaksi sydäntä. Toinen pysähtyy. Toinen jatkaa lyömistään, järkyttyneenä ja kauhistuneena. Se menee rikki, melkein räjähtää, mutta se jatkaa lyömistään.

Hiipuva sydän ja Räjähtävä sydän

Harmaan maalauksen "tyhjyys" tulee ehkä paremmin perustelluksi tässä, kun asetan sen parinsa viereen. Minusta nämä soivat yhdessä ja ne myös esittävän asian, joka niiden on tarkoitus esittää. Kuten harmaalla parillaan, myös punaisella maalauksella on ollut pitkä matka lopputulokseen, välissä on tapahtunut useampi iso muodonmuutos. Joskus näin kuuluu tapahtua. 

Sateen jälkeen (2007-2008)

Lakkasin tykkäämästä tästä turkoosi-vihreästä noin puoli vuotta sen valmistumisen jälkeen. En inhonnut sitä, vaan siitä tuli yhdentekevä ja turha. Panin pois silmistä, hylkykasaan ystävänsä Niityn (ed. postaus) kanssa.

Ah, miten ruma! Halusin kai kostaa kakkiaiselle, kun tein sille näin inhottavasti. Teko oli kuitenkin teoksen rytmin kannalta hyödyllinen, kosto toi hyvän dynamiikan, jonka olen säilyttänyt, vaikka värit ovat kiepsahtaneet. Työstämällä runsaasta värimassalla mm. hammaslastoilla olen myös saanut teokseen sopivaa pintarakennetta. 

Tässä vielä maalauksen tokavika vaihe. Vaikka vaihdoin värit, lisäsin taas "rumuuselementtejä" eli kuivuneitä värimöykkyjä, joita voi repiä lattiamuovista ja sekoituspurkeista. Mutta vielä tarvitaan tehoja. Nyt käytin pursotustehniikkaa, väreinä kaksi vihreää, viileä ja lämpimämpi sekä läpikuultavaksi ohennettu fluorikeltainen. Valmis työ tuttuun tapaan yläkuvassa.

Juhannusharmaa

Hiipuva sydän

Olen yleensä juhannuksena töissä, ja toivon että pahat päivät menevät äkkiä ohi. Minulle juhannus ei enää ikinä ole mikään juhla, missään nimessä en halua viettää. Jos sinulla on jokin trauma, ja jos traumalla on tietty vuosipäivä, tiedät, miten olosi muuttuu kurjaksi päivän lähestyessä. Aikaan, joka muuten on jo kietoutunut suojaamaan, lohkeaa rotko, joka vie sinut takaisin kauhuun. Toivot, että päivä poistettaisiin.

Tänä juhannuksena maalasin harmaan. Täysin harmaan. En ole ikinä maalannut sellaista. Näet tässä. Tulin tähän monen monen vaiheen kautta.  Teoksella on pari, joka on osaltaan vaikuttanut siihen, millainen tämä teos on. Ja eniten varmasti vaikutti juhannuspaha. Nyt katsomme tämän, ensi kertaa jo vuonna 2007 maalatun teoksen muodonmuutosta.

Niitty (2007)

Tämä maalaus oli hylkykasassa monta vuotta. Hylkykasa on ärsyttävä kasa. Voisin hyvin antaa sen olla nurkassa, onhan minulla työhuoneen lisäksi tilava varasto. Kasa kuitenkin kismittää niin, että otan sieltä teoksia melko usein katsottavaksi. Niin oli tämänkin vihreän Niityn kanssa. Katsoin ja ärsyynnyin, mutta en ryhtynyt toimenpiteisiin, vaan hylkäsin taas.

Puna-ailakki

Tänä keväänä jossain toimeliaisuuspuuskassa ajattelin, että nyt kyllä lähtee, ja otin taulun käsittelyyn. Tuli punavihreä. Nyn kun katson kuvaa, en ole varma, oliko ihan hyvä ratkaisu maalata Puna-ailakki kuoliaaksi. Niin siinä kuitenkin kävi. Ärtsy mikä ärtsy. Näissä tilanteissa voi olla kateellinen grafiikalle, siinä kun voi ottaa vaihevedoksia, jotka ovat ihan itsenäisiä teoksia, mikäli taiteilija niin haluaa. Maalausta ei voi monistaa, päällemaalatusta jää ainoastaa valokuva, jos edes sellaisen on tajunnut ottaa.

Tapoin punaisen ja murhasin vihreän. Ja tulikin tyly muutos. Mitäs tuolla tekisi?

Vissiin ole kovin hyvä murhaaja, koska kun seuraavan kerran tapasin henkitoreissaan olevan, halusin auttaa ja pelastaa. Harmaa tuomio tuntui liian tylyltä. Mitään riemusytkähtelyä teos ei silti saanut osakseen. Soin sille keltaisen ja fluoripunaisen. Tähänkin olisi voinut lopettaa, mutta tämä ei ollut juhannus - minun kuului nyt maalata juhannus sellaisena kuin se minulle on, juhannuskokostahan tämä kyllä kävisi. Väreista tuli kuivuttuaan kirkkaampia kuin olin toivonut, niinpä maalasin uuden harmaan kalvon koko taulun päälle. Käytin telaa ja rättiä. Lopulta ohennettu mediumkerros koko homman päälle, ettei jäisi liian mattaiseksi. Kun näin kuivuneen työn, en ollut edelleenkään tyytyväinen. Siispä uusi, lähes täysin peittävä harmaa. Palautin työn aika samanlaiseksi kuin se oli ennen tätä fluorivärivaihetta. Harmaa on vain vaaleampi, ja värin alta voi nähdä ihan pieniä aavistuksia tämän vaiheen kirkkaista väreistä. Kirkkaan tuho liitttyy paitsi maalauksen aiheeseen, siihen miten se suhtautuu pariinsa, toiseen juhannusmaalaukseen. Tästä lisää toisessa postauksessa.

Kaunis, rohkea, ylpeä

Ota teinistä mallia! Upea pieni ihminen.
Mutta flyer-cheerleader ei nouse eikä lennä ilman toisten tukea. On luotettava itseensä ja jengiin,
 ja kerta toisensa jälkeen ylitettävä itsensä, fyysisesti ja henkisesti.

Miten taideblogia kannattaisi kirjoittaa?  Kun täällä kotipesässä näpyttelee, on vaikea mieltää, minkälainen vastaanotto ja vaikutus postauksillani on lukijoihin tai salaperäiseen taidemaailmaan. (Hekumassa aiemmin tästä aiheesta täällä.) Olisiko hyvä pitäytyä pelkissä työasioissa? Mites kun välillä vähän räväyttelen? Onko haitallista kertoa, että minulla on bipolaarihäiriö? Pitääkö maniapulputus deletoida? Onko ironia ja sarkasmi vaarallista? Uskaltaako provosoida? Sanani voidaan tulkita täysin eri tavoin kuin olen tarkoittanut, lukijan tausta, lähtökohdat ja asenteet vaikuttavat siihen, miten hän lukee.

”Mitä ne musta ajattelee?” Olen kuullut sanottavan, että vahvan itsetunnon omaava ihminen ei pohdi tällaista, suoraselkäisesti hän on mitä on. Mutta kuvittelisin, että hyvin harvassa ovat ne, jotka eivät edes joskus mieti tätä kysymystä. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikista tarvitse tykätä. Toisten kanssa on vaikea tulla toimeen, ja jotkut vaan vaikuttavat täysiltä k-päiltä (ja muutamat ihan oikeasti ovat). Eli toisin päin, kaikki eivät tykkää minusta, ja joittenkin mielestä minä vaikutan k-päältä. Ihan riippumatta siitä, kuinka viisas Hekuma-kirjoittaja ja taitava maalari kenties olen.

Klisee kaksi, tärkeämpi klisee: meillä on vain yksi elämä. Olisi tuhlausta kutistaa itsensä jonkin manibisneksen, imagoasian tai silkan luulottelun vuoksi. Ja tämän takia minun on helppo vastata kaikkiin äsken esittämiini kysymyksiin. Kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa. Joskus provoja ja kummallisia. Julkaisen kuvia, joita haluan julkaista. Asiaankuuluvien teoskuvien lomassa joskus hassuttelukuvia. Entisenä toimittajana kiinnitän toki huomiota ”tuottamani materiaalin” laatuun. En siis julkaise mitään äkkipikaisia purkauksia (noo, voi olla jokunen lipsahtanut), mietin monesti yön tai kahdenkin yli, miten asiani muotoilen – ja jos sisältö edelleen on äkkipikainen, sitten se saa olla, ja sen kuuluu olla. Voi olla, että suuren suuni takia olen menettänyt joitakin tienaustilaisuuksia, mutta mieluummin kuitenkin sanon, mitä haluan sanoa kuin elän pelossa ja galleristin nuhteessa. (Yhtä sanomista kyllä ehkä vähän kadun: jostain syystä kirjoitettuani tämän, seksimies ei enää pyytänyt minua töihin  – hui, mikä himokas opettajatar olenkaan! ). Tämä on minun paikkani, en tykkää olla sängyn alla piilossa. Ja haluan olla oikea minä, en mikään paperinukke. Annan teille palasia maailmastani, koska haluan antaa.

Nainen nakuna

On tosi hassua, että kuva alastomasta ihmisestä saattaa tässä kaikennähneessä kulttuurissamme edelleen herättää hyvin voimakkaita tunteita. Hekumassa on ollut pari kuvaa minusta ilman vaatteita (ei linkkiä!). Kuvat liittyivät tilanteeseen, joka oli eräänlainen performanssi, taiteellinen teko, joka vain oli tehtävä. Olin ”pukeutunut” punaiseen guassiväriin. Sain kuvan takia viha- ja halveksuntapostia. Ei sellaiselle mitään mahda; vihaajat ja halveksujat vihaavat ja halveksuvat, ei niitä ole mahdollista millään selityksillä saada ”ymmärtämään”. Luin joskus haastattelun naisesta, joka ihan ajankuluksi tapasi roikkua netin keskustelupalstoilla ilkeilemässä, näppikselle pääsy oli hänen päivänsä kohokohta. Kummallista (ehkä?) kyllä, Vauva-lehden keskustelupalsta on näistä kiusaajista kuuluisa.

Mutta vielä siitä alastomuudesta. Kun välillä tsekkaan blogin tilastot, huomaan, että punavärikuvaani käydään aika ahkerasti katsomassa. Käynnit eivät taida liittyä taiteelliseen, vaan vähän toisenlaiseen harrastukseen. Näille harrastelijoille on ihan sama, mikä kuvan alkuperäinen konteksti on. Pitäisikö minun tämän vuoksi poistaa kuva? Ei pidä.

Keskeneräinen on hyvä

Minulla on ollut tapana julkaista vaihekuvia teoksista. Näytän huonoja ja keskeneräisiä maalauksia. Tunnustan ajoittaisen taitamattomuuteni. Tuon julki sen, että teokset menevät välillä prosessissa nurinnarin pilalle ja saatan olla täysin hukassa niiden kanssa. Hyvin harvoin osaan edetä suoraviivaisen suunnitelmallisesti. Sekin on minua – miksi siis esittäisin muuta? Yksi puoli vaihekertomuksissa on, että arvelen jonkun hyötyvän niistä omassa tekemisessään. Ja vaikka on olemassa ”insinööritaiteilijoita”, jotka etenevät työssään pisteestä A pisteiden B ja C kautta loppuun D, luulen, että on paljon myös minun kaltaisiani ihmeen armoilla keikkuvia. Minulla ei myöskään ole tarvetta salata löytämiäni teknisiä kikkoja; ilahdun keksiessäni uutta ja luonteeseeni kuuluu ilon jakaminen. Tiedän, että toiset varjelevat ”salaisuuksiaan” kuin lääketehdas patenttiaan, mutta minusta on vain kiinnostavaa, jos joku haluaa kokeilla minun löytöäni; luotan siihen, että ei kukaan yhdellä kikalla voi varastaa tyyliäni.

Sanoin tämän jo aiemmin, mutta tärkeää kannattaa toistaa: Minä olen minä – hyvä. Sinä olet sinä – hyvä. Niin kannattaa ajatella, olla ja elää.

Anteeksi, Marianna!

Nimeämätön (140x180cm)

Voi hemputti. Nyt tuli matkittua pahemman kerran. Vai mitä sanotte tästä maalauksesta? Olen ainakin pari kertaa maininnut, että Marianna Uutinen on minulle tärkeä taiteilija. Hänen tuotannossaan on kausia ja teoksia, jotka saavat minut huohottamaan, joskin on myös vaiheita, joista en tykkää yhtään. Minusta on ollut huippukiinnostavaa kokeilla Mariannan kalvotekniikkaa ja hyödyntää sitä omissa teoksissani. Mutta tämän kuvan työ tuntuu jotenkin pahemmalta matkinnalta kuin mikään ikinä koskaan. Johtunee pinkistä väristä sekä siitä, että en ole oikeastaan tuonut maalaukseen mitään omaa (vai pelastavatko keltainen, kulta ja vihreä pinteestä?) Pinkki on Mariannan väri. Mutta eihän kukaan voi omistaa väriä? Suomessa on kirjoitettu 90-luvulla nousseesta ”tyttömaalauksesta”, jossa vaaleanpunaista ja pinkkiä käytettiin paljon, tähän lajiin kuuluvat mm. Katja Tukiainen ja Eeva-Leena Eklund, mutta eivät hekään pinkkiä keksineet. Neonvärit olivat vaatemuodissa kovaa huutoa 80-luvulla ja nyt ne ovat taas muotia, hot-pinkiksi kutsuttu fluoripinkki etunenässä. Väriä näkee teinien farkuissa ja kaikenikäisten tennareissa sekä urheiluvaatteissa. 

Aiempi vaihe

Sanotaan (Saarnaajan kirja, Vanha Testamentti), että auringon alla ei ole mitään uutta. No, ei kai kamalasti. Sitä Saarnaaja ei kuitenkan tiennyt, että 1900-luvulla jaa.oli tuleva akryylimaali. Sanotaan myös, että samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa (Herakleitos). Täysin vastakkaiset viisaudet – toisen mukaan ei ole mahdollista keksiä tai kokea mitään, mikä ei olisi jo keksitty ja koettu, kun taas toisen mukaan kaikki muuttuu, vaihtuu ja uudistuu, joka hetki. Tykkään jälkimmäisestä enemmän. Saarnaajan kirja on kielellisesti kaunista luettavaa, mutta sisältö tiivistyy aika hyvin kirjan ensimmäisessä lauseessa: ”Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta”. Että hirteenkö sitten vaan? Ei sentään. Turhuuden pohdinta vie Saarnaajan päätelmään, että on hyvä iloita, syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista kaiken murheen ja vaivan keskellä.

Muistan, miten I tuli kerran opiskelukaverinsa työhuoneelta suuttumusta puhisten: ”L on laittanut töihinsä neliöitä!” I oli käyttänyt neliöitä uusien teostensa elementteinä, ja nyt häntä vaivasi paha epäilys, että kollega oli varastanut neliöt. No mutta hei, minä sanoin, et sinä tainnut neliötä keksiä.

Aku Ankka ja veljenpojat löysivät joskus keskeltä viidakkoa hyvin hyvin vanhoja kuution muotoisia munia. Taisivat tehdä arkeologisista löydöksistä munakkaankin. Mutta kuka keksi kuution? Tai neliön? Äkkihakemalta löydän Googelista viitteitä lähinna Rubikin kuutioon ja isoäidin virkkausneliöihin. --- Eipäs, löytyi sieltä muutakin. Neliön käsite on ollut olemassa ainakin babylonialaisessa matematiikassa 3000-500 eaa (ei nyt Kukkeli kovin tarkasti tiennyt). (Kuitenkin jos ajatellaan käytännön asioita, niin esim kulmikasta arkkitehtuuria ei ole monessa maailmankolkassa edelleenkään nähty.)

Siis neliön”matkiminen” ei ole matkimista, minusta se on aivan selvää, koska neliö on ollut olemassa maailman sivu. Mutta kuten todettu, akryylimaalin historia on vielä melkoisen lyhyt. Tarkoittaako se sitten, että akryylitekniikan matkiminen on pahempaa matkimista? Ajatellaanpa vanhempaa tekniikkaa eli öljymaalausta. Matkiiko laseeraaja jotakuta? Entäs se, joka sekoittaa värit vasta kankaalla eikä paletilla? Kumpikin tekniikka tuo mieleen aika liudan maalareita. Entäs sitten maalausaiheet. Miksi ”kaikki” maalavat asetelmia, maisemia ja alastonmalleja? Aivan järkyttävää matkimista, eikö muka? En ole saanut selville, kuka ensimmäisenä kalvoili, myöhemmin tekniikkaa on hyödyntänyt minun lisäkseni ainakin Kaarina Haka. Itse "keksin" tekniikan ihan vahingossa. Olin sekoittanut väriä muovipurkin kannella. Kun väri oli kuivunut, huomasin, että se irtoaa alustasta kalvona, ja aloin kokeilla yhä suurempia kalvoja, ohuitaja paksuja, tasaisen läpikuultavia ja paksun möykkyisiä.

Orkidea-sarjaa varten tein aika rutosti kalvoja. Niitä maalatessa en kuitenkaan kokenut kovasti matkivani, luultavasti siksi, että maalauksista ensiksi pomppaava asia oli värimaailma eikä niinkään se, miten taulu oli teknisesti toteutettu. Tämän postauksen teos ei ole kovin koloristinen tekele, väritys perustuu aika yksinkertaiseen vastavarikontrastiin. Niinpä minun spesiaaliteettini ei niin pääse tässä esille. Kivalta se silti minusta näyttää. Silti en ole varma, miltä näyttää vaikkapa lokakuussa.

Fashion Special

 Gown Best of Lappland
Bra Muriel
Hat MOI

Yhdistä runsas alaosa perustoppiin. Muista laadukkaat rintaliivit! Rohkea asustaa iltapuvun persoonallisella hatulla.

Nyt, Hekuma haastaa Voguen. Ennen julkaisematonta editorial -materiaalia vuosien varrelta!

Kuvat: Miriam-Mariam Rubenstein

Style: Batsheva Kukka-Maaria Sonnenschein

Model: MaariaOi, Model Agency Arabian Superstars

Päivän teema mekot ja juhla-asut

Shoes Mummunimum

Ammatti saa näkyä kengissä, lisäksi saat kivan small talk -aiheen.

 Skirt Duunari Liiga

Todellinen edelläkävijä jättää kengät narikkaan. Tarkistakuitenkin jalkapohjat. Varpaissa akryylilaikut ovat pirteä yksityiskohta. 

Jacket Sporttimä
Hood Some Expensive Label
Stockings Miumau
Hat Hirvimetsällä

Dress Mimi
Boots Mania

Wedding Gown  Best of Lappland
Woodwork Mäntyharjun Puu

Uniikki hää/iltapuku paljastaa treenatun selkäsi. Tähän upeuteen on käytetty 12 metriä käsin kudottua pellavaa. Neitsytmorsian asustaa puvun kuplamuovihunnulla.