Kuvan kukat eivät liity tapaukseen
Kehotan vakavasti käymään
Taidehallilla ja Korjaamon galleriassa. Siellä menee Heikki Marilan
retrospektiivi.
Kävin katsomassa näyttelyn kollegani
K:n kanssa. On kivaa käydä näyttelyssä kollegan kanssa, koska se
tietää yleensä perusteellista keskustelua taiteilijan ilmaisusta,
tekniikasta, tematiikasta ja kehityksestä, näyttelyn ripustuksesta
ja lopuksi myös itselle ajankohtaisista tekemisisen kysymyksistä,
jotka näyttely tuo esiin.
Pohdimme maalin olemusta. Mitäs kun
tässä on noin raju paksu musta? En taida tykätä, K sanoi. Jaa,
minä tykkään, minä sanoin. Siihen tuli kollega M:kin pohtimaan.
Hmm, taitaa olla pelastus, kun tässä on tuo läpikuultava
punakirkastumma kohta. Joo, kaikki äänestimme kuultavankiiltävän
puolesta. Ja sommittelu on huisin rohkea, miten tuo musta juttu
tuossa jääräpäisesti on. Mutta onko se musta vai sekoitemusta,
ehkä on punaista seassa, K arveli. Käänneltiin päätä ja
väänneltiin kroppaa, miltäs se tästä alavasemmelta näyttää? K
vähän lievensi dissaamistaan, minä vahvistin tykkäämistäni.
Muutamiin töihin värit on vedetty
räävisti sormin. Kankaiden päällä on kävelty kengät jalassa.
Yksi on nimeltään Jumalan vitutus. M piti nimeä mainiona, sillä
on jotain seurakuntakytkentöjä sukupuussa. (Minullakin on
lähestyssaarnaaja- ja pappisukulaisia, ja enkö muka ole ikinä
julistanut, että taiteilija on vähän tai ihan niinkuin profeetta?
Vanhan testamentin profeetat tekivät Jumalan käskystä
performanssihommia.) K ei tykännyt, miksi tätä uskonnollisuutta?
Nimi on nimi, ei siitä kannata välittää, minä sanoin. Paitsi jos
nimi on kirjoitettu isolla näkyviin itse maalaukseen? Silloin sitä
on vaikea olla huomioimatta, saattaa vituttaa, tajuunsua.
Ihmettelimme vähän raitamaalausta,
joka tulee Jumalan ja Marian jälkeen, se oli toteutukseltaan niin
erilainen, mitä tämä tässä tekee? On muuten aika samanlainen
kuin ne sinun raitatyösi, K sanoi viitaten viime kevään
Liaani-sarjaani. Totta hitsivie. Onneksi maalasin ne ennen kuin
Marila tämän, en siis edes tietämättäni matkinut.
Sitten on moniosainen Luther-sarja. Osa
tarkkoja, tunnistettavia muotokuvia, toiset hajotettuja naamoja.
Minulla meni taas tykkääminen värin mukaan, parhaita olivat ne,
joissa on turkoosia. K, joka itsekin maalaa ihmisiä, piti eniten
Francis Bacon -maisista rujokasvoista, niissä sattui olemaan myös
K:ta miellyttävä ceruleum-tausta. On varmaankin mentävä vielä
uudelleen tapaamaan niitä Martteja ja muita.
Minulle jäi vahvasti mieleen kaksi
Jeesusta, orjantappuravapahtajaa, punaisine vetoineen. Tykkään
uskontojutuista, niistä mietteistä, että mitä uskonto ihmiselle
merkitsee, miksi ihminen tarvitsee uskontoa, miksi ihminen inhoaa uskontoa, mitä hyvää ja mitä
pahaa uskonnoissa on. Jeesuksen tarina on vaikuttava, vaikka en
kannatakaan Lahkoa; Messiaan henkilöllisyys jääköön avoimeksi
kysymykseksi. (Katso Sukkahousu-uskonto, jos haluat kuulla enemmän
mietteitäni tästä tematiikasta.)
Sitten ihastuimme räkään!
Klimppiräkää, valuvaa visvaa, kirkasta eritettä ja
mattakerrostumaa. Räkä valui kukkamaalauksissa, jotka olivat
mielestämme yksiselitteisen hienoja. Teosten taustalla vaikuttaa
1600-luvun hollantilainen astelmamaalaus. Hypertarkka yhdistyy raisun
ekspressiiviseen. Rää'än olemuksesta emme kuitenkaan päässeet
tietämykseen, arvailimme hartsia, mehiläisvahaa tai venelakkaa.
Mutta tekniikka hyvä, kaikki hyvä.
Tällaista ja muunlaista tarjolla
Kukkia ja perkeleitä -näyttelyssä Helsingin Taidehallilla ja
Korjaamo Galleriassa 10.8.14 asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti