Tunnustan
pahan pinnallisen. Ajattelin kaupallisesti. Miten optimoida myynti?
Kävin mielessäni läpi kaikkien aikojen suosituimmat maalaukseni ja
kehittelin supertuotetta. Onko suosituilla yhteisiä piirteitä?
Kuulen
usein kommentin: ”Ihanat värit”. Värikästä siis olla pitää.
Tummia töitä ei osteta paljon. ”Älä laita mustaa”, torui
galleristisetä ja oli kaupallisuuskannalta oikeassa (ja elämän
kannalta täysin väärässä, mutta nyt piti ajatella bisnestä). Valkoiset, tai hyvin vaaleat työni
ovat menneet hyvin kaupaksi, samoin keltaisista on aina tykätty
kovasti. Olisin niin halunnut tuon, moni totesi ensi minuutilla ostetusta Joutsenet-maalauksesta Hekuma-näyttelyssä. Loisto, joka
vastikään viimein löysi kodin, oli ollut vuosien varrella
varattuna varmaan kymmenen kertaa, mutta se oli sitten aina 10 cm liian
iso tai 500€ liian kallis. ”Eikö sulla olis mitään
samanlaista, mutta pienempää?” Montakohan kertaa olen kuullut
tämän kysymyksen? Myyntimielessä kannattaisi siis tehdä
”sohvatauluja”, sopiva koko olisi monen mielestä noin 100x150cm,
tai sekin voi tuntua isolta, eli sitten vaikka 70x100cm. Miten paha
asia olisi tällainen täsmäreseptimaalaaminen?
2000-luvun
alussa taidekentällä oltiin hyvin kurttuotsaisia. Taide ei saanut
olla kaunista, eikä sitä saanut myydä. Muuten oli huora. Oikea
taide oli suppeaa taidepiiriä varten, tavallisen yleisön suosima ja
ostama taide oli ilmiselvästi paskataidetta. Jos taideteos ostettiin
museoon tai kokoelmaan, se oli ok ja toi rispektiä. Mutta kovin
paljon ei saanut kuitenkaan tienata, sillä oikea taiteilija oli
köyhyysrajalla elävä omistautuja, joka ei mammonasta piitannut.
Joku taisi olla niinkin cooli että kieltäytyi isosta palkinnosta,
koska palkinnon myöntäjä oli väärä. Ja yksi yritti elää
kokonaan ilman ruokaa, valoenergialla.
Muistan,
miten keväällä 2000 ihmettelin Hannu Castrénin tekstiä Ilkka
Lammin näyttelyluettelossa. Tekstin lähtökohtana oli oletus, että
kauneus on pannassa ja nyt hei kuulkaa kyllä kaunis voi olla ihan ok
ja hyvää taidetta. Paitsi kauneuden ja hyvän myynnin takia, Ilkan
taidetta dissattiin, koska se oli ”vanhanaikaista”. En tiedä,
onko tämä tarina totta, mutta olen useammasta suusta kuullut, että
Kuvataideakatemian valintaraati olisi kouluun pyrkijöitä
seuloessaan kaavaillut Ilkan kohdalla: ”tehdään siitä
abstraktikko”. No eivät omahyväiset onnistuneet. Minusta Ilkan
parhaissa töissä abstrakti hiiliviivasto yhdistyy todella
kauniisti, taitavasti ja omintakeisesti ihmisfiguuriin. Ihminen oli
Ilkan ensisijainen kiinnostuksen kohde, eritoten nainen. Ilkka
rakasti ja kunnioitti naisia yli kaiken – pikkuisen pelkäsikin –
ja halusi tutkailla naisen olemusta ja sielua.
Ystävääni
P:tä on huoriteltu. Hän maalaa ihmisfiguureja, ja on myös päässyt
maalaamaan hyvän rahan virallisia muotokuvia – eli on siis saanut
työstään korvausta eikä pelkkää miinusta niin kuin usein on
laita. Oli P:n avajaisilta vuonna 2008, ja taulujen kylkeen oli ilmaantunut
kivasti punaisia palloja. Silti taiteilija oli hieman synkkämielinen,
sillä hän jännitti tulevia kritiikkejä ja pelkäsi huorakorttia.
Sanoin että ei se haittaa, jos on huora, kunhan on kallis huora.
Näkökulman vaihdos kohotti seurueen tunnelmaa, kilisteltiin ja
naurettiin huoranaurua.
Huorakorttia
ei kuitenkaan enää käytetä. En ole ainakaan kuullut. Homma on
kovasti muuttunut. Taiteilijasta on tullut yrittäjä, labeli ja
brändi. Nyt oikea taiteilija tienaa isot massipussit, vain luuserit
ruinaavat pikkuhiluja kuten apurahoja. Isot palkinnot ovat jees, niistä
saa kansainvälistäkin feimiä.
Vielä
Ilkkaan palatakseni, tätä nykyä pensseleitä heiluttelee vähintään
tusina matkijoita enkä nyt puhu väärennöksistä, vaikka niitäkin
tehtaillaan. Tarkoitan taiteilijoita, jotka kopioivat toisen
teoksista idean/aiheen ja tekniikan (sikäli kuin taidot riittävät), usein myös värimaailmaa ja
sommitteluperiaatteita. No, kukaan ei tietenkään voi olla uniikki,
vaikutteet kiertävät ja teemat toistuvat, niin maailma pyörii.
Mutta osaisin nimetä monta tunnistettava tapausta, kuten kuka
tahansa nykytaidetta seuraava. Ehkä kaikki eivät matki tietoisesti, mutta olen varma että moni matkii, olen nähnyt muutaman
oikein härskin yritelmän. Eikös varas ole pahempi kuin huora?
Mutta
kuinkas tämä minun markkinastrategiani sitten? Itseään kai saa
kopioida? Taiteen historiassa on vallan tavallista, että taiteilija
tekee useita versioita samasta aiheesta tai palaa vuosien päästä
vanhaan työhönsä, ja tulkitsee sen uudelleen. Muotokuvien kohdalla
tehdään usein niin, että taiteilija maalaa sen viralliselta
taholta tilatun rinnalla toisen kuvan, jonka malli saa
kotiseinälleen. Mutta sitten on sellaisia pahoja sanoja kuin
tehtailu ja suoltaminen. Nounou. Sellaiselta pitäisi välttyä.
Mutta kävele siinä nuoralla sitten, kun elääkin pitää.
Päädyin
lopulta aika selkeään linjaukseen. Rehellisyys. Siihen kiteytyy
työni haaste, ilo ja etiikka. Yrittämällä yritin maalata kolme
”markkinamaalausta”. Ensimmäisestä tuli hyvä. Ei maailman
paras, mutta hyvä, sellainen jonka voi lähettää maailmalle.
Raikas, kiva. Muistuttaa erästä toista teosta, mutta ei ole sama.
Toisesta tuli valheellinen. Joku saattaisi jopa haluta ostaa sen,
mutta minä en halua myydä. Teoksella ei ole sielua, se vaatii vielä
aikaa ja työtä, ehkä suurenkin muutoksen. Sitten se kolmas
markkinawannabe. Maalaus on vasta heräämässä, antaa heräillä
rauhassa. Jutellaan. Ei valehdella.