Koikkelehdin, olen

Hukkumiseen

Viidennen viisi vaihetta

Hakua

Haluaisin Hukkumisen Suomenlinnan Rantakasarmin galleriaan. Sinne on haku nyt, huomenna oltava paperit perillä. Jaossa on syksy 2011. Hain jo edellisessä, marraskuun haussa, ei onnistanut. Koska tila on suuri, siellä pidetään enemmän ryhmä- kuin yksityisnäyttelyitä. Moisessa olenkin mukana elokuussa, kun työhuonepoppoomme Arabian Allstars esiintyy näyttelyllä Yöaika.

Galleriassa on kolme 114m2 näyttelysalia. On mahdollista hakea näistä yhtä tai kahta, jolloin galleriassa järjestetään samaan aikaan kahden tai kolmen taiteilijan yksityisnäyttelyt. Aika vakuuttava täytyy kai olla saadakseen koko gallerian ihan itselleen. "Mitäs sä sinne, ei kai siellä kukaan käy", joku rohkaisi. "Eikö se maksakin ihan sikana." Maksaahan se, kolmen viikon näyttelyajasta taiteilija maksaa 2600 euron vuokran (HTS:n jäsenenä saan sentään 15% alennuksen).

Mutta sinne nyt vaan haluan tämän näyttelyn. Seinät ovat sopivan korkuiset ja niitä on riittävästi. En vie tätä mihinkään pikkugalleriaan enkä irrota osia kokonaisuudesta. Täytyy koettaa pyöritellä sanoja, että tulisi hyvä hakemus. Millainen on hyvä hakemus? En ole oikein vielä oppinut. Kuva-cd:ni on melkein sama kuin viimeksi, siinä on Jouko Vatasen marraskuussa kuvaamat Hukkumiset. Harkitsen sitäkin, että laittaisin vain kuvat ilman selitystä. Mutta ehkei ajatus ole viisas. Koneeni tekstikansiossa on tiedostoja nimeltään Apurahaläppä, Apurahapälä, Anontaa, SKRpäläpälä, SKRselvitys, teostiedotnayttoapuraha... Mutta tätä etsin: Näyttelysuunnitelma_Rantakasarmi. Muokkaan siitä päivitetyn version. Jotenkin näin:

Näyttelysuunnitelma

Haen näyttelyaikaa galleria Rantakasarmista. Toivomani aika on kolme viikkoa elo[vai syys?]kuussa 2011 ja näyttelyni kattaisi koko galleriatilan.

Projekti on nimeltään Hukkuminen. Hukkuminen koostuu 180x175cm kokoisista akryylimaalauksista. Maalauksia on tällä hetkellä valmiina viitisentoista, tekeillä enemmän.

Hukkumisen aihe on kuolema, kuolevaisuus, näiden kanssa kamppailu, yritys hyväksyä. Kuoleman laji on hukkuminen omakohtaisista syistä; menetin poikaystäväni hukkumisonnettomuudessa vuonna 2000. [Kuuluuko tämä niille? Kuuluu se tähän työhön, outoa olisi olla asiaa mainitsematta. Mutta en taida tilittää tässä monen vuoden depressiotani sentään, vaikka liittyyhän sekin tähän: maalaan tällä vimmalla nyt, koska pystyn, lähes viisi vuotta olin depression vuoksi maalaamatta.] 

On järvi, järven lumo, kauhu ja houkutus. On epätoivo: rimpuilen ja putoan. Nämä näkyvät maalauseleissä ja kuuluvat väreissä. On halu uida hukkumatta, siksi teen uimaliikkeitä kankaalla. Maalaukset ovat fyysisiä, tavallaan ne esittävät järveä, mutta kuuluvat kuitenkin abstraktin maalauksen piiriin.

Aloitin maalauksen käyttämällä pelkkiä käsiä kirurginhanskoissa. Vaade välttää välineitä ja maalata pingottamattomille kankaille sai minut löytämään uusia ilmaisutapoja. 

Prosessin dokumentointi on ollut tärkeää, olen tehnyt sitä Hekuma-blogissani tekstein ja kuvin, toivon että tutustutte blogiin. Työni yksi tavoite on ollut antaa tilaa kuoleman ja surun ajatuksille katsojassa. Ehkä maalauksessa voi kohdata ahdistuksensa, ehkä voisi itkeä, ehkä tulla lohdutetuksi. Voisiko saada voimaa?Viime syksynä esittelin työtä blogissa näin, haastoin lukijoita keskusteluun:

”Hukkuminen on surutyö, joka virtaa työhuoneella, järvessä, kirjoituksessa ja valokuvissa. Aihe on kuolema ja se, että ei ole kuollut, väkevä elämä.

Hukkumisesta tulee aikanaan näyttely, vielä en tiedä, millainen ja minne. Blogi on yksi uoma ja työtapa. Olen saanut melko paljon palautetta, on kiitetty rohkeudesta ja prosessin jakamisesta, syytetty makaaberista lapsellisuudesta, tyylirikkeestä, mässäilystäkin, toivotettu pohjamutiin. Jonkun mielestä kuolemaa ei saisi käsitellä kauniiden kuvien kanssa, sanoma ei välity. Toisen sanoin kirkkaus ja kipu ovat liittolaisia. Mitä mieltä sinä olet?”

Haluaisin julkaista näyttelyn yhteydessä kirjasen ja tavalla tai toisella esittää myös prosessin kulkua näyttelyn osana, ehkä video-, performance- tai ääniteoksen kautta. [Näitä voi olla pöljää tähän laittaa, kun on noin epävarma ja jäsentymätön suunnitelma!]

Etsin projektille tilaa, jossa olisi paljon yhtenäistä seinäpintaa ja tarpeeksi fyysistä tilaa katsoa suuria maalauksia. Kooltaan ja mittasuhteiltaan Galleria Rantakasarmi olisi ihanteellinen. Veden läheisyys vie ajatuksen jo valmiiksi näyttelyn tematiikkaan.

Helsingissä 29.4.2010
Maaria Oikarinen

Pitäisikö tuohon vielä lisätä jotain, poistaa jotain selittää jotain, en tiedä, ahdistaa.

Hukkumiseen

Mihin nämä hukkuivat?

Tähän!

Ja tähän

Hukkumiseen

Yhdeksäs on tämä

joka alkoi näin

Hukkumiseen

Yritän älytä. Minusta tuntuu että sanat estävät ja eksyttävät. Siksi niitä ei ole nyt monta.

Kahdeksas alkoi näin, jatkui tästä näin

Ja tuli tällä viisiin tällaiseksi

Galleriakierroksella

Kerronpa tällä kertaa jotain siitä, miten katselen muiden tekemää taidetta. Useat lukijoistani tietävätkin, että muutama vuosi sitten kirjoitin ahkerasti kuvataidekritiikkiä ja -artikkeleita, oikeastaan ihan päätoimisesti jonkin aikaa. Olen ajatellut, että tuo aika oli minulle kuin taidekoulun jatkokurssi. Opin katsomaan taidetta tarkemmin, miettimään perinpohjaisemmin, kuuntelemaan paremmin. Saamani palautteen perusteella olen siinä uskossa että eritoten taiteilijakollegat tykkäsivät jutuistani, koska näkökulmani oli taiteilijan ja eläytyvän kokijan, ei teoreetikon. Tosin Tampereen suunnalla oli kuulemma nuristu, että mitä se Oikarinen neuvoo, kuinka maalata (saatoin tosiaan huomauttaa, että olisi kannattanut sekoittaa pari sävyä lisää, tai  sommitella harkitummin).

Lähes kaikkien tuntemieni taiteilijoiden viikko- tai ainakin kuukausirutiineihin kuuluu käydä näyttelyissä. Meneillään olevista keskustellaan työhuoneen kahvinurkassa, kehotetaan menemään sinne ja sinne, harmitellaan, kun se jäi välistä, lohdutellaan ettet menettänyt mitään. Hyvät näyttelyt innostavat, huonot panevat miettimään, missä huonous piilee. Jostain voi napata virikkeen, ideanpuolikkaan tai teknisen ratkaisun ja soveltaa omassa työssä. Sen huonon voi koettaa tehdä paremmin ja upeaa saa pitää kymmenvuotistavoitteenaan.

Kiersin eilen viisi maalausnäyttelyä, joista nyt kirjoitan. Tämä ei ole kritiikki, joten otteeni on kevyempi. Mutta haa, toisin kuin lehtikritiikeissä koskaan, annan tässä kouluarvosanoja. En julkaise näyttelyistä kuvia tässä, mutta linkitän gallerioiden sivuille, joilta niitä löytyy. Kannattaa klikkailla, en yritäkään kuvailla näyttelyitä mitenkään kattavasti sanallisesti. Ja huom. käyttämieni sanojen määrä ei korreloi näyttelyn kiinnostavuuden kanssa. Voin hyvin suositella näitä kaikkia. Saa kernaasti kommentoida ja väittää vastaan, mikäs sen mukavampaa.

Multaa ja rokkaa

Aloitin kierroksen "omasta" galleriastani, Uusitalosta. Siellä on esillä Antti Linnovaaran abstrakteja maalauksia. Minusta Linnovaara on aika hyvä maalari, mutta muuan realisti oli haukkunut tämän kokonaisuuden paskaksi. Paskat se mikään paska oli, ihan jännä, joskin muutamat työt olivat minusta omituisen huonoja. Itse asiassa työt jakautuivat minusta hyviin/mukiinmeneviin (kouluarvosana 8 tai 9) ja heikkoihin (4 tai 5). Pysähdyin paikan päällä miettimään tuntemustani ja löysinkin sille perusteita. Kerron. Ensinnäkin on joitakin värejä, jotka Linnovaara minusta hallitsee erityisen hyvin. Syvät läpikuultavat vihreät (viridian tai ftalosyaniini) ovat hienoja. Näitä värejä näkee monesti käytettävän tökerösti liian laimeina, pliisuina tai sitten turhan paksuina, tunkkaisina, seoksina. Linnovaara saa vihreäänsä eloa ja sävykkyyttä joutumatta kumpaankaan tökerölaitaan. Hänen oranssinsa on hehkuva mutta maanläheinen. Maa elementtinä tuntuu muutenkin ominaiselta: maavärit umbrasta caput mortumiin ja venetsianpunaiseen ovat hallussa, ja Linnovaara käyttää näitä mullan ja saven värejä paljon. Heleä lihanpunainen tuntuu uudelta hänen paletissaan, sekin on hieno.

No, tietenkään yksittäinen väri ei yleensä vielä riitä maalaukseksi. Tarvitaan tila tai liike, jokin rinnastus, kontrasti, dynamiikka. Linnovaara rakentaa näitä onnistuneimmin tiheällä viivastolla, joka sekin tuo mieleeni maan: juurakot, luolastot tai malmisuonet. Tulee mielikuva kasvusta ja nesteiden virtaamisesta, on kosteaa, lämmintä. Joidenkin maalausten kimpalemaiset muodot ovat nekin kiehtovia.

Mutta sitten pääsemme paskaan. Ja valitettavasti muutaman kerran ihan konkreettisesti. Näet jotkin väririnnastukset eivät oikein skulaa. Kun vaaleanvihreän päälle sutii sitä äsken kehumaani ruskeaa, umbra alkaa näyttää ulosteelta. Juu, varsinkin kun teos on maalattu kumman hätäisesti melkein vain yhdellä värillä toisenväriselle pohjalle, tuhrimiselta tuollainen vaikuttaa. (Puhe on maalauksesta nimeltään Turnajaiset). Sitten on kaksi kökkäretyötä, joita en vain käsitä. Kummassakin on kolme pallukkaa tai möhkälettä, jotka tuntuvat asettuneen kuvapinnalle satunnaisesti, vaikutelma tehostuu epämääräisillä maalipisaroilla ja valumilla. No jaa, toisessa (Suuri Flamarion) on ihan kiva kellervä pohjaväri. Möntit taas on maalattu vihreällä, enkös maininnut vihreät hienoiksi. Vika ei ole värissä, vaan maalauseleessä, joka on kömpelö. En tykkää.

Kolmantena ryhmänä Linnovaaran näyttelyssä voi erottaa työt, joissa elementtinä on ilma. Näissä tila on avoin ja rakenteelliset elementit puuttuvat tai ovat aivan minimaaliset. Komein on Caravaggion tie, jolle nimikin tarjoaa maisemallista tulkintaa. Teoksen "taivas" on verinen. Duunista on pienempi ja heikompi variaatio Caravaggion kausi, joka muuten on HS:n Kuukausiliitteen huutokaupassa. Viimeinen tuomio taasen on huono. Punaisesta "maasta" on valutettu väriä hernekeiton väriseen "taivaaseen". Pöh. Pikku harmitus tämä on teholtaan, eikä mikään maailmanloppu. Oi voi. Vielä joudun haukkumaan. Hernekeittoa on levitetty kahteen maalaukseen aivan kauttaaltaan. Katson näitä vaaleilla väreillä toteutettuja töitä erityisen ankarasti, koska tätä valoisuusastetta olen itse sekoitellut aika paljon viime aikoina. Katson niin kuin olisivat omiani. Häpeän. Ovat kesken, sameita, vastenmielisiä. Nimistä (Kuninkaitten suosikki ja Hurskaus) päätellen taiteilija on kuitenkin tavoitellut jotain kirkasta ja ylevää. Kokonaisarvosana onpi 7½.

IhQ!

Galleria Heinossa esiintyy Markus Heikkerö (1952). Siellä on kivaa. Tunsin joutuvani kokonaan toiseen maailmaan. Miten tätä nyt kuvaisi? Kuin olisi animaatioparatiisissa, karkkimaassa? Hilpeässä spektaakkelissa? Maalaukset ovat suuria ja mageita. Mutta hei, koska tämä ei ole kritiikki, en kirjoita muuta, ei ole pakko. Annan numeron 9½. (Olisin voinut antaa kympin, mutta lehdistötiedote on niin huono, että harmittaa, sitä ei kannata lukea. Veikkaan että jonkun mielestä se kuitenkin on tosi hyvä. Kuin myös näyttelyn nimi The Wheel of Counter-Representations and Contrapositios).

Väri-cocktail

Seuraavaksi menin tm-galleriaan, jossa on Matti Rantasen (1976) näyttely Colour Cocktail. Rantasen "uuskonstruktivistinen" tyyli on jotain, mitä nykymaalauksessa vähemmän näkee - ainakaan Suomessa. Eräs Berliinin kävijä kertoi, että sielläpä näkee. Saattaa olla nouseva trendi! Mutta ei minua trendikkyys sinänsä kiinnosta, vaan maalarin ote työhönsä. Rantasen ote on minusta luja. Taiteilija itse kirjoittaa:

"Töissäni tutkin tilaa, väriä ja materiaalin tuntua. Pohdin mikä pinta on edessä ja mikä takana, miten rajapinnat kohtaavat maalauksessa. Mietin maalausten värikontrasteja, kuvapinnan rakennetta ja rytmiikkaa."

Ja juuri näin hän tekee. Muuttujat varioituvat. Jossakin työssä tila on litteä, toisessä kyynärän syvyinen, kolmannessa huonemainen, neljännessä avaruudellinen. Väri on kylläinen, taitettu, murrettu; pinta on rosoinen, sileä, juovikas, ruudutettu; muoto on geometrinen, orgaaninen jne. Jotkut työt tuntuvat mukailevan vanhojen starbojen - vaikkapa Sam Vannin tai Lars-Gunnar Nordströmin - teoksia. (Starbojen tyyli kehittyi 40-50-luvun Pariisissa, joissa heillä oli tiiviit yhteydet pohjoismaisiin kollegoihin. Italialainen Alberto Magnelli ja unkarilainen Victor Vasarely olivat starbojen starboja.) Rantanen rakentaa kuvan selkeästi rajatuista väripinnoista ja "leikatuista" muodoista. Siinä missä starbojen värialueet ovat yleensä konkretismin yksinkertaisuus- kaksiulotteisuus- ja mekaanisuusperiaatteiden mukaisesti tasaisia, Rantanen vaihtelee alueiden käsittelytapaa, vaikkapa sininen ja punainen väri voivat lomittua näkyvin siveltimenvedoin.

Tässä kohden kirjoittamista koen harmillista tiedon vajavuutta, käsitän etten tunne tämän lajin historiaa kovinkaan hyvin, että saatan olla hakoteillä noita vertauksia esittäessäni. Päätän meilata Rantaselle. 

Hei Matti,
Näin eilen tm:ssä hienon näyttelysi.
Olen kirjoittamassa blogiini näyttelykierroksestani ja siksi halusin kysyä sinulta pari juttua, etten puhuisi ihan läpiä päähäni. Jos vain haluat vastata.. Osaatko sanoa, ketkä kuvataiteilijat ovat vaikuttaneet eniten omaan ilmaisuusi ja tyylisi kehittymiseen, onko sinulla esikuvia? Entä onko joissakin töissäsi tietoisia suoria lainauksia jostakin tietystä teoksesta tai jonkun taiteilijan muotokielestä? (Minulle tuli joitakin tällaisia mielleyhtymiä).

Kävin välillä salilla pump-treenissä ja saunassa. Palattuani Rantanen olikin vastannut. 

Minusta on sanottu että teen konkretismin uudelleen tulkintaa tai nyrjähtänytta konkretismia.
Kyllä minua on konkretismi ja modernismi aina kiinnostanut. Ja sieltä varmaan jotain muotokieltä on tarttunut matkaan. Mutta suuri vaikutus teoksiini on myös nykymaalauksella.
 Teokseni ovat sekamelska näkemästäni taiteesta tv katselusta-musiikin kuuntelusta.
Esim maalaus sarja mikä on gallerian pitkällä seinällä on saanut inspiraatiotionsa Brian Enon ambient levyistä.
 Kyllä minulla on lainauksia mutta ne ovat aika epätiedostamattomia. Töitäni tulee tulkita vapaasti eli kirjoita vaan läpiäpääsi ja mielleyhtymistä:) Ei ole väärää tulkintaa. 

Hauska vastaus! Taidan muuten mennä näyttelyyn toistekin. Tällä päällä annan numeroksi 8½. (En tainnut ihan älytä niitä ambient-maalauksia, sen sijaan muutamasta räväkämmästä diggailin kybällä!) 

Mustaan katoajat

Coctailin jälkeen on tarjolla mustaa. Ama-galleriassa menee Antero Kahilan (1954) Heartbeat listeners. Esittävissä maalauksissa on ihmisiä, nuoria poikia, ja musta, joka toisissa on tausta, toisissa peitto tai piilopaikka, liekö kuolema? Tätä oli muuan kollega kehunut kovasti. Itse olin nähnyt jonkin kuvan näyttelystä, varmaan Hesarissa ja minua epäilytti tapa, jolla ihmisfiguurit näyttivät leikkautuvan mustaan. Mutta kuva valehteli ankarasti. Oikeasti musta ei ollut painojäljen tapaan tasainen, täyspimeä, vaan väri on hyvin kaunis, pehmeä, ja se heijastaa valoa harkitusti maalarin kädenjäljen paljastaen. Gallerian nettikuvat eivät nekään pysty välittämään mustan materiaalisuutta.

Ihmettelin kummaa tunnelmaa, joka samaan aikaan viehätti ja vähän karmaisi, kun huomasin työhuonenaapurini Jouko Vatasen istumassa ikkunalaudalla. Kohta paikalle pamahti myös kuopiolainen kollega Arto Väisänen. Syntyi antoisa keskustelu, josta poimin jokusen näytteen.

Artolle teokset toivat mieleen Terike Haapojan lämpökamera-teokset. "Samalla lailla kuin niissä väri hitaasti vaihtuu, tässä hahmot tuntuvat siirtyvän asteittain, kuin huomaamatta ja kuitenkin vääjäämättä pois", hän selitti. Niin, nyökkäilimme.

Minä kiinnitin huomiota neliömäiseen tauluun, jossa kolme pientä poikafiguuria oli aseteltu aivan mustan kuvapinnan reunamille. "Katsoin tätä ensin kuin abstraktia, että hienosti sommiteltu. Minusta esittävyys maalauksessa on monesti ihan tylsää, mutta tätä kun katsoin, niin onhan nämä ihmiset hienot. Silloin kun pelataan vähillä elementeillä, niiden on oltava aivan täsmälliset; tässä on." "Tulee mieleen Hugo Simberg", mainitsi Jouko. "Niin, liekö siitä syystä Sara Hilden ostanut tämän, siellä suunnallahan niitä simbergeitä on. Mutta katsokaa, esitän rinnastuksen. Ja nyt esittävä peittoaa abstraktin." Kaivoin laukusta Linnovaaran kuvallisen teosluettelon, näytin kikkaretyötä. "Samat elementit. Kolme juttua ja tausta. Vähän. Kahilan vähän on enemmän."

"Hei mutta, tuossakin on noita peittäviä palluroita", Jouko löysi toisen rinnastuksen Kahilan ja Linnovaaran välille. "Se on sitä tasoajattelua, muodikasta", sanoi Arto. "Abstraktissahan tasot toimivat yleensä paremmin, esittävässä tulee sellainen päälleliimauksen tuntu." Kahdessa pikkutyössä oli "ihme pallukoita" tai "reikiä" figuurin päällä (Lävistys ja Häly) Värillisesti ja muutenkin työt poikkesivat mustasta maailmasta, ne olikin ripustettu erilleen. Valtava Monster oli toki taidokas, mutta mikä sen sisällöllinen motiivi on kokonaisuudessa? Varmaan selittelyllä sellainen löytyy, mutta visuaalis- emotionaalisesti ei auennut. Kolmikkomme oli yhtä mieltä, että mustat olivat "se juttu" tässä näyttelyssä. Arvosana 9.

Paras!
Kierrokseni päättyi Galleria Sculptoriin Irmeli Hulkon (1962) Parallax-näyttelyyn. Tämän takia itse asiassa lähdin eilen kaupungille, halusin nähdä toissapäivänä avautuneen näyttelyn heti paikalla, olin oikein odottanut sitä! Olen fanittanut Irmeliä siitä saakka, kun näin hänen edellisen näyttelynsä tm-galleriassa. Mielestäni Hulkko on yksi Suomen parhaista abstraktikoista tällä hetkellä. En perustele. Menkää katsomaan näyttely, ehkä tapaatte minut siellä. PISTE ja 10.


(Johan tuli jorinat. Kyllä tässä työpäivä meni, alun toistakin, kun yömyöhään tuli valmiiksi. Mutta jos tämä galleriakierros-tekstityyppi saa lukijoiden suosion, voin tehdä ehkä toistekin. )

Kiikkuu, kiikkuu ja ahdistuu

"Aina pitää ahistaa", tapasi eräs tuntemani nuori miestaiteilija hokea. En tiedä hokeeko edelleen, partasuu-urhona. Sama juippi kutsui itseään Messiaaksi ja ystäviään opetuslapsikseen, kyllähän nuo, vähän hiljaisemmat, kuuntelivat, kun tämä messusi palopuheita baaripöydissä. Minulle ei koskaan selvinnyt, oliko kyse tietoisesta "minä olen hullu nero" -metodista vai luonnosta, jolle mitään ei mahda, mutta jolle psykiatria saattaisi antaa sairausluokituksen. Ainakin Messiaalla oli toimissaan hieman tilannetajua. Taiteilijabileissä hän saattoi hypätä pöydälle, huutaa yhdet lehmiksi ja loput luusereiksi, juoda lehmiltä kaljat ja kaataa luusereiden juomat näiden päähän. Julkisemmassa taidetilanteessa (lue: yhdenkin galleristin, kuraattorin, kriitikon tms. ollessa lähettyvillä) mies oli pääasiassa hiljaa, pälyili pikkuisen tavalla, jonka voisi tulkita ujoudeksi. Omissa avajaisissaan hän  seurasi menoa kadulta, tupakoi vähän kumarassa, välillä jupisi seuraajilleen "saatana apinana tässä ollaan".

Ahdistuseloa

Wannabe-Jeesuksen ahdistus-dogmi tarkoitti sitä, että taiteen täytyy olla rankkaa ja rajua, ja että sopiva päiväannos angstia tekee taiteilijalle hyvää, tai on peräti välttämätön: onpahan mitä katsojien silmille roiskia. Alaston kriitikko on tunnustanut, että nuorena miehenä hänkin oli sitä mieltä että paras taide rankka taide.

Minä en rakasta rankkaa, mutta elämä on. En etsi rankkaa, mutta välillä rankka tulee ja sitä pitää elää. Ja maalata. Toisinaan ahdistaa kohtalaisesti, joskus ankarasti. Olen kiinnostunut ihmismielestä ja sen mekanismeista. Olen kiinnostunut tunteista ja niiden ilmaisusta, rehellisestä, rohkeasta, kokonaisesta ihmisyydestä, onnen mahdollisuudesta.

Julkaisin viimeksi Eino Leinon runon Tumma, jossa "syntymässä säikähtänyt" saa kauhukohtauksia. Runo on aika rankka ja raju. Siinä kuvatut angstiannokset ovat niin suuria, että työt jäävät tekemättä. Ei tulisi taiteilijankaan työstä mitään, jos noin kovin ahdistaisi. Olen miettinyt, miten nykylääketiede selittäisi Tumman kokemukset. Onko kyseessä runoniekan paniikkihäiriö, vaivaako poikaa skitsoaffektiivinen häiriö vai ilmeneekö tässä akuutti psykoosi?

Tumman kriisi ratkeaa kontaktilla isä-vainajaan. Tuntemani psykologi luki tämän jotenkin niin, että vanhemman poissalo on estänyt lapsen identiteetin muotoutumisen, ja kohtaaminen, se että poissaolleelle tulee hahmo, nytkäyttää jumittuneen kehityksen eteenpäin. Isän neuvot liittävät äidin helmoissa kasvaneen pojan miessukupolvien ketjuun, Tumma ei olekaan niin kumma, sillä ”säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät”.

Runon loppu on optimistinen, mutta ei se ylen positiivinen ole! Kiinnitin huomiota siihen, että viime säkeistössä, jossa Tumma pärjäilee loppuelämänsä, ei ole lainkaan pisteitä: aika kulkee toimien monotonisena listana ”ei iloiten eikä surren”.  Satuolennoista, ”sinipiioista saloilla, vellamoista veen selillä” haaveilu on se, mikä joskus tuottaa vähän nautintoa elämään. Olisiko nykypäivän Tumma depressioon taipuvainen nettipornon käyttäjä?

Jumalien keinu

Vajaa vuosi sitten, kun Hekuma-näyttelyni oli ohi, valittelin ystävälle alakuloa. ”No mutta”, tuo virkkoi, ”sinulla on tietenkin post-ekshibitionaalinen stressi! Se on normaalia.” Sukkelasanainen kollega oli kehittänyt diagnoosin tilasta, joka valtaa taiteilijan näyttelyn päätyttyä. Kuinka osuva termi! Tyhjä olo jonkin tultua valmiiksi on varmasti tuttu kaikille luovan työn tekijöille. On raatanut ja rakastanut niin hyvin kuin osannut, sitten luovuttanut rakkaan maailmalle. Anja Snellman on puhunut pelastusrenkaasta, jonka hän varaa itselleen kirjan valmistuttua. Pelastusrengas on uusi, aluillaan oleva teksti, johon voi tarrata, ettei huku tyhjään.

Runossaan Jumalien keinu Eino Leino uumoili kuolon yön tuloa taivaan ja maan välissä kiikkujalle. Ihan niin synkkiä en ole näyttelyn jälkeen kokenut, mutta runon kuvaus

”hän tänään pilvien ääriä kulkee,

ja huomenna makaa

maassa niin syvällä

kuin koski, mi vuorten

kuilussa kuohuu”

sopii kyllä kokemukseeni.

Minusta näyttely sinänsä on stressaavaa aikaa. Viime näyttelyn yhteydessä kirjoitinkin, kuinka hermot melkein pettivät alkumetreillä, niin monta asiaa olisi voinut mennä pieleen. Yhtäkkinen esilläolo hermostuttaa erakkoa. On se ihanaa pukeutua illan tähdeksi ja olla vähän aikaa jonkin keskipisteenä, ja kiva jos mediakin noteeraa. Mutta on se silti hermostuttavaa, jopa paniikin rajoille ahdistavaa joskus.

Kun näyttely on päällä, olo on vähintäänkin levoton. Voi olla, että työhuoneella olisi taulun alkuja, mutta niihin ei oikein osaa käydä käsiksi, kun tavallaan pitäisi pysyä siinä hengessä, mitä esillä oleva teoskokonaisuus edustaa, seisoa työnsä takana, vähän vahtiakin sitä ja jännittää sen puolesta. Tuleeko myyntiä, tuleeko kritiikkiä, soiko puhelin kohta, jos soi, niin kuka siellä on mitä se sanoo, ja mitä tapahtuu vai eikö tapahdu mitään. Eräs mieskaksikko on määritellyt normitilaa näin (T = taiteilija):

T1: Onpas tullu juotua viime aikoina aika paljo. Hitto. Taas ollaan kaljalla.

T2: Hei, sulla on näyttely!

T1: Ai nii joo.

Pentti Saarikosken mukaan Eino Leinon Jumalien keinu on ”omakohtaisiin havaintoihin perustuva tieteellinen kuvaus pakonomaisen juomisen psyykillis-fyysillisestä tapahtumaketjusta”. Kuulutettuaan ensin nousuhumalassa maailmojen mahtia juoja makaa syvällä ”kuten sepittäjä vertauskuvallisesti esittää krapulan tuskaa ja ahdistusta, kuolemanpelkoa, joka tulee aina, johon ei totu”.  (Saarikosken teoksesta Eino Leino, 1974). Hulluutta yhtä kaikki, joskin mainitsemani mieskaksikko taisi harrastaa ihan harmitonta ja tuiki tavallista näyttelyn ripustus-avajais-seuraavat päivät-purku-jälkimaininki –ryypiskelyä. Luultavasti vielä osasivat loiventaa niin etteivät siitä syystä kuiluun pudonneet.

Vaikka näyttely menisi hyvin, se voi silti ahdistaa. ”Mitä ne nyt niitä ostelee? Hävettää”, sanoi eräs kollega kerran. (Hän ei ollut mies – eikä Messias.) Toinen (hän oli mies, ja nero, mutta ei hullu, mielestään) kiroili, että nyt pääsee vouti saatavilleen.

Aina voi ahdistaa! Kerran eräs kuilussa pötköttäjä oli hakeutunut huipputaiteilijoiden seuraan, sellaisten, jotka myyvät kaiken näyttelystä, Kiasmaan ja ulkomaan kokoelmiin, joilla on suhteet ja verkostot, jotka lentelevät alvariinsa sinne tänne tonne biennaaliin triennaaliin, ihan minne vaan, kun koko ajan kutsutaan. Niiden puhelin ei lakkaa soimasta, ne sanovat monta kertaa päivässä hymyillen ei kiitos epäkiinnostaville projekteille. Ne ovat Imagen kannessa ja Glorian tuoksutestissä, City-lehden cool-listalla, Ellen muotikuvissa ja vissiin Playboyssa ja Voguessakin; ne saavat fanipostia, niillä on bändäreitäkin ja mitä vielä. Pötköttäjä palasi piristyneenä: megamenestyjän ja suihkuseurapiiritaiteilijan rotko oli ollut vielä syvempi, sellaisia juttuja oli samppanjan ääressä tilitetty.

Tumma (Hommage à Eino Leino)

Tuo oli tumma maammon marja

syntymässä säikähtänyt,

näki kauhut kaikkialla,

haltiat pahat havaitsi,

ei hyviä ensinkänä.

Pani äiti paimenehen. –
Paimen metsästä palasi,
tuli outona tupahan,
haasteli haralla hapsin:
»Oi emoni, älä minua
pane karjan paimenehen!

Lempo seisoi suon selällä,
Hiidet hirnui kankahalla,
juuttahat jälestä juoksi,
maasta maahinen kohosi.»

 Ei pojasta paimeneksi. –
Pantihin kalan kutuhun.

Palasi mereltä poika,
tuli valjuna tupahan,
kertoi kynnet kylmillänsä:
»Kauhea saloilla kansa,
meren kansa kauheampi!

Näin minä Tursahan tulevan,
meren kahtia menevän,
Kalpea karilla istui,
Tyhjä alla ammotteli.

Ei pojasta merelle miestä. –
Pantihin palon tekohon.

Palasi palolta poika,
tuli vauhkona tupahan,
sanoi silmin seisovaisin:
»Hirveät meriset hirmut,
tulen hirmut hirveämmät!

Sylki kyyt kyventä, liskot
puhui liekkiä punaista,
Syöjätär porossa keitti,
Kehno käänti kattilata!»

Suku jo surmata saneli:
»Mitä työstä tyhjän miehen!»

Ennätti emo etehen,
kyyditti kylän kisoille.

Palasi kylästä poika,
ei tohi tupahan tulla,
kujilla kuvahtelevi,
piilee peltojen perillä;
löysi äiti seisomasta
takaiselta tanhualta.

Poika kaulahan kavahti:
»Oi emoni, kantajani!
Paras on minun paeta,
paras mennä näiltä mailta,
mennä Kalman karsikkohon,
piillä Tuonelan pihoille!

Kolkkoja kotona näin ma,
kamalampia kylässä!
Veräjällä Vento seisoi,
Vennon poika portahalla,
loukossa Vahinko vaani,
Kouko kohtasi ovella.»

Tunsi äiti tummaisensa,
tunsi jo tuhon-alaisen
syntymässä säikkyneeksi;
itki, itki, ei evännyt,
virkkoi, vienosti saneli:
»Niin menekin, poloinen poika,
mene kuolon kuusikkohon,
vainajien varvikkohon,
tuvan taakse taaton saaman,
lempeän lepotiloille,
missä seisoo puut pyhäiset,
hongat himmeät puhuvat
ollehista, mennehistä,
murehessa yön ikuisen.»

Taatto haudassa havasi.
»Mitä itket, heimon helmi?

»Tuota itken, oi isoni,
ei minuhun metsä mielly.»

»Lehto laululla lepytä,
niin teki isätkin ennen.»

»Tuota itken, oi isoni,
ei minusta merelle miestä.»

»Ahti uhreilla aseta,
niin teki isätkin ennen.»

»Tuota itken, oi isoni,
ei tuli minulle tuttu.»

»Tuli kytke kahlehisin,
niin teki isätkin ennen.»

Yhä itki heimon helmi.
»Mitä itket, oi iloni?"

 Tuska ilmoille ajoihe:
»Oi isoni, ota minutkin
kera Kalman kartanoihin,
kun olen maammon tumma lapsi,
syntymässä säikähtänyt,
näen kauhut kaikkialla,
enin ihmisten elossa.

 Nousi ääni nurmen alta,
sana Tuonelta samosi:
»Säikkyivät isätkin ennen,

toki aikansa elivät.

Autio elämän aamu,

Manan ilta autiompi.

Pirtit on pienet Tuonelassa

maan alla kaitaiset kamarit,

kuu ei loista, päiv' ei paista, 

yksin istut, yksin astut,

toukka seuloo seinähirttä,

itse seulot itseäsi,

ikävässä ainaisessa, 

haikeassa, vaikeassa.

Poika Tuonelta palasi,

tuli miesnä hiljaisena,

istui tuttuhun tupahan;

kohenteli takassa tulta,

talon töitä toimitteli,

hymysuin hyreksi joskus

sinipiioista saloilla,

vellamoista veen selillä;

meni merelle, metsähänkin,

vei verkon, asetti ansan, 

niin eli ikänsä kaiken,

ei iloiten eikä surren,

pannen päivät päälletyksin

niin tulevat kuin menevät,

niin paremmat kuin pahemmat;

päällimmäiseksi paremmat.

Eino Leino: Helkavirsiä, 1904
Maalauspari Tumma, 2010, á 210x200cm