Ruma maalaus

Tulipahan männä viikolla töissä mieleen, että jos ajattelisi jonkin maalaussarjan ideaksi ja tavoitteeksi olla ruma. Osaisiko sitä niin ajatella ja työskennellä, kun kuitenkin on mieltänyt ja selittänyt tärkeäksi tavoitteeksi harmonian? Voiko olla ruman harmoniaa?

Käsitys rumasta on tietenkin pitkälti henkilökohtainen. Esimerkiksi minusta ruskea ja oliivinvihreä ovat rumia värejä. En pukeudu niihin, kodissani niitä ei myöskään juuri tapaa. Mutta maalauksessa väri toimii hieman toisin kuin muodissa ja sisustamisessa. Ruskea kohta voi jossain olla enemmän kuin tarpeen tasapainon takia. Maalauksessa mahdollisten liukumien ja läpikuultavuuksien ansiosta ruskea ei nouse niin näkyväksi kuin vaikkapa nojatuoli kodissa. Allekirjoitan kouluaikojen opin, jonka mukaan väri maalauksessa katoaa, kun valo on kohdallaan. Väriä ei melkein enää näe, se menettää merkityksensä itsenäisenä entiteettinä, niin vahva on oikein hyvän maalauksen teho. Niinpä voin joskus pitää tavattomasti kokoruskeasta maalauksesta vaikkei se lempiväriajattelun mukaan tunnu mahdolliselta.

(Miksei samasta voisi puhua vaikka meikkien kohdalla: tummaihoiselle tehdään sama vaikutelma aivan eri pigmentein kuin kalvakkaalle tai keltanaamalle. Se, mikä yhdellä hipiällä näyttää räikeältä ja rumalta, on toiselle täydellinen. Joudun kuitenkin ongelmiin tämän ajatuskulun kanssa: ihmiskasvot maalauspohjana ovat kovin erilaiset kuin valkea kangas eikä väri useinkaan ole pääroolissa meikissä. Mutta taitavassa meikissä, kuten maalauksessa materiaali muuttuu näkymättömäksi, puuterin ei kuulu näkyä, sen kuuluu tehdä iho täydelliseksi. Esiin nousee meikatun/meikkaajan persoona tai luotu rooli; kokonaisuudessa yleensä tavoitellaan harmoniaa. Parhaita piirteitä koetetaan nostaa, hankalia häivyttää. Silti naapurinrouva saattaa suosia disharmoniaa ihan vasiten korostaessaan persoonallisuuttaan oranssilla meikillä.)

Henkilökohtainen makuasia on myös se, että joku ei mitenkään ottaisi kotiinsa punaista sohvaa saati taulua, ei se vaan passaa. Minimalistirouva oli päivitellyt näyttelyäni: ei ikinä meille. Luultavasti hän koki tauluni rumina, ainakin epäsopivina, turhan huutavina ja räikeinä nyt ainakin.

Puhuttuani näitä suhteellisuuksia melkein jo arvaan, etten pääse tavoitteeseeni. Pystyisinkö mukamas sanomaan maalaukselle: olet ruma, olet hyvä? Eikö hyväksyntäni jo edellytä, että katson tekelettä kauniina?

No, jos sitten koettaisin mennä ruman kautta kuitenkin edes? Ottaa sitä ruskeaa ja rumavihreää, onnistuisiko niin? Jos epämiellyttävä väri olisi otettava päällimmäiseksi, ihana pinkki jätettävä korostusväriksi. Taas haksahdan harmoniaan!

Entäs materiaaliällöily: akryylimaali on pahimmillaan melko vastenmielistä olemukseltaan. Mitä se on? Synteettistä myrkkyä, muovimoskaa! Ylijääneet värit kuivuvat kökkäreiksi purkkien kansiin, kelmeiksi kalvoiksi lattian suojamuoviin, likaantuvaksi tönköksi massaksi, joka vielä haisee pahalle kastuessaan. Sekö muka ei ole rumaa?! Jos liimaan likaisenkeltaisen kovettuman taulun pintaan, sen viereen harmaan, jos kaadan päälle vetistä sinivihreää. Eikö muka tule rumaa?

Niinkin voisi rumaa tavoitella, että käyttäisi kovia kontrasteja ja lisäksi vaikutelmaa värin likaisuudesta, sattumanvaraisuudesta. Yritellään.

Kuvat keskeneräisistä häiriköistä, joista en juuri nyt oikein tykkää. Ovat olleet melkein valmiita monesti, tulleet hylätyksi, nyt taas otetuksi uuteen pohdintaan.