Jumalan kasvot

Viikko sitten minulle esitettiin huimaavan hieno kysymys: "Kuka mielestäsi on parhaiten maalannut Jumalan kasvot?"

Kysymys yllätti minut ihanalla tavalla. Sen ajatussisältö taiteen mahdollisuuksista on timanttia: kaunis, kirkas ja tosi. Sanamuoto oli minulle uusi, mutta sisältö kiiruhti sydämeeni ja oli heti kotona. Jumalan kasvot - ilmaus kuin runo, ehkä tarpeetonta enää mainita, että kysyjä oli runoilija. Vastaukseni tuli empimättä. Mark Rothko, sanoin. Olen vastannut samalla nimellä monet kerrat kysymyksiin: "Kuka on lempitaiteilijasi?" "Ketä maalaria ihailet?" "Kenen taide on vaikuttanut omaan taiteeseesi" "Kuka on paras?" Tavallaan kyseessä oli sama kysymys, kuitenkin niin, että tämä uusi kysymys ilmaisee perustavammanlaatuista suhdetta asiaansa, elämään ja taiteeseen ylipäätään.

Kysyjä ei tuntenut taiteilijaa, joten luonnehdin lyhyesti: "Rothkon maalauksissa on kyse värikenttien, yleensä muutaman, alekkain sijoitetun, suhteesta toisiinsa. Kenttien rajat ovat häilyviä, ei mitään viivasuoria teippirajoja siis. Värit vähän niin kuin liukuvat. Taiteilijan kädenjälki on näkyvissä, siveltimenvedot erottuvat; tämä tekee maalauksen pinnasta väreilevän. Teoksissa on vahva lataus, jota ei oikein pysty selittämään". Täysin abstraktia, siis, mies tarkensi. Kyllä vain, minä vastasin.

Hyllyssäni on kirja The Spiritual in Art - Abstract painting 1890-1985. Kirja käsittelee ja korostaa abstraktin taiteen suhdetta henkisyyteen, sen mukaan abstrakti maalaus olisi jonkin henkisen kiteymä, maalaaminen arkitodellisuuten taakse kurkottamista. Mitä sitten on henkisyys? (Eräs kommentti asiaan on Jorma Koskisen hittiparaatin kappale Henkisyyden markkinoilla. Bändin johtohahmo opiskeli taidekoulu MAA:ssa samaan aikaan kanssani, biisi varmaankin osittain ponnistaa kouluaikojen kuumasta teemasta.)

Henkisyys on jotain, mistä monet ovat hys hys, toiset tuntuvat tietävän rasitteeksi saakka. Mutta jos määrittelisin henkisyyden näin: se on ajatella kuolevaisuuttaan, parhaimmillaan hyväksyä kuolevaisuutensa. Käsite tulisi koskettaneeksi joka ikistä kuolevaista. Maailmassa on paljon huuhaata ja hölynpölyä, mutta kuoleman todellisuus on kaikille sama. Siihen sietäisi totutella.

En tiedä, onko abstrakti taide sen henkisempää kuin jokin muu taide, mutta sen tiedän, että taide ja kuolema liittyvät toisiinsa. Taide saattaa auttaa kuolemisessa, siinä totuttelemisessa. Minulle taiteilijana taide on elämän ja kuoleman kysymys: se, että maalaan, tarkoittaa, että olen elossa. Maalaaminen on elintärkeää minulle, jollekulle toiselle maalaamisella tai koko maalaustaiteella ei ole mitään merkitystä, kuolemista helpottavat ja elämistä rikastavat asiat ovat toiset. Aika monelle jokin taiteen ala antaa sielun virvoitusta.

Mutta Jumalan kasvot ja että ne voisi maalata. Mistä on puhe? Voimakkaasta olemassaolon tunteesta, niin ajattelen. Haukon henkeä Rothkon maalauksen äärellä, tulen puhutelluksi, ymmärretyksi, siltä se tuntuu.

Kertoisinko tässä yhteydessä siitä, kun opiskelin kirjallisuustiedettä. Kerron. Kerron senkin, miksi sittemmin lopetin kirjallisuustieteen opiskelun.

Tein kirjallisuustieteen proseminaarityön Sylvia Plathista, romaanista Lasikellon alla. En muista tarkkaa aihetta, mutta se liittyi jotenkin elämän ja taiteen suhteeseen ja sen ilmenemiseen ko. romaanissa ja sen tulkinnoissa. Proseminaarin yhteisenä teemana oli autobiografisuus, ja kurssi oli eräs yliopistourani antoisimmista. Kirjoitin tutkielmassa: "Uskon Plathiin niin kuin uskotaan profeettoihin ja Neitsyt Mariaan". Mitä tarkoitat, opponentti tietenkin tivasi. Muistaakseni osasin vastata tyydyttävästi, joskaan en muista, mitä sanoja käytin. Lause pysyi tutkielmassa ja ohjaaja lainasi sitä myöhemmin autobiografisia elementtejä sisältävässä kirjassaan, kiinnostava anekdootti kaiketi. Mutta mitä tarkoitin? Tarkoitin sitä, että taide ja usko kuuluvat mielessäni samaan kategoriaan: elämän suurin voima tulee sellaisesta, mitä ei pysty täysin selittämään, perustelemaan, ottamaan sanallisesti haltuun. Sylvia Plath, joka valitettavasti voimansa menettäneenä työnsi päänsä kaasu-uuniin, oli elänyt ja kirjoittanut jotain, mitä parikymppinen minäni piti ääritärkeänä, voimauttavana. Taisin silloin nähdä Plathin romaanissa, runoissa ja päiväkirjoissa häivähdyksen Jumalan kasvoista.

Oikeastaan Jumalan piikkiin voi panna senkin, että en jatkanut kirjallisuustieteen opintoja. Jumalan ja teorian. Olen enemmän kiinnostunut ensimmäisestä, jälkimmäinen sössöttää mielestäni turhia. En saatana jaksa. En tykännyt taiteen tulkitsemisesta teorian avulla, toiminnan nimittämisestä tieteeksi. Kaipasin elämystä ja luottamusta siihen, halusin olla taiteessa (ja Jumalassa?), en niinkään puhua siitä.

Kuvassa taiteilijan tukka on harmaa, koska siinä on maalia. En sentään harmaantunut yhdessä yössä, kuten kollega käytävällä otaksui. Niin varmasti kävisi, jos oikeasti näkisi Jumalan kasvot.

Jokin, uusi

Aloitin uuden. Minkä? Teossarjan, ehkä näyttelynkin luullakseni. Sillä on nimi, se ei ole sisällöltään abstrakti. Aihe on hyvin selkeä, hyvin tärkeä, suuri (ainakin minulle) ja tosi. Nyt kuitenkin on niin, että en vielä kirjoita tästä julkisesti. Äh, juurihan kirjoitin, vihjasin ainakin..

Uusi on sellainen, mikä pelottaa. Hyvä. Vaikken kirjoita teossarjan sisällöstä, voin kuvata tätä: on aavistus, vahva tunne, pakoksikin sitä voi kutsua. Tunne on ehdoton ja syvä. Jokin täytyy maalata nyt. Ja itse asiassa kyllä. Uskon, että aiheella ja sen maalaamisella on enemmän kuin henkilökohtainen merkitys. Eikö se ole taiteilijan osa, laittaa itsensä alttiiksi, olla altis, rehellinen? Jokin virtaa minussa, maalaan sen. Pitääkö siitä kirjoittaa? Luulen niin. Mutta siitä ei pidä kirjoittaa nopeasti, kivasti raportoiden. Voi kirjoittaa hiljaa, antaa lukijalle myöhemmin.

Myrkkyä, makeaa

Valmis! Hyvä. Tunnen suurta tyydytystä voidessani vihdoin todeta näin tästä maalauksesta. Työ on kooltaan 70x70cm, juuri niitä keskikokoja, jotka koen hankaliksi ja epäkiinnostaviksi maalata. Muistelen aloittaneeni taulun monta vuotta sitten, minulla on samaa kokoa kolme pohjaa, joita olen työstänyt sarjana. Itse asiassa pohjat taitavat olla peräisin niinkin kaukaa kuin vuodelta 1999! Silloin suurin ihanteeni oli Mark Rothko, jonka värikenttiä halusin tutkia ja matkia. Taulussa oli geometrinen pohjarakenne, mikä ei myöhemmin enää tuntunut lainkaan omalta, joten maalasin uuden alusvärin uudelle maalaukselle.

Kohtelin kolmikkoa suorastaan huonosti. Kaadetaanpa mikropallovelliä. Äh. Läiskitään jämäpunaista. Yäk. No, laitetaan kiva oranssi. Pah. Pois silmistä!

Kuukausien päästä löytö taulupinon takaa. Ai nämä, pikku pirulaiset! Sitten taas kinasteltiin. Taas alkoi tympiä, tyypit jäähylle.

Tämän kanssa on nyt riita sovittu. Taulussa on kamaa kaikenlaista, olen käyttänyt mm. Tiimarin tekolumihiutaleita mediumin joukossa. Helmiäisiä ja glittereitä on monessa sävyssä. Ratkaiseva, viimeinen vaihe oli, kun päätin koettaa paksujen värien päälle kerrosta hyvin vetisellä seoksella. Tein vääräoppisen vihreän lämpimästä keltaisesta, jatkaen viimeksi miettimiäni ruman elkeitä.

Yksityiskohta-kuvista saa ehkä parempaa käsitystä pintarakenteesta ja materiaalista.

Viheliäinenhän se on, mutta hieno.

Ruma maalaus

Tulipahan männä viikolla töissä mieleen, että jos ajattelisi jonkin maalaussarjan ideaksi ja tavoitteeksi olla ruma. Osaisiko sitä niin ajatella ja työskennellä, kun kuitenkin on mieltänyt ja selittänyt tärkeäksi tavoitteeksi harmonian? Voiko olla ruman harmoniaa?

Käsitys rumasta on tietenkin pitkälti henkilökohtainen. Esimerkiksi minusta ruskea ja oliivinvihreä ovat rumia värejä. En pukeudu niihin, kodissani niitä ei myöskään juuri tapaa. Mutta maalauksessa väri toimii hieman toisin kuin muodissa ja sisustamisessa. Ruskea kohta voi jossain olla enemmän kuin tarpeen tasapainon takia. Maalauksessa mahdollisten liukumien ja läpikuultavuuksien ansiosta ruskea ei nouse niin näkyväksi kuin vaikkapa nojatuoli kodissa. Allekirjoitan kouluaikojen opin, jonka mukaan väri maalauksessa katoaa, kun valo on kohdallaan. Väriä ei melkein enää näe, se menettää merkityksensä itsenäisenä entiteettinä, niin vahva on oikein hyvän maalauksen teho. Niinpä voin joskus pitää tavattomasti kokoruskeasta maalauksesta vaikkei se lempiväriajattelun mukaan tunnu mahdolliselta.

(Miksei samasta voisi puhua vaikka meikkien kohdalla: tummaihoiselle tehdään sama vaikutelma aivan eri pigmentein kuin kalvakkaalle tai keltanaamalle. Se, mikä yhdellä hipiällä näyttää räikeältä ja rumalta, on toiselle täydellinen. Joudun kuitenkin ongelmiin tämän ajatuskulun kanssa: ihmiskasvot maalauspohjana ovat kovin erilaiset kuin valkea kangas eikä väri useinkaan ole pääroolissa meikissä. Mutta taitavassa meikissä, kuten maalauksessa materiaali muuttuu näkymättömäksi, puuterin ei kuulu näkyä, sen kuuluu tehdä iho täydelliseksi. Esiin nousee meikatun/meikkaajan persoona tai luotu rooli; kokonaisuudessa yleensä tavoitellaan harmoniaa. Parhaita piirteitä koetetaan nostaa, hankalia häivyttää. Silti naapurinrouva saattaa suosia disharmoniaa ihan vasiten korostaessaan persoonallisuuttaan oranssilla meikillä.)

Henkilökohtainen makuasia on myös se, että joku ei mitenkään ottaisi kotiinsa punaista sohvaa saati taulua, ei se vaan passaa. Minimalistirouva oli päivitellyt näyttelyäni: ei ikinä meille. Luultavasti hän koki tauluni rumina, ainakin epäsopivina, turhan huutavina ja räikeinä nyt ainakin.

Puhuttuani näitä suhteellisuuksia melkein jo arvaan, etten pääse tavoitteeseeni. Pystyisinkö mukamas sanomaan maalaukselle: olet ruma, olet hyvä? Eikö hyväksyntäni jo edellytä, että katson tekelettä kauniina?

No, jos sitten koettaisin mennä ruman kautta kuitenkin edes? Ottaa sitä ruskeaa ja rumavihreää, onnistuisiko niin? Jos epämiellyttävä väri olisi otettava päällimmäiseksi, ihana pinkki jätettävä korostusväriksi. Taas haksahdan harmoniaan!

Entäs materiaaliällöily: akryylimaali on pahimmillaan melko vastenmielistä olemukseltaan. Mitä se on? Synteettistä myrkkyä, muovimoskaa! Ylijääneet värit kuivuvat kökkäreiksi purkkien kansiin, kelmeiksi kalvoiksi lattian suojamuoviin, likaantuvaksi tönköksi massaksi, joka vielä haisee pahalle kastuessaan. Sekö muka ei ole rumaa?! Jos liimaan likaisenkeltaisen kovettuman taulun pintaan, sen viereen harmaan, jos kaadan päälle vetistä sinivihreää. Eikö muka tule rumaa?

Niinkin voisi rumaa tavoitella, että käyttäisi kovia kontrasteja ja lisäksi vaikutelmaa värin likaisuudesta, sattumanvaraisuudesta. Yritellään.

Kuvat keskeneräisistä häiriköistä, joista en juuri nyt oikein tykkää. Ovat olleet melkein valmiita monesti, tulleet hylätyksi, nyt taas otetuksi uuteen pohdintaan.

Teen siitä uuden

Tämä turkoosi Maalaus (200x170 cm) on vuodelta 2007. Se oli mukana tm-gallerian näyttelyssäni samana vuonna. Minusta se on aika kaunis ja mukava työ, mutta en kuitenkaan aio säästää sitä tällaisena.

Älä! sanoo joku. Älä pilaa, älä tuki, älä heitä hukkaan!

En pidä työtä huonona, tarkoitukseni ei ole tuhota sitä. Haluan mennä sen sisään, olla siinä uudestaan nyt. Haluan muistaa ja haluan nähdä uuden unen.

Toivon osaavani säilyttää turkoosin kuulautta, sommittelun ilmavuutta. Toivon osaavani syventää maalauksen tilaa, jykevöittää sen tunnelmaa.

Jonkin värin aavistan. Mutta aion yrittää olla hiljaa, maalata vähän ja hitaasti. Ensimmäinen väline voisi olla pienehkö sivellin, tähän ei nyt roiskita eikä pursoteta. Joihinkin kahden värin kohtaamispaikkoihin tuon kolmannen. Olkoon vaikka vähän piinallistakin. Kun ei hosu, on tilaisuus katsoa monta unta.