Halki punaisen meren

Halki punaisen meren (tarkistan mitat, n 85x170cm) 2017

Akryyli ja öljy kankaalle

Sain tämän maalauksen valmiiksi toukokuun loppupuolella. Maalaus oli pitkään kuulunut ryhmään Hylkiöt. Juuri nyt ei oikein ole massia ostella uusia kiilapuita. Olen miettinyt paperille maalaamista, mutta en ole vielä saanut ryhdyttyä kokeilemaan. Toisaalta kangasta kyllä olisi, joten voisin tehdä pingottamatttomia teoksia. Mutta kyllä nämä hylkiöt aina välillä tuppaavat ärsyttämään, siksi on hyvä, jos saa edes yhden muutettua kelpo maalaukseksi. Tässä loppusilauksena toimi keltainen öljyväri. Ja ihan viimeisenä pienet pinkit tujaukset pigmentistä ja mediumista sekoitetulla värillä. 

Nimen keksimisessa muuten auttoi setäni. Olin itse aiemmin ajatellut, että tämä on espanjalainen maalaus. Mutta Timolle tuli mieleen Punainen meri. Olin kovin levottomalla mielellä sinä päivänä, olisin ehkä paennut ja luovuttanut. Mutta läheisen ihmisen läsnäolo työhuoneella rauhoitti mieltäni niin että pystyin siinä samalla kaikenlaista keskustellessamme tekemään työn loppuun. Raamatun iso ihme tuntui juuri oikealta nimeltä.

Tässä lainaus tekstistä:

2. Mooseksen kirja 14

 "Sitten Mooses kohotti kätensä merta kohti, ja Herra pani meren väistymään syrjään nostamalla ankaran itätuulen, joka puhalsi koko yön. Näin hän muutti meren kuivaksi maaksi. Vedet jakautuivat kahtia, 22 ja kun israelilaiset kulkivat meren poikki kuivaa maata pitkin, vedet olivat muurina kummallakin puolen. 23 Egyptiläiset lähtivät takaa-ajoon, ja faraon kaikki hevoset ja hänen sotavaununsa ajajineen seurasivat israelilaisten perässä keskelle merta. 24 Mutta aamuyöstä Herra katsoi tuli- ja pilvipatsaasta egyptiläisiin päin ja saattoi heidän joukkonsa sekasortoon. 25 Hän antoi heidän vaunujensa pyörien juuttua kiinni, niin että ajaminen kävi vaikeaksi. Silloin egyptiläiset sanoivat: "Meidän on lähdettävä pakoon! Herra sotii israelilaisten puolella meitä vastaan!"

26 Herra sanoi Moosekselle: "Ojenna kätesi merta kohti, niin vedet palaavat egyptiläisten, heidän sotavaunujensa ja heidän vaunumiestensä päälle." 27 Mooses ojensi kätensä merta kohti, ja aamunkoitteessa meri palasi entiselle paikalleen. Se tuli pakenevia egyptiläisiä vastaan, ja Herra pyyhkäisi heidät meren aaltojen sekaan. 28 Vedet palasivat ja peittivät vaunut ajajineen, faraon koko sotajoukon, joka oli seurannut israelilaisia mereen, eikä heistä jäänyt henkiin ainoatakaan. 29 Mutta israelilaiset kulkivat meren poikki kuivaa maata pitkin, ja vedet olivat muurina heidän kummallakin puolellaan.

30 Näin Herra pelasti sinä päivänä Israelin Egyptin käsistä, ja israelilaiset saivat nähdä egyptiläisten makaavan kuolleina meren rannalla. 31 Ja kun israelilaiset näkivät, miten Herran käsi oli lyönyt Egyptin, he pelkäsivät Herraa ja uskoivat häneen ja hänen palvelijaansa Moosekseen."

Julkinen surullinen

Yksi otos Anna-lehden kuvauksista. Sain poikkeuksellisesti tämän maksutta käyttööni blogia varten. Normaalisti kuvattava joutuu ostamaan kuvat, jos haluaa niitä itselleen.

Menin laskuissa sekaisin kymmenen jälkeen. Niin monta kertaa olen ollut julkisuudessa tänä keväänä, eniten lehdissä ja netissä, kerran radiossa ja kerran eräässä keskustelutilaisuudessa. Kuten viimeksi vihjasin, olen tällä hetkellä uupunut – niinpä en ole jaksanut edes julkaista lehtijuttuja Hekumassa. Kotivinkissä (nro 11, 31.5.2017) oli juttu, josta itse tykkäsin. Lupaan postata sen myöhemmin. Annan jutun julkaisin aiemmin, ja sain siitä paljon positiivista palautetta. Lukijat olivat valinneet artikkelin lehden parhaaksi jutuksi. Koin kuitenkin itse ikävänä sen, miten isosti elämäni isoin trauma ("hieno tragedia, tästä tulee hyvä juttu") nostettiin esiin. Kun en halunnut vastata kysymyksiin, toimittaja etsi sopivan Iltalehti-sitaatin netistä. Suoraan sanottuna menin ihan tolaltani joksikin aikaa.

Nyt on juhannusaatto. Kuten lähipiirini ja Annan jutun myötä moni muukin tietää, minulla on vaikea olo. Koska I on kuollut. Tai oikeastaan I tulee kuolemaan ensi yönä, koska ajassa on tällä hetkellä rotko. Tällä hetkellä me syömme, juomme ja juhlimme ystävien kanssa, aurinko on kirkas, ja vauva nauraa. Joku sanoo, että vauvalla on samanlaiset silmät kuin isällään, ja tällä kertaa I ei korjaa, että hän ei ole isä. I on pukeutunut iänikuiseen mustaan poolopaitaan, vaikka on lämmin, hän kuvittelee kaulansa näyttävän muunlaisessa paidassa typerältä. Hänen tukkansa punertaa niin nätisti. Vielä vuosien päästä löydän punaisia kiharahiuksia novellikirjan välistä.

Olen aikanaan ja nyt taas viime aikoina pohtinut käsitettä 'surutyö'. Että mitä se tarkoittaa ja voiko suremista tehdä kuin jotain hemmetin duunia. Ei ainakaan projektina: otan tämän tehtäväksi ja teen ripeästi ja sitten se on hoidettu pois – ei. Sureminen voi kestää vuosia vuosia ja voi olla, että se ei ikinä kokonaan lopu. Ihmiset kokevat asiat eri tavalla, eikä ole oikeaa aikaa tai tapaa surra. Itse kuitenkin ajattelen, että jos läheinen menehtyy nuorena ja aivan yllättäen, suru on tavallista vaikeampi kantaa, kestää, työstää ja mitä verbejä tähän nyt vielä lisäisin. Surussa on monenlaisia vaiheita ja se kattaa kaikki inhimilliset tunteet, tätä olen kuvannut Lucian silmien Uljas-jaksoissa. Ihan turha väittää muuta, nämä jaksot ovat hyvin omaelämäkerrallisia. 

Pengoin eilen työhuoneen lipastosta öljypastelleja. Löysin valokuvan Salmelasta vuodelta 2000. I on Kesän nuori taiteilija, ja hän pitelee kädessään kukkakimppua, joka mätsää täysin minun fuksianpunaiseen silkkimekkooni. Näytämme onnellisilta, tarpeetonta mainitakaan. Löysin toisia kuvia syksyltä 2009. Niissä teen surutyötä, konkreettisesti, maalaan Hukkuminen-sarjaa. Näytän hirvittävän ahdistuneelta – niin ahdistuneelta, että tekee pahaa katsoa noita melkein tuntemattomia kasvoja. Tuo työ kesti kaksi vuotta, maalasin kai kolmisenkymmentä isoa työtä paljain käsin. Olen tehnyt surutyötä myös kirjoittamalla; ihan siitä kesäkuusta 2000 alkaen kirjoitin, ensin päiväkirjaa, sitten romaanin Helmenharmaa, viinintumma vuosina 2002-2004. Tuota romaania ei julkaistu, ja luulen että niin on hyvä, sen verran riipivän henkilökohtainen se oli. Olen surrut paljon myös terapiassa. Kirjoitin uuden romaanin vuosina 2012-2017, sen, joka sitten julkaistiin. En ottanut mukaan tekstimateriaalia vanhasta. Surin lisää kirjoittaessani Jannan surusta (ja surutyöstä?). Eräässä lukijapalauteessa sanottiin, että "Uljas on kirjan umami". Annassa minun sanotaan sanoneen, että ehkä suru on nyt vihdoin käsitelty loppuun. Siinä mielessä ehkä, että mielentilani on tänään rotkosta huolimatta melkein seesteinen. Mutta I:llä tulee aina olemaan iso paikka sydämessäni. Minulla on edelleen käytössä joitakin I:n maalausvälineitä enkä voi olla ajattelematta häntä, kun käytän niitä, mutta tuntuu hyvältä, että saan käyttää niitä. Sen sijaan tätä maalausta en pysty pitämään seinällä:

Ilkka Lammi Maaria, kesä 2000. Hän maalasi tämän vain pari viikkoa ennen kuolemaansa.

Minusta on hyvä, jos juhannus on kolea. Eikä ainoastaan siksi, että se sopii paremmin mielentilaani. Hukkuneita on silloin vähemmän. Minä en vietä juhannusta, mutta te jotka vietätte, pitäkää huoli itsestänne ja läheisistänne.

Sankaritar piileksii

Nyt täytyy vähän huilailla. Päivitän Instagramia @maariabatsheva, mutta juuri nyt en jaksa kirjoitella. Nautitaan kesästä. Eilen oli aurinkoa, tänään voi rauhoittua sateen ropinassa.

Annassa nyt

Kaikki mun poikakaverit

Mikä on hurjinta, mitä olet tehnyt maniassa?  Mikä on sun pahin kännimoka? Ensimmäistä kysyvät naistenlehdet, toisen kysymyksen esitti Minimuija vast'ikään. En ole paljastanut pahimpia toimittajille, ja Minimuijaakin huijasin. Mutta nyt homma alkaa käydä tylsäksi, kun olen monta kertaa puhunut kenkälähetyksistä ja käsilaukuista – enkö muka parempaan pysty? Jos vaihtaisin strategiaa X:n ehdottamaan. "Sanot vaan että kaikki kirjassa on totta." Sanotaan sitten: Kaikki on totta.

Kuvataiteilijoiden pikkujouluissa tapahtui kerran, että eräs yleensä melko hiljainen ja varautuneen oloinen naistaiteilija heittäytyi pöydälle peppu pystyssä ja huusi: "Pankaa mua!" En ollut todistamassa tilannetta, mutta kun kuulin jutun, minä niin ymmärsin. Tämä nuori nainen oli pienen lapsen yksinhuoltaja, joka ei varmaankaan ollut päässyt vapaalle vähään aikaan ja nyt oli juotava viinat ja naitava miehet! Kännimoka, tai sitten ei. Ja nyt jos joku luulee, että tämä sankaritar olen minä noin niin kuin etäännytettynä, niin ei pidä paikkaansa. Meikäläinen olisi ensin heittänyt miehet pöydälle.

Minimuijalla oli vainot päällä jostain lukiolaisten urpoiluristeilyn pikku sattumuksesta. Urpoiluristeilyllähän kuuluu urpoilla! Ne kuulemma tuijottaa. Joo niin varmaan. Ja mitä välii? Mokailu on ihan ok, kunhan ei ihan hirveästi kiusaa ketään. Urpoja tosin saa kiusata. Niin, minkä mokan minä sille kerroin? Sellaisen bilejutun, kun olin sitä mieltä, että "kaikki miehet rakastaa mua" ja julistin asiaa ihan ääneen. Olin ehkä myös maniassa. Ja kyllä aika moni rakastikin.

Sellaistakin on kysytty, että eikö minua arveluttanut ruveta kirjoittamaan niin henkilökohtaisesta aiheesta. Ei. Mutta työn edetessä, kun tavoite eli julkaiseminen alkoi kirkastua, jouduin kyllä ylittämään uskalluksen ja häveliäisyyden rajoja. Olen kotoisin perheestä, jossa ei koskaan ole lausuttu ääneen sanaa seksi.

Olen sanonut haastatteluissa, että en puhu parisuhdeasioista. Sanoin kyllä Iltasanomissa, että olen sinkku. Naistenlehti oli sitä mieltä, että blogissa kuitenkin kirjoitin toista. Sitten väitin naistenlehdessä että valehtelen blogissa, keksin tai vähintäänkin liioittelen. Onhan minulla seitsemän juutalaista poikaystävää, yksi palestiinalainen ja kolme afrikkalaista. En nyt saanut kaikkia samaan kuvaan, kun ne ei oikein välitä toisistaan, sori.

Ihhahhaa, näin sitä saa kevätorilla ratsastaa!

Kirjoitin Lääkärilehteen (nro 13/ 17)