Joulukuussa 6 x kuusi

Kertosäkeet (2008) 160 x 125cm

Tasan viiden viikon kuluttua avataan Helsingin Taiteilijaseuran  galleria Katariinassa joulunäyttely, jossa olen mukana. Teemana on joulukuusi. Näyttelyyn oli avoin haku puoli vuotta sitten, viime tingassa tajusin osallistua. "Kuusi-teemaa voi käsitellä hyvin vapaasti – kuvainnollisesti tai konkreettisesti, koristellen tai minimalistisesti, kuvaillen tai kantaaottavasti. Teokset voivat olla esittäviä ja abstrakteja, maalauksia, grafiikkaa, valokuvia, piirustuksia, sekatekniikalla tehtyjä teoksia, veistoksia, installaatioita, maalausinstallaatioita, esineinstallaatioita, tilateoksia, performansseja…" kertoi hakuohje.

Glitteriä, hyvänen aika, ajattelin, etsin tarkoitukseen sopivia kuvia, ja kirjoitin hakemukseen:
"Kuvat ovat teoksistani, joissa näkyy kuusi-teemaan soveltuvaa tekniikkaa, tarkoitukseni on kuitenkin tehdä uudet kiinteämmin teemaan sopivat työt, mikäli tulen valituksi. Olen käyttänyt maalauksissa glitteriä sekä joulukoristeeksi tarkoitettuja helmi- ja kimallenauhoja. Näitä voisi yltyä laittamaan tauluun vielä runsaammin."
 
Kuvan maalaus Kertosäkeet mainostaa näyttelyä gallerian nettisivulla ja paperiesitteessä, joka kertoo vielä seuraavaa:
 
Helsingin taiteiljaseuran jouluripustus virittää kuusen yhdeksän taiteilijan kanavalle: wunderbaumiksi, action paintingiksi, valohetkiksi, oravan syömiksi kävyiksi, glitteriksi ja metsähartaudeksi. Mukana tunnelmassa: Marja Hakala, Marjatta Hanhijoki, Jonna Johansson, Kari Lindström, Teemu Mäki ja oppilaat, Maaria Oikarinen, Antti-Ville Reinikainen, Metta Savolainen ja Mia Seppälä.
 
Tervetuloa!
Avajaiset tiistaina 15.12. klo 17-19, Näyttely avoinna 16.12. - 10.1.2010
Galleria Katariina, Kalevankatu 16

Harmaa päivä

Seinän muisti

Järven pelko

Kolmen vuoden päästä hän uskaltaa katsoa järveä ikkunan läpi. Hän totuttelee järveen, huomaa kestävänsä näyn.

On helpottavaa havaita, että järvi ei enää leikkaudu maisemasta irralleen. Uteliaana hän katsoo, tarkentaa katseen rantaruohikkoon. Järvi on näkökentässä taka-alalla. Ja se pysyy siellä, maiseman epätarkkana osana, vaikka hän liikuttaa katsettaan rantakoivun runkoa pitkin. Järvi ei ala tulvia töyrään yli, missään tapauksessa se ei nouse ruoholle tai ikkunaan. Puu pysyy sijoillaan, rannan puut seisovat liikkumatta, eivät muutu läpinäkyviksi. Puut ovat järven edessä, järvi pilkottaa oksien välistä. Pilkkeiden ala ei myöskään kasva, oksat pitävät muotonsa. Järvi ei tule oksien eteen, se pysyy taustalla koko ajan, vaikka hän ei lopeta katsomista.

Nyt hän tarkentaa katseensa järvelle, näkee pilvien kuvat ja kuusien vertikaaliset hahmot, tyynen kohdan, jossa heijastukset ovat tarkkoja, ja aaltoilevat kaistaleet sen ympärillä. Vaikka hän tuijottaa kohti, järven pinta pysyy tasossa, vastarannan kallio pitäytyy paikallaan, taivas on taivasta, irti järvestä niin kuin pitääkin.

Hän katsoo ikkunasta, mutta rantaan hän ei mene, missään nimessä hän ei mene laiturille.

Ruusun aika

Miksi taiteilija ui punaisessa guassissa?

Maalatessani Ensimmäistä, huhkiessani ja punnertaessani kankaan päällä, oli mustiin vaatteisiini oli jäänyt vartalon valkoinen jälki. Muistin Yves Kleinin siniset naiset ja kauan sitten tekemäni pinkit guassikokeilut. Miksipäs ei, mietin. Mutta miten ja mitä varten?

Parin päivän päästä tulin työhuoneelle reppu täynnä punaisia guassipurnukoita. Nyt tiesin miksi ja miten.

Oli mentävä järveen, uitava punaisessa. Kyseessä oli rituaali, joka konkreettisella tavalla vei minut aiheeseeni, hukkumiseen.

Sekoitan punaiset, käytän runsaasti vettä ja heitän värit kankaalle. Nyt kangas on järvi, sukellan siihen. Uin.

Onko punainen verta? Ei, se on rakkautta ja voimaa. Punainen on väreistä ensimmäinen, siksi uin punaisessa.
Koska järvi on kangas, en huku kuoliaaksi. Koska voin uida, voin maalata.

Onko tässä järkeä? Ei. Tässä on hulluutta. Tässä on muisto hulluudesta, yhdeksän vuoden takaa.

Äkkikuolema oli erottanut rakastavaiset. Toinen kuoli. Toinen tuli hulluksi, oli sietämätöntä haljeta sillä tavoin, mahdotonta uskoa repeämän lopullisuuteen. Toinen ei vastannut puhelimeen. Mutta järvi. Järven ääni oli kirkas, pinkki ja herkeämätön.

Uskallanko, voinko kuulla sen äänen nyt? Voinko muistaa äänen ja hulluuden olematta hullu, ottaa vain äänen värin, hulluuden värit?

Uin punaisessa guassissa hukkuakseni hukkumiseen. Hengitän. En huku hulluuteen, en jähmety kuoliaaksi. Voin siis jatkaa.

En tiedä varmasti, miksi Hukkuminen on maalattava, mutta tällä tavoin varmistun siitä, että pystyn maalaamaan sen.

Koska rakastavaiset olivat yhtä, toinen tavoitteli toista, joka oli poissa, hulluuden avulla hän kuvitteli tulevansa samaksi, yhdeksi taas.

Nyt maalari ei saa hukkua ja hänen on tiedettävä olevansa. Siksi on hyvä katsoa kuvaa. Kyllä, se olen minä, tämä minä. En ole silloinen minä, olen tässä, olen elossa, en ole hullu, maalaan. Kuvassa ei ole ruumis, kuvassa on maalari, jonka lihakset liikkuvat, kun hän ui, ja hän näyttää tarpeeksi vahvalta maalatakseen mikä maalattava on.