Muutama kadonnut sielu

Olen tässä selannut kameraani. Vuosi sitten kuvasin muutamia töitä, joita en muista kuvanneeni aiemmin. on mahdollista, että ne piileskelevät blogissa jossakin, mutta tallennan ne kuitenkin tähän.

Maisema (punaharmaa) 2008 89x180cm

Maisema (sininen) 2008  92x180cm

Tämä maalauspari on toteutettu paksulla maalilla. Olen ensin antanut maalin valua, sitten käyttänyt kampalastoja ja hyvin leveää lastaa. Jonkun kannattaisi ehdottomasti ostaa nämä. Mutta nämä eivät oikein ole olleet tarjolla. Ne eivät ole olleet näyttelyissä eivätkä edes Taidelainaamon sivulla. Tänään lähetin lainaamoon sähköpostia, jossa pyysin lisäämään nämä. Näin typerä olen.

 

Olen muistaakseni kertonut viiden tonnin jutun, mutta jotenkin tekee mieli kertoa se uudestaan.  Alempi teos oli toinen, jota viiden tonnin mies havitteli. Sen lisäksi hän halusi ison Juhlat-teoksen, jonka hinta yksinään oli 4000€, joten en ollut halukas suostumaan. Haluatko nähdä, hän kysyi. Rahat olivat kuulemma taskussa. En halunnut. Sanoin , että saat kolme pikkutyötä. Hänellä oli mukana seuralainen, joka sanoi, että pienet eivät kosketa. Niinkin tinkimätön olin, että kun viiden tonnin mies ehdotti erästä keltaista työtä, sanoin, että en oikein voi myydä sitä vielä, koska en ole varma, onko se valmis.

Kotimatkalla tarvoin hangessa ja puhuin äidilleni puhelimeen. Olinko ollut täysin järkeä vailla, nyt saattaisi olla setelipino taskussa. 

Halki punaisen meren 92x180cm 2008

Tämä työ on niitä harvoja, joissa olen käyttänyt öljyväriä. (Siis maalasin öljyllä koko kouluajan, mutta valmistuttuani aloin kokeilla akryyliä ja se alkoi viehättää koko ajan enemmän). Laitoin tälle ison raamatullisen nimen, koska mielestäni teos hurjuudessaan ansaitsee sellaisen! Ja ansaitsisi päästä seinälle tämäkin. Miten hyvältä tuntuukaan katsoa hyviä maalauksia, jotka olen ihan itse maalannut, hohoo. Tänään olen markkinatuulella. Lähetä minulle sähköpostia, niin saat teoksen edullisesti. Taidelainaamon kautta saat sen myös, mutta kalliimmalla. 

Jotenkin tuo punainen vain aina kiehtoo, Niin paljon eri punaisia tässäkin taulussa! Ja niin monta muuta punaista vielä on olemassa. Olen maalannut niitä, mutta niitä täytyy taas maalata! Maalata lisää ja eri tavalla, monta kertaa ja paljon maalata! Kiitos, kun kutsut minua, punainen!

EDIT. Hups! Unohdin että olinkin antanut nimen Halki punaisen meren toiselle maalaukselle. Antaa niitten kinastella keskenään. Linkistä voit lukea, miten Raamatun tarina meni. 

Voisiko jokin alkaa?

Tämä on viimeinen kuva vanhalta työhuoneelta. Olin lähdössä Israeliin, ja halusin pitää maalaamisesta taukoa. Annoin huoneen vuokralle. Myöhemmin luovuin työhuoneesta enkä palannut sinne koskaan.

Vein kaikki tavarat varastoon. Pian jouduin vaihtamaan varastoa mukavasta Arabian kiinteistöstä toiseen paikkaan. Muutto oli helvetistä, se aiheutti minulle myöhemmin painajaisia. Varasto oli kellarissa ja sinne oli hankala kulku. X:n kanssa tuli riitaa, koska "olin suunnitellut huonosti". Totta kyllä, olisi tarvinnut kymmenen tyyppiä. En käsittänyt, miten paljon kantamista oli. Tilasta jäi pahat vibat. Joka kerta minua inhotti mennä sinne.

Nyt tuli eteen irtisanominen. Kauhistutti, löydänko edes kohtuuhintaista paikkaa. Tädin tuttavan kautta sain kontaktin ja pääsin katsomaan paikkaa, joka tuntuu olevan ok, aion tehdä sopimuksen. Uusi varasto on pitemmän matkan päässä, mutta se on tilana parempi, eikä sinne tarvitse nousta kuin muutama porras. Uuden varaston vieressä on tyhjä tila, joka voisi olla potentiaalinen työhuone. Kurkkasin sinne samalla kun kävin tarkastamassa varaston. Kunhan tulin kysyneeksi, että mitäs muuta täällä on. En ajatellut, että se mitenkään koskisi minua. Ennen kuin palasin iltapäivällä kotiin. 

Minulla oli ihan erilainen suunnitelma. Uusi varasto on viisi neliötä vanhaa pienempi. Siksi olen karsinut kotini kellarivarastosta kaiken ylimääräisen. Säkeittäin lähti tavaraa SPR:n Konttiin ja kontilla Gambiaan, paperinkeräykseen, fb-kirpparille ja roskalavalle ja ihan roskikseen. Olin ajatellut, että materiaalilaatikot ja pikkusälä varastosta täytyy ottaa kellariin, että uuteen varastoon menisivät sitten pelkät teokset. Kävin myös purkamassa muutamia vanhoja maalauksia kiilapuilta rullalle. 

Olen tuonut pieniä maalauksia kotiin. Liityin taiteen nettikauppa TAIKO:on. (Profiilini on vielä hyväksyttävänä, laitan linkin, kun saan vahvistuksen sieltä.)

 Ne maalaukset ovat kauniita, hyviä ja houkuttavia. Mitä jos voisin tehdä vielä jotain samanlaista? En halua tehdä isoa, sillä nyt olen kohdannut varastoinnin ongelmat. Pienet eivät veisi paljon tilaa, ja niitä voisi tehdä monta, hitaasti ja pikku hiljaa. Joskus roiskaisen ison kankaan muutamassa päivässä. Tosiaan, pienessä kestää joskus kauemmin kuin jättiläisessä!

Niinpä siis. Mitä jos. Mieleni alkoi kiihtyä tuona iltapäivänä. Mitä jos aloittaisin maalaamisen uudestaan? Olen ajatellut, että en pysty enää. Mutta jospa sittenkin. Ensi torstaina menen katsomaan huonetta tarkemmin.     

Yle Perjantai dokkari

Tästä voit katsoa Kaksisuuntaisen Maarian

 Dokkarin yhteydessä tehtiin myös juttu Ylen sivulle.

Yle Perjantaissa

Turkka Korkiamäki kuvasi työhuoneella toissaviikolla

Telkkariin? Yle Perjantai-ohjelman toimittaja Ami Assulin otti minuun yhteyttä tammikuussa. Hän kertoi haluavansa tehdä minusta minidokumentin kaksisuuntaista mielialahäiriötä käsittelevään ohjelmaan. Kuvaukset olisivat olleet siinä melkein saman tien. Vastaukseni oli ehdoton ei. Olin syvässä masennuksessa enkä tosiaankaan halunnut näyttää itseäni kaikelle kansalle siinä jamassa. Mutta Ami ei helpolla luovuttanut. Hän laittoi perään viestiä, että lähetystä oli päätetty siirtää, koska hän halusi nimenomaan minut päähenkilöksi, ja pyysi harkitsemaan uudestaan, kunhan olen paremmasa kunnossa.

Olin pitkään sitä mieltä, että ei missään nimessä. Puhuin kuitenkin asiasta monien ystävien ja tuttavien kanssa ja lähes kaikki suhtautuivat kannustavasti: "ilman muuta menet". Mietin ja mietin, mutta en saanut päätettyä mitään. Tytär oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun pitäisi suostua, koska hänkin halusi telkkariin. Minä en tiennyt haluanko. Ami oli kertonut, että ohjelmassa kerrottaisiin taiteestani ja kirjastani. Mutta teeman mukaisesti pääosassa tietenkin olisi se hemmetin kaksisuuntainen. Enkö ole jo tarpeeksi puhunut siitä asiasta julkisesti? Lisäksi telkkari on paljastavampi väline kuin lehti tai radio. Siinä olet kaikkinen liikkeinesi, typerine ilmeinesi, eleinesi ja nauruinesi. Dokumentti kuulosti erityisen paljastavalta, koska Ami kertoi, että tapana on seurata päähenkilön elämää neljä viisi päivää, mennä mukaan kaikkialle, mihin tämäkin menee. Itse ajattelin, että jos suostun, niin kotiini ei ainakaan saisi tulla.

Ami ja Turkka

Koska en saanut mitään päätetyksi, Ami otti uudelleen yhteyttä toukokuussa, kyseli vointiani ja olinko harkinnut asiaa. Vitkuttelin sähköpostiin vastaamista. Lopulta suostuin tapaamaan Amin, mutta en luvannut vielä mitään. Keskustelimme asiasta ja lupasin miettiä. Vielä vähän vitkuttelin ja lopulta sitten kesäkuussa suostuin.

Ensin tehtiin haastattelut työhuoneella kesäkuussa. Heinäkuussa käytiin Linnanmäellä kuvaamassa karusellikohtaus - luen dokumentissa kirjasta pätkän, jossa vertaan maniaa karuselliin.

  Linnanmäellä kuvaajina olivat Jyrki Lehtonen ja Uwa Iduozee

Toissaviikolla olikin sitten kolme kuvauspäivää. Minun oli tarkoitus maalata yksi teos alusta loppuun noiden päivien aikana. Siinäpä vasta haastetta! Kaikki olisi voinut mennä ihan pilalle. Oli aika kuumottavaa maalata, kun kamera tuijottaa koko ajan. Ihmeen hyvin se silti meni. En tiedä tuliko nyt ihan valmista, mutta aika hyvä tuli. Myös vanhempia maalauksiani kuvattiin paljon eli toivon mukaan erilaisia teoksiani näkyy paljon valmiissa elokuvassa. Turkka halusi kuvaa maalin sekoittamisesta. Siinä tehtiin sellaisia kikkailuja, että maalia roiskui kameran linssille. Säikähdin kamalasti, mutta onneksi maali saatiin pyyhittyä pois.  Muutakin jännää matskua siellä tehtiin, näette sitten. Lopuksi käytiin vielä kuvaamassa cheerleading-harjoituksia, joten mukana on sekin puoli arjestani.
Loppujen lopuksi olen varsin tyytyväinen että suostuin tähän hommaan. Nyt materiaalia aletaan leikata ja valmis dokumentti esitetään televisiossa ilmeisesti marraskuun alussa. Ilmoitan sitten, kun tiedän.

OOO Galleria Lapinlahdessa 1.7. asti

Tervetuloa katsomaan ryhmä OOO:n uusinta näyttelyä Galleria Lapinlahteen! Nyt on vain tämä yksi avajaiskuva, mutta menen viikonloppuna kuvaamaan koko näyttelyn, näette myöhemmin kotisivuillamme myös Kaarinan Hakan, Tapani Hyypiän, Maaria Märkälän, Matti Rantasen, Panu Ruotsalon ja Mia Saharlan uusia töitä.

Lapinlahdentie 1, 2.krs, 00180 Helsinki

Avoinna: ti-pe klo 12-18, la-su klo 12-17.
info(at)gallerialapinlahti.com

Hei, ruskeaa

Jospa tänään ei puhuttaisi perkeleestä sanaakaan. No niin, siinähän se jo tuli ensimmäisessä lauseessa. Perkele lamaannutti minut taas ihan liian pitkäksi aikaa, enkä ole tehnyt juuri mitään työn tapaista moneen kuukauteen.

Mutta nytpä maalasin tuosta vain kolme uutta työtä! Tai ei nyt ihan tuosta vain, sillä kaikkein isoimman osan olin maalannut jo aiemmin, nyt vain keksin liittää vanhaa kerrostunutta maalimateriaalia uuteen aloitukseen. Rupeaman jälkeen olin aika varma, että työt ovat täyttä paskaa. Otin kuitenkin valokuvan ensimmäisestä, joka ehti jo kuivua siinä, ja jouduin toteamaan että se saattaa olla aika hyvä. En tiedä, mitä mieltä te olette. Niistä muista en sitten tiedä.

Henkisesti maalaamisen aloittaminen ei tosiaankaan tapahtunut tuosta vain. Olin kärsinyt viikko- ja kuukausikaupalla siitä, että en pysty harjoittamaan ammattiani. Että vitutti, kun ihmiset kysyivät ”ootkos maalaillut?” Ehkä jos kyse olisikin kivasta maalailuharrastuksesta eikä vakavasta työstä, olisin saattanut jotain suhertaa. Pari kertaa kävin työhuoneella asiakasta tapaamassa, jokusen kerran kävin rakennuksessa lounaalla ja olisinko Arabian kirjastossakin joskus kipaissut, mutta siinäpä ne sen suunnan reissuni.

Kuten totesin, on ärsyttävää, kun ihmiset kyselevät työnteosta silloin kun ei ole työkunnossa. Vielä ärsyttävämpää on, jos ne neuvovat. Silti yksi neuvo, tai paremminkin ehdotus, auttoi tällä kertaa. ”Mitäs jos kokeilisit tehdä tahallaan ruman maalauksen?” Neuvo oli mielestäni alkuun typerä. Ajattelin että henkilö siinä väen väkisin – kylläkin hyvää hyvyyttään, mutta silti – yrittää nyt jotain säälittävää vääntää. Kerroin kuitenkin ehdotuksen Pienelle ihmiselle. Olen varmaan ennenkin maininnut, että pienuuteensä nähden Pieni ihminen on yllättävän viisas. Niinpä minun oli pakko huomioida hänen mielipiteensä siitä, että ko. ehdotus saattaisi olla fiksu. Että siitä nuo uudet työt sitten lähtivät, sekoitin purkkiin inha-ruskeaa. Ja oli sekin ponnistus. Ensin istuin maalipurkki kädessäni, ja tuijotin. Jäsenet tuntuivat niin raskailta, siirtyminen maalauspohjan luokse mahdottoman vaikealta, sitten vielä maalin ja veden ja mediumin sekoittaminen ja oikean pensselin valinta – kerrassan uuvuttavaa. No sain kuitenkin käteni liikkeelle, ja loppu tapahtui vauhdikkaasti, peräti innokkaasti!

Niin, muuten, minulla oli käsi kipsissä kuukauden. Sormi murtui cheerleading-treeneissä. Harmillista, mutta nurinkurisesti omalla tavallaan ihanaa! Kukaan ei kysynyt, oletkos maalannut, ja kaikki kyselivät, kuinkas nyt voit ja pärjäilet, sattuuko ja tsemppiä voivoi. Oli ihan selvää, että tarvitsen sairauslomaa ja kuntoutusta.

Kiukutti kyllä, että en päässyt uimaan enkä saunaan, kun juuri olin alkanut käymään Mäkelänrinteessä masennusta parantaakseni. En saanut pakettia toppatakin hihasta läpi, joten kaupassa jouduin yksikätisenä pyytämään apua, jos vaikka halusin hedelmiä pussiin. Toisaalta kädelle oli selkeät hoito-ohjeet: kohoasento kerran tunnissa 20 minuuttia ja kaikenlaista koukistelua ja heiluttelua; näissä meni kivasti aikaa. Sanoin kivasti, koska siltä se tuntui siihen verrattuna, mitä on rämpiä psyykkisestä sairausjaksosta terveyttä kohti, kun mitään kikkoja tai selviä suuntaviivoja ei ole.

On myös paljon helpompi puhua siitä, että luu on rikki kuin että aivotoiminta on epäsynkassa. Murtunut käsi näkyy kauas, murtunut mieli ei välttämättä mitenkään. Saan kyllä aina fb-tykkäyksiä ja sydämiä, kun kirjoitan näistä mielen kiemuroista, mutta hei, niistä saa ihan livenäkin jutella minulle samalla lailla kuin siitä sormivammasta.