Sunnuntaisin cheerleading-treenit ovat aikaisin aamulla (eli klo 11-13, lol). Olen jaksanut herätä joka kerta, koska cheer on tärkeää hommaa, varsinkin nyt kun treenataan oikein kisoihin – ja jengiä ei jätetä! Tänään sää ei ollut mikään morsian, mutta popsittuani lounaan hoksasin, että ehtisin vielä valoisan aikaan vaikkapa duuniin. Jonkin aikaa työstämäni keltainen sarja saattaisi olla kuvausvalmis.
Sielläpä ne pikkuiset iloisina odottivat. Maali oli muhkeaa ja sävyt intensiiviset. Tuomaroin kaksi valmiiksi, neljä muuta jää vielä tarkkailtavaksi/ viimeisteltäväksi. Yhden unohdin kuvata, mutta hyvä niin, se jo houkuttaa menemään seuraavalla kerralla töihin. Taisin kertoakin joskus, että kerran suurieleisesti tilasin kiilapuut sataan pikkupohjaan. Vuosien varrella olen tehnyt ja myynytkin kymmeniä, mutta vielä näkyi olevat puut pariinkymmeneen kehykseen. Seuraavaksi siis pingotan näille kavereita.
Sunnuntai oli kamalan jännittävä päivä. En ole tottunut esiintymään isommalle yleisölle ja pelkäsin, että jokin yllättävä kysymys saa minut ihan sanattomaksi. Uni ei oikein tullut silmään ja aamuyöstä heräilin tsekkailemaan, joko Hesarin juttu (linkissä nyt myös videotaltiointi palkintoehdokkaiden lavahaastattelusta) näkyy verkossa. Vaatteet olin valinnut jo kaksi päivää aiemmin (onneksi oli avaamaton sukkahousupakkauskin sellaista kalliimpaa laatua, joka ei raksahda heti rikki.) Koska olin varhain hereillä, aikaa oli aamutoimien lisäksi ihan liikaa hermoilemiseen. Se oikea silmämeikkipaletti meinasi olla hukassa, mutta lopulta meikki meni helposti kohdilleen ja tukkakin totteli. Chattailin vähän ystävän kanssa tsemppiä imien. Messupaikalla kustantamon porukka suorastaan upotti minut hyväntuulisiin toivotuksiin, mutta silti jäin lounaalla tuijottamaan puoliksi syötyä lautastani, kun h-hetki alkoi lähestyä.
Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta kisaavat tänä vuonna Silja Kejonen, Olavi Koistinen, Heikki Kännö, Ossi Nyman, Maaria Oikarinen, Ari Räty, Marjo Katriina Saarinen, Tuuli Salminen, Annastiina Storm ja Pauli Tapio. Hesarin järjestämä keskustelu Kirjamessujen Aleksis Kivi -lavalla oli tunnin mittainen eli kullekin kirjoittajalle oli varattu noin viisi minuuttia aikaa. Siinä vaiheessa, kun tapasin muut ehdokkaat ennen koitosta ja kuulin, etten tosiaan ole ainoa hermoilija, tilanne vähän helpotti. Mutta hui! Olinkin järjestyksessä ensimmäinen haastateltava. Ehdin bongata yleisöstä muutamia tuttuja kasvoja ja ajatella, että kyllä minä turvassa olen. Tilanne oli aika nopeasti ohi ja minulle jäi äimä olo että hupsis, mitähän minä nyt oikein puhuin. Sitten saatoin keskittyä kuuntelemaan muita. Harmitti, etten ollut ehtinyt lukea ensimmäistäkään (tai oikeastaan en ole jaksanut tänä vuonna juurikaan lukea), mutta nyt on yksi kilparomaaneista hankittu ja aloitettu ja muutama varattu kirjastosta! Kannattaa katsoa koko ylhäällä linkkaamani keskustelu. Uskaltauduin itsekin katsomaan tyttären kanssa eikä nyt sentään hävetä tarvinnut.
Sanon haastattelussa, että kaksisuuntainen mielialahäiriö on hauska sairaus. Päästettyäni tämän suustani hätkähdin, että mitä minä oikein juuri sanoin, ja jatkoin, että se on myös erittäin ikävä sairaus. Itselläni ei ole pitkään aikaan ole ollut sairauden kanssa hauskaa enkä kovin riehakasta hauskaa haluakaan, sillä siitä seuraa vääjäämättä se toinen ääripää eli masennus. Mutta romaanin lähtökohta oli mania ja siihen liittyvä hilpeys, railakkuus ja nurinkurinen koomisuus. Nauroin paljon kirjoittaessani Luciaa, myös joissakin traagisemmisissa kohdissa – osa kirjan huumorista on varsin mustaa. Nauru on ihana asia, varsinkin kun sen saa jakaa muiden kanssa.
Tulivuori-maalauksen edessä kirjan kannen suunnitelleen taiteilija Ulla Karttusen kanssa. Kuva: Raimo Granberg
Ajastan tämän postauksen ilmestymään samaan aikaan, kun sunnuntain Hesari alkaa kolahdella postiluukuista. Sitä ennen en saa tätä loistavaa uutista kertoa. Nyt on syytä olla iloinen ja ylpeä onnistuneesta työstä: Lucian silmät on valittu Hesarin esikoiskirjakilpailussa kymmenen finalistin joukkoon!
Tiesinhän minä, että tämä on hyvä kirja, mutta joskus hyväkin taide jää vaille kummempaa huomiota. Luciasta on helmikuisen ilmestymisen jälkeen pitkin matkaa kirjoitettu paljon ja olen saanut kovasti kiitosta lukijoilta. Tämä tunnustus siihen päälle tuntuu varsin hyvältä.
Herkistyin muistelemaan, kuinka nuorena haaveilin, että joskus vielä kirjoitan oman kirjan. Sitten kun tosiaan kirjoitin, sain aika kauan haaveilla kustannussopimuksesta ennen kuin haave toteutui. Sitten toivoin, että kunpa Hesari noteeraisi kritiikillä, mitä sain odottaa jokusen kuukauden. Kritiikki sitten jo tarkoittikin, että olen mukana kisassa, mutta en tiedä, uskalsinko toivoa pääseväni tähän asti. Oho, ajattelin, kun toimittaja soitti onnitellen alkuviikosta.
Taisin vähän pelätä, että kirjan kaunokirjalliset arvot ohitettaisiin omaelämäkerrallisuuden vuoksi; varsinkin alussa julkisuus liittyi paljolti tähän puoleen, että miten minä elän kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Päätin olla avoin, koska luulen siten voivani auttaa muita. Mutta kuten olen kertonut, naistenlehtijulkisuus oli henkisesti rankempaa kuin osasin odottaa. Tämä vuosi on ollut vaikea, sillä olen sairastanut enemmän kuin ollut terve, en ole juurikaan pystynyt luomaan mitään uutta. On vähän traagista, että jos minulla ei olisi bipolaarihäiriötä, koko hienoa romaania ei varmasti olisi syntynyt. Sairastaminen on välillä niin kivuliasta, että ei siinä mikään tunnustus lämmitä. Välillä ehdin hengähtää, mutta masennus ehti taas ahmaista minut aika syvälle pari viikkoa sitten. Tuskailin peiton alla, paino rinnan päällä teki vaikeksi liikkua yhtään mihinkään. Niinpä saatuani uutisen ehdokkuudesta mieli kääntyi hetken ilon jälkeen murehtimaan esimerkiksi sitä, että onko minulla ehjiä sukkahousuja, jotka voisin pukea mekon kanssa Kirjamessujen haastatteluun - miten vaivalloista, jos joudun lähtemään ostoksille! Pitääkö laittaa kynsilakkaa? Ja tietenkin: miten osaan puhua fiksusti? No, valiteltuani vähän, ehkä paljonkin, läheisilleni masennusajattelu vaikeni ja osasin olla taas iloinen. Tänään kävin Kirjamessuilla ja kustantamon väellä oli melkoinen into pinnassa asiasta, sovittiin juhlatkin ehdokkuuden kunniaksi. Masennusta ei kutsuta mukaan.
Nyt olen hyvällä mielellä, sopivasti jännittynyt. Sunnuntaina klo 15-16 kaikki kilpailun finalistit ovat haastateltavana Kirjamessujen Aleksis Kivi -lavalla. Tervetuloa kuuntelemaan! Kai se hyvin menee.
Kirjoitin kuusi viikkoa sitten ankeaa juttua. Harkitsin ankarasti, voinko/ haluanko julkaista sellaista, mutta päätin antaa mennä. Jaoin kirjoituksen omalla fb-sivullani ja parissa mielenterveysryhmässä. Näköjään ankealle oli tilausta, sillä kirjoitus nousi vuorokaudessa kaikkien aikojen luetuimpien joukkoon ja sain kymmenittäin kannustavia kommentteja. Kysyin ja sain muutamalta luvan julkaista kommentin tässä:
"Vaikutuin. Itkin. Juuri näin tunnen niin kovin usein, ja juuri tällaisesta raadollisuudesta saan voimaa."
"Mun mielestä sisältö on karun kaunista. Käytät sanoja ja muodostat lauseita niin, ettei yksikään sana ole väärin tai mene hukkaan, kaikella on merkitys. Tätä paskaa se sairaus välillä on, virkistävää ettei sitä tarvitse aina hyssytellä." "tykkäsin. ja pitää sanoa että tää kaksari on perseestä. mutta periksi ei anneta!"
No ei niin muuten, perkele! (Kaksari = kaksisuuntaisen lempinimi)
Laitoin tänään iloisen ulkomaailmaan lähtö -kuvan elokuun alusta. Ulkomaailmaan lähtö ei ole aina helppoa, mutta kerroin aiemminkin siitä, että tykkään välillä tälläytyä. Ja parhaat meikkipaletit ovat niin kauniita ja ihania; on kuin silkkiä ja aitoa kultaa iholleen sivelisi! Meikkaaminen saattaa hyvinkin piristää. Sairaalassa oli kerran tyttö, joka teki joka aamu kello kuusi herättyään täydellisen päivämeikin. Joku oli tölväissyt että mikäs masentunut sinä muka olet, kun jaksat meikata. Mutta tälle tytölle meikkaaminen oli osa päivittäistä hoito-ohjelmaa: hän oli erityisen taitava meikkaaja ja itsestään huolehtiminen tällä tavoin oli tärkeää. Masennus on ilon puutetta, joten jokainen mahdollisuus iloon pitää hyödyntää. Huolellinen look voi olla myös suoja ja on hyvä, että on sellainen keino suojautua. Tarkka varmaan näkee masennuksen silmistä, mutta suurta osaa pystyy hämäämään.
Minulle kuuluu nyt selvästi parempaa kuin ankean jutun aikaan. Olen käynyt ulkomaailmassa melkein joka päivä ja pystynyt olemaan aktiivinen! Minulla on keltaista maalia polvessa ja peukalonkynnessä. Olen oppinut arabian aakkoset. Osaan myös seisoa hienosti käsilläni. Keltaiset maalaukset, arabian sanat ja cheermatto siis kutsuvat.
KANNET säväyttävät. Etupuolelta, silmiä kirveltävän, neonkeltaisen usvan keskeltä pistää esiin naisen katse. Sama silmäpari löytyy takaa mustalta pohjalta.
Ensin pystyn ainoastaan kääntelemään teosta käsissäni.
Kirjoja ei pitäisi arvioida ulkoasun perusteella, mutta näin raflaava kuori saa epäilemään, josko hurjuudella piilotellaan pehmoista tekstiä.
Toisaalta kansitaiteessa pitääkin olla potkua, kun kirjailija on kuvataiteilija. Maaria Oikarinen (s. 1972) tunnetaan värikkäistä ja näyttävistä, abstrakteista maalauksistaan.
TUIMA meno jatkuu kirjassa – vieläpä ilahduttavan vetävästi. Päähenkilö Janna on bipolaarinen eli kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava kuvataiteilija, joka viimeistelee teossarjaa näyttelyyn. Työ takkuaa, sillä sairautensa maniavaiheeseen uponnut Janna ei jaksa keskittyä edes lyhyen tiedotetekstin miettimiseen.
Uurastuksen sijasta Janna tyhjentää kuohuviinipulloja, juoksee kenkä- ja vaatekaupoilla ja viettelee miehiä.
Bipolaarinen mielialahäiriö tunnetaan myös maanis-depressiivisyytenä. Siinä vaikea masennus ja fyysinen rauhattomuus vuorottelevat äkkiväärällä tavalla, joka koettelee asianosaisen psyyken lisäksi läheisten hermoja.
JANNAN mies ja lapset tietävät sairaudesta ja yrittävät pärjätä sen kanssa. Kun Janna kuvittelee muuttuneensa maalaamakseen Luciaksi, aviomies Petri toimittaa hänet jälleen kerran lääkärin luo. Lopulta taiteilija päätyy suljetulle osastolle.
Kirja perustuu tositapahtumiin. Oikarinen on kertonut bipolaarisuudestaan lehtihaastaatteluissa. Niiden perusteella Jannan pakkomielle hukkuneesta ex-miehestään ei ole myöskään aivan vailla todellisuuspohjaa.
Surutyö ei ole paras mahdollinen romaanin lähtökohta. Oikarisen teksti ei kuitenkaan käperry sisäänpäin, vaan nappaa kyytiinsä.
KIRJAN vahvinta antia on dialogi, joka napsuu terävästi ja luontevasti. Teksti etenee muutenkin mukavan vimmaisena, tosin paikoin maniaa piisaa väsyttävyyksiin asti. Ainakin se tulee selväksi, miten psyykkisesti epävakaan ihmisen ajatus jämähtää yhdelle kiertoradalle.
Maniavaiheen räväkässä kuvauksessa on voimaannuttavia elementtejä: ympäriinsä naivat ja lähimmäisistään piittaamattomat huithapelit ovat kirjallisuudessa edelleen pääsääntöisestä miehiä.
Kun Janna pakottaa puolisonsa lasten hakuun ja miltei saman tien tilaa taksin mies- ja shoppailureissuille, tekee melkein mieli kannustaa.
JANNAN tunne-elämään keskityttäessä tarina jää hieman yksiraiteiseksi. Perheenjäsenten näkökulmista kerrotut osuudet tuovat esiin lähinnä sen, miten raskasta on elää bipolaarisen ihmisen kanssa.
Lucian silmät on samalla tavalla hyvä kuin viime vuonna debytoineen Kalle LähteenHappotesti, joka oli kuvaus juopon arjesta. Suoraviivaisena taudinkuvauksena romaani vakuuttaa. Jäädäkseen todella mieleenpainuvaksi kokemukseksi teksti kaipaisi lisää tasoja.
Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.
Työhuoneella vallitsee mahdoton kaaos. Sivumennen sanoen niin myös kotona, mutta se ei nyt liity asiaan. Työhuoneella kuuluu olla jossain
määrin kaoottista, sillä se kuuluu työn luonteeseen. Ne värit ja välineet,
jotka ovat kulloinkin käytössä, ovat sulassa sovussa
maalausalueella eli siinä työstettävän teoksen välittömässä
läheisyydessä. Kun tarkastelen teosta seinälle nostettuna, raivaan
keskilattialle kulkuväylän, että voin peruuttaa ja tulla lähemmäs
tarpeen mukaan. Rättejä on hyvä olla käden ulottuvilla, joten
niitä kuuluu lojua ympäriinsä. Roskien sijoittelua ei aina jaksa
miettiä, voi sitten joskus kerätä isomman satsin kerralla.
Seinustoilla maleksii puolivalmiita maalauksia, pienemmät saattava
jäädä lattialle loikoilemaan. Sitten välillä, kun saan teoksen
tai sarjan valmiiksi, järjestelen vähän: nostan väripurkit
hyllyille, heitän kuivuneet mönjät ja liian monta kertaa käytetyt
sekoituspurkit pois, poimin roskia ja kenties lakaisen ja vien ehkä joitain maalauksia varaston puolelle.
Joskus, tunnustan, kaaos aiheuttaa haittaa: viimeksi astuin
vahingossa öljyvärituubin päälle, ja kallis sisältö pursusi
ulos. En osannut varoa, kun en ole aikoihin käyttänyt öljyvärejä.
Purkkien kaatuilu ei yleensä haittaa, jos vain olen muistanut sulkea
kannet. No, sitä on kyllä sattunut useamman kerran, että olen olen
hukannut puhelimen, laskenut sen vain kädestäni jonnekin, enkä
lähtiessä millään saa sitä silmiini. (Periaatteessa puhelimen
paikka on takapöydällä, jossa pidän myös eväitä ja mahdollisia
tärkeitä papereita sun sellaista, mikä ei saa joutua kosketuksiin
maalin kanssa.) Jos olen liian väsynyt etsiäkseni, lähden ilman
puhelinta. Kerran luulin puhelimen jääneen töihin, mutta se olikin
viettänyt pari päivää pyöräni korissa.
Mutta nyt minua odottaa tervanjuonti ja
pakkopulla: työhuone on raivattava, koska taloa remontoidaan ja
ikkunani vaihdetaan. En ole käsittänyt, miksi, mutta liittyy kai
jotenkin ränneihin. Tavarat on pakattava ja suojattava, ja tänään
kun katselin ympärilleni, minun oli vaikea edes hahmottaa, mistä
aloittaisin. No, urakoitsija tuo ensi viikolla minulle
muuttolaatikoita hommaa varten, sitten kai on vain tehtävä kuin
muuttoa ikään.
Tänään haukkasin sellaisen
pakkopullan, että korjasin yhden maalauksen, johon oli tarttunut
jostain ylimääräistä maalia. Tässä pullassa oli se hyvä puoli,
että taulu on menossa asiakkaalle sovitukseen. Jos hyvin käy, voin
ostaa ensi viikolla pinkkiä samppanjaa.
Hekuman värikkääseen maailmaan. Näillä sivuilla olen vuodesta 2009 asti kertonut taidemaalarin työstäni. Minut löytää myös Tiktokista, jossa olen ollut pari viime vuotta aktiivisempi kuin täällä Maaria O ja Läppämutsi-tileillä. Yläpalkkiin olen koonnut joitakin teoksia verkkonäyttelyiksi.
Blogi käsittelee välillä myös muita kuin taide-aiheita.
Vuonna 2017 kirjailijan työ on ollut täällä in ja pop: tarjolla on katkelmia tuolloin ilmestyneestä romaanistani Lucian silmät ja kirjoituksiani ja haastatteluja siihen liittyen.
