Kirjoitin Lääkärilehteen (nro 13/ 17)

Kuinkas ne parisuhteet?

Ensimmäinen kosketus, ensimmäinen kerros

FB-status tänään

Naistenlehtihaastattelutrauma. Miten te muut pärjäätte näissä? Kun sitä luulee, että nyt puhutaan sitten mun työstä ja toki niistä teemoista, joita työ käsittelee, mutta ne haluaa sun koko elämän.

Olin toissapäivänä lehtihaastattelussa, joka kesti kaksi tuntia. Kahdesta tunnista palautumiseen meni 48 tuntia. Mikä siinä oli niin vaikeaa ja raskasta? En tarkalleen tiedä. Mietin tässä. No. Nämä julkisuusjututhan liittyvät kirjaani tai siis kirja on aiheuttanut sen, että minusta on tullut kiinnostava henkilö. Henkilö, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tiesin tämän, minusta tulee bipolaarimannekiini. Mutta siinä kun huonosti (tai oikeastaan ei lainkaan) nukkuneena ja viluisena puhun elämääni vieraalle ihmiselle, joka kirjoittaa puhumani entiedäkuinmonelle lukijalle, mietin, että meneekö tässä nyt jokin väärin. Toimittaja selittää kyselevänsä tarkkaan "että mahdollisimman monelle lukijalle olisi hyötyä ja vertaistukea". Kyllä, ymmärrän, olen kiltti ja avulias. Että "moni voi tunnistaa itsensä tai läheisensä". Minua ei haittaa olla mannekiini. Mutta ihan kaikkia kärsimyksiäni, vaikeuksiani, typeryyksiäni ja heikkouksiani en halua jakaa. Sellaisia sairauteen liittyy, ja paljon.

No tietenkin olisi tarkoitus olla positiivinen, eikö niin, selviytymistarina, oivallustarina, sellaisiahan naistenlehtien henkilöjutut ovat. Että elämä yhtäkkiä aukeaa uudella tavalla. Wau! Mutta ei tästä mitään sankaritarinaa saa. Minua alkaa kiukuttaa. Muistelen masennuskesää. Uimastadikka on kesän parhaita juttuja, siellä voisi olla lähes joka päivä. Mutta masennuskesänä Uimastadikalle on liian pitkä matka, joten sain ison perseeni raahattua sinne vain kaksi kertaa. Ei ole kivaa. Tämä on paska sairaus, tästä tulee paska juttu, sori nyt vaan. Sankaritarinaa tästä ei saa. Ei sellaista, että näin tässä voittajana elelen. Tästä sairaudesta ei parannuta. Synkistyn entisestään samalla kun kerron että sairauden takia elämästä menee välillä kuukausia hukkaan. 

On lääkkeet joo. Mutta kun eivät ne vie sitä pois. Tiedän, että on ihmisiä, jotka lääkkeiden avulla "elävät normaalia elämää". Minä en elä. Sairaalakeikkani lasketaan kahden käden sormilla.

Puhun identiteettikriisistä: missä menee persoonallisuuden ja päähäiriön raja? Että jos puhun paljon ja nopeasti ja ryöpsähdellen, olenko heti maaninen. Ehkä minulla on pirskahteleva, epäsuomalainen persoona? Olen myös melankolinen, mutta ei se ole sama kuin masentunut. 

Jos muumioudun pariksi päiväksi peiton alle, olenko heti masentunut? Kai kenellä tahansa on joskus oikeus olla muumio?

Selitän että masentuneena ajattelen vain päivän kerrallaan. 

Mainitsen terapian. Mutta mielenkiintoista kyllä, terapiani ei välttämättä kovin paljon liittynyt kaksisuuntaiseen. Sanon, että tarvitsin terapiaa lapsuuden ikävistä kokemuksista johtuen. Se on totta. Terapian ydintavoite on, että ihminen tajuaisi olevansa arvokas, näin minä sen miellän. Että osaisi asettaa rajat. Monta kertaa siinä nojatuolissa istuessani (ensin piti aina siirtää selkämykselle viikattu viltti toiselle tuolille) ihmettelin, että minä se olen hyvä vaikka missä, mutta yhdessa asiassa olen aivan surkea. Annoin ihmisten kohdella minua huonosti. Kuvittelin että urpokusipääaspergernarsistipsykopaatin voi rakastaa kivaksi. Ja näin paljon ei pidä naistenlehtitoimittajalle sanoa. Seuraavaksi se kysyy, että mites ne miessuhteet nyt. Joku siellä blogissakin kokkaili.

Tänään olen Fatima

Hei hei mitä kuuluu? Nyt taas kuuluu! Eilen pato murtui ja koski alkoi räyhätä. Nyt on ehkä 77 ja 7 ideaa! Mutta en kerro vielä lällällää.

Tässä on ollut se tavanomainen näyttelynjälkeinen emmätiiä emmämitään emmäjaksa emmäosaa -olo. Näin siis näin taidemaalarina. Kirjoittajana on ollut erilainen olo, että vallanpas osaankin ja tärkeitä juttuja tuli kirjoitettua, kun on sinne tänne haastateltu ja kuvattu. Mutta en minä tällä hetkellä ajattele että jaahas tässä kirjailijan ura urkenee. Kunhan räpätän pärpätän näitäni. 

Pieni ihminen on tilannut illallisen klo 21.20. Laitan kanabulguria. Afrikkalaisella jäbäkaverilla on erikoinen kikka: se ruttaa muovisen hedelmäpussin melkein valmiin riisin päälle ja väittää että liika vesi haihtuu sillä lailla, on se haihtunutkin. Kokeilen, mutta poppaskonsti ei toimi ilman poppamiestä. 21.22 Pieni ihminen tulee, aika tarkalleen, koska minä tilasin Fazerin sinistä, niin aikataulu muuttui 2 minaa. Laitan sapuskaan marokkolaista maustetta. Ei voi tietää, mitä maustetta se on, koska pussista on nimilappu irronnut; voi olla kanamauste tai kalamauste tai couscous-mauste. Kaikki tosin näyttävät ja haisevat samalta, taitoi beduiini Agadirin torilla huijata. Ei se mitään, sillä mössöstäni tulee maukasta. Pieni ihminen ottaa lisää. (Tavallaan Pieni ihminen on jo iso ihminen, sehän täytti jo 18vee, mutta kun se on niin pieni (168cm). Minua taas haukutaan tässä talossa joskus Kirahviksi (174cm).)

Pieni ihminen on kauan sitten kehottanut minua luomaan Instagram-tilin. No en ole ymmärtänyt. Minä luulin että siellä joutuu vaan katselemaan fb-kavereitten voileipäkuvia. Ja vastaavasti kiusaamaan samoja fb-kavereita huonoilla selfiellä, ja tietenkin tätä varten alvariinsa ottamaan niitä huonoja selfieitä. No, kuten näkyy, tänään otin huonon selfien. Tai minusta selfie on tosi hyvä, mutta laadultaan se on huono, koska Pienen ihmisen ex-puhelimen (aifounnelone) etukamera ottaa paskoja kuvia. Lienen kertonutkin että musliminimeni on Fatima, minusta ihmisellä on hyvä olla kaikkien kolmen Kirjan uskonnon mukaiset nimet. Someraivoaja käski minun pari päivää sitten vetää burkhan päälle. Fatima ei käytä burkhaa, mutta pienen silkkihuivin (#marjakurki) se voi hyvin sitaista päähänsä. Koska huivi on cool. Fatima löysi myös gettouskottavan takin, että tyyli on kuvassa kaikin puolin kohdallaan (#swag).

Someraivoajat ovat raivostuttavia, ne ovat niin helvetin tyhmiä. Tämä someraivo liittyi siis muslimihuiviin. Kangaskaistale alistaa saatana. Heitin siihen huvikseni että jaa, kun Jerusalemissa laitan huivin juutalaisesti päähän, tekeekö se minusta hupsis vaan uskonnon ja miesten uhrin. Vastaus tuli heti. Kyllä se tekee. No pohdin sitten siinä, että tulee vaikea tilanne, kun hengaan Jerusalemissa palestiinalaisen poikaystävän kanssa juutalaishuivi päässä, silloinhan olen ”väärin alistettu”. Someraivoaja ei ihan hiffannut vaan käski minun pitää turpani kiinni poikaystävistä ja tosiaan vetää sen burkhan päälle. Tein vielä pienen tekstianalyyttisen huomion someraivoajan kielenkäytöstä ja heikosta argumentaatiosta. Arvaatte varmaan, että tämä huomio sai someraivoajan vaihtamaan intelligenttiselle linjalle.

Oo, Apulanta laulaa Lähetyssaarnaajaa! Voiko paljon parempaa olla? Lannoitettua Dingoa!

Apulantaa tulee nappikuulokkeista, koska Pieni ihminen kielsi metelin, koska iltamania voi tulla. (Meillä saa vitsailla maanisdepressiivikoista ja neekereistä, koska täällä hengaa paljon molempia.) En ole varma, kenen nappikuulokkeet ovat, Pieni ihminen ei kumma kyllä ominut niitä, joten ne ovat jonkun Ruskean ihmisen ehkä.

Nyt on kai alkanut olla muotia lähteä mäkeen somesta? Juuri kun älysin mennä sinne Instaan. Minulle on vissiinkin jossain määrin ammatillisesti fiksua ”tuottaa laadukasta somesisältöä” eli mm. ladata maalauskuvia Instaan – ainakaan haittaa ei ole siitä, että follaajissa on ulkomaisia gallerioita ja kuraattoreita ja nyt heti myös lontoolainen sisustustoimisto, kun älysin hästägätä #artandinteriordesign. Vastaavasti olen hoksannut, että kuva-avaruudesta voi hakea ihan mitä ikinä tahansa. Perseitä tai persialaisia mattoja esimerkiksi. Mutta että hysteerisesti koko ajan tsekkailee, kuka tykkää ja kuka seuraa ja miksi ton kuvasta tykkää 31 ja mun vaan 22 = häiriintynyttä käytöstä. Nytkin, kun kirjoitan tätä, olen käynyt pari kertaa kommentoimassa fb-kommentteihin ja tarkistanut, kuka instaseuraaja nro 120 on. Ja toki hitusen mesettelen että kokkaillaanko huomenna jollof-riisiä, bankua vai pinaattipataa. Kanaa on aina oltava, sitä ei tarvitse erikseen mainita. Afrikkalaisen jäbäkaverin puhelimen kansikuvana on kanankoipitaivas! Ja nyt tuli 121. instafollaaja. Mutta snapchattia mulla ei vielä ole. Ei Maarialla eikä Batshevalla eikä Fatimalla. Mutta vlogi! Miriamilla olisi asiaa. Ja sitten on vielä se räppimuija, Sanna Mania.

Golden Spirit -näyttely, Galleria Katariina

Jerusalem (100x150cm) 2017 

Golden Spirit 4 (125x160) 2016

Tumma puhuu 1 (100x150cm) 2016

Tumma puhuu 1 (100x150cm) 2016

Tel Aviv (100x150cm) 2016

Tulivuoret (150x300cm)2015

(Erillisinä teoksina täällä)

Huhtikuun lumi 1 (125x160cm) 2015

Heräävä (120x180cm) 2016

Näyttely loppui tänään nyyh. Ne menevät aina niin nopeasti. En ole edes ehtinyt tehdä kunnollista avajaiskuvakoostetta; tulkoon se sitten vähän myöhemmin. En myöskään muistanut/ehtinyt/jaksanut/viitsinyt käydä kuvaamassa ripustusta aiemmin, että olisin voinut näyttää: menkää tuonne. No tähän on nyt tallennettu että tällainen se oli. Jokaisesta teoksesta on oma erillinen kuvansa, esim tuo viimeinen tumma työ ei näytä seinäkuvassa yhtään miltään. Tulivuori-sarjan teokset ovat itsenäisinä toimivia maalauksia, ks linkki kuvan alla.

"Maanisenakin mestari"

Kuvat Sari Gustafsson

Viime viikonlopun Ilta-Sanomien Plus-liitteessä ilmestyi haastatteluni erityisen mainiolla otsikolla "Maanisenakin mestari". Jutulla on vähän kuumottava yläotsikko "Tositarina". Niinpä harkitsin hetken, että mitä apua, kun toimittaja soitti ja pyysi haastattelua. Jutusta kuitenkin selviää, että romaanini ei ole autobiografia, ja sen mitä omasta elämästäni kerroin, sain itse päättää ja tarkistaa. Nyt juttu on luettavissa myös IS-netissä täällä. Jutun on kirjoittanut toimittaja Eeva-Kaarina Kolsi. Nettiversiossa juttu on "Hyvä olo" -osastossa, niinpä se on otsikoitu vähän tylsemmin: "Maaria Oikarinen hyödyntää työssään kaksisuuntaista mielialahäiriötään: "Se riehakas mieliala onkin kiva".

Tältä juttu näytti paperiversiossa:

Kun aurinko tottelee

Trallallaa (100x85cm) 2009

Lucian silmät on hauska kirja (paitsi omasta, myös esilukijoideni mielestä). Olen nauranut hillittömästi sitä kirjoittaessani, hihkunut kuin pikkulapsi keksiessäni uusia hassuuksia. Muistan, kun aikanaan sain dianoosin, totesin lääkärille että jaa, on tämä ainakin humoristisempi sairaus kuin pelkkä masennus. Olin tuolloin tullut sairaalaan masennuksen vuoksi, mutta kesken hoidon muutuinkin äkkiä kovin hilpeäksi, mikä osaltaan helpotti diagnosointia. 

Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä puhutaan/ kirjoitetaan usein suurena kärsimyksenä, mitä se toki onkin. Mutta se ei ole ainoastaan kärsimystä. Jollain bipolar-nettisivulla oli pikku kysely: ”Jos nappia painamalla pääsisit eroon biposta, painasitko?” Muistelen, että suurin osa, ehkä 70% oli vastannut ei. Tämä voi tuntua yllättävältä. Mutta luulen, että asia liittyy manian mielihyvään, huumaan ja kepeyteen, kirkkaisiin ja ihmeellisiin aistimuksiin. Vastaavaa tilaa joku tavoittelee huumausaineilla. Seuraavassa katkelmassa Jannan raitiovaunuihme:

"Aurinko on kalvakka pallo Linnanmäen maailmanpyörän takana. Kitupiikki-aurinko ei viitsi kohota korkeammalle. Jopa raitiovaunu liikkuu nopeammin, ja raitiovaunu vasta hidas onkin! Olisi kannattanut lähteä pyörällä, mutta kaikki nämä maalaustarvikkeet. - - Maalariliiton vihreät kassit ovat Jannan vieressä tyhjällä istuimella. Paitsi että. Nyt Janna huomaa, ettei penkki olekaan tyhjä. Hänen pussiensa alla istuu joku yrmeä nainen; ei, harmaahattuinen herra, ei, laiha somalipoika, ei, puuhapete, ei, kikkarapää-teini. Janna näkee kaikki yhtä aikaa ja vuorotellen. Hän katsoo käytävän toiselle puolelle, sama tapahtuu siinä: ihmiset istuvat päällekkäin, sisäkkäin, joka istuimella kymmeniä ihmisiä. Raajat kasvavat ja kutistuvat, heiluvat ja jäykistyvät. Kädet asettuvat puuskaan, puhuvat vieruskaverille, pitelevät ostoksia, näppäilevät puhelimia. Kehojen rajat muuntuvat. Hintelän pojan rintakehästä turskahtaa valtavat tissit, kasvot punehtuvat ja nenä leviää. Janna näkee joka ikisen päivän aikana ratikassa istuneen. Nyt hänellä on silmät selässäkin, hän näkee kaikkiin suuntiin yhtä aikaa. - -

Nyt tulevat värit! Möhnävärit jäävät kirkkaiden alle, punainen laukku tuolla, tuossa oranssi pipo, siellä keltainen kassi, eivätkä ne mitään laukkuja pipoja ja kasseja ole, vaan puhdasta väriä, mieletön vellova värimeri! Raitiovaunussa säteilee, mutta miksi ulkona on vieläkin harmaata? Miksei aurinko liiku? Putoaisi sitten horisonttiin kun on aie, nousisi uudelleen esiin, sitten kohoaisi taivaan lakeen asti, sellaisen auringon Janna haluaisi. Onko maailma hidas? Ei tietenkään. Maailma on nopea, totta kai, mutta maailmassa on virheitä, kuten nyt tuo aurinko, joka on erehtynyt reitiltään. Aurinko on väärässä, ja Janna kiroaa jämähtäneen valopallon, nuhtelee sitä ääneen. 

Se auttaa, sillä nyt aurinko tottelee Jannaa! Voimaton väri muuttuu appelsiininkeltaiseksi, ja aurinko nousee pystysuoraan kohti taivaanlakea. Hurraa! Janna tuntee lämmön kasvoillaan, ei hän tänään turhaan pukenut kesämekkoja. Armas aurinko. Aurinko ei piittaa kiertoradoista, se nousee pohjoisesta ja laskee etelään, aurinko kulkee niin kuin sen kuuluukin, ja sen kyydissä on parempaa kuin minkään maailmanpyörän ikinä. Jannan harmitus muuttuu euforiaksi, ikioma aurinko. Nyt, Janna ajattelee, aurinko voisi vähän hypähdellä, ja niinhän se tekee, pomppii kattojen yllä, superpallo-aurinko!"