Kuinkas ne parisuhteet?

Ensimmäinen kosketus, ensimmäinen kerros

FB-status tänään

Naistenlehtihaastattelutrauma. Miten te muut pärjäätte näissä? Kun sitä luulee, että nyt puhutaan sitten mun työstä ja toki niistä teemoista, joita työ käsittelee, mutta ne haluaa sun koko elämän.

Olin toissapäivänä lehtihaastattelussa, joka kesti kaksi tuntia. Kahdesta tunnista palautumiseen meni 48 tuntia. Mikä siinä oli niin vaikeaa ja raskasta? En tarkalleen tiedä. Mietin tässä. No. Nämä julkisuusjututhan liittyvät kirjaani tai siis kirja on aiheuttanut sen, että minusta on tullut kiinnostava henkilö. Henkilö, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tiesin tämän, minusta tulee bipolaarimannekiini. Mutta siinä kun huonosti (tai oikeastaan ei lainkaan) nukkuneena ja viluisena puhun elämääni vieraalle ihmiselle, joka kirjoittaa puhumani entiedäkuinmonelle lukijalle, mietin, että meneekö tässä nyt jokin väärin. Toimittaja selittää kyselevänsä tarkkaan "että mahdollisimman monelle lukijalle olisi hyötyä ja vertaistukea". Kyllä, ymmärrän, olen kiltti ja avulias. Että "moni voi tunnistaa itsensä tai läheisensä". Minua ei haittaa olla mannekiini. Mutta ihan kaikkia kärsimyksiäni, vaikeuksiani, typeryyksiäni ja heikkouksiani en halua jakaa. Sellaisia sairauteen liittyy, ja paljon.

No tietenkin olisi tarkoitus olla positiivinen, eikö niin, selviytymistarina, oivallustarina, sellaisiahan naistenlehtien henkilöjutut ovat. Että elämä yhtäkkiä aukeaa uudella tavalla. Wau! Mutta ei tästä mitään sankaritarinaa saa. Minua alkaa kiukuttaa. Muistelen masennuskesää. Uimastadikka on kesän parhaita juttuja, siellä voisi olla lähes joka päivä. Mutta masennuskesänä Uimastadikalle on liian pitkä matka, joten sain ison perseeni raahattua sinne vain kaksi kertaa. Ei ole kivaa. Tämä on paska sairaus, tästä tulee paska juttu, sori nyt vaan. Sankaritarinaa tästä ei saa. Ei sellaista, että näin tässä voittajana elelen. Tästä sairaudesta ei parannuta. Synkistyn entisestään samalla kun kerron että sairauden takia elämästä menee välillä kuukausia hukkaan. 

On lääkkeet joo. Mutta kun eivät ne vie sitä pois. Tiedän, että on ihmisiä, jotka lääkkeiden avulla "elävät normaalia elämää". Minä en elä. Sairaalakeikkani lasketaan kahden käden sormilla.

Puhun identiteettikriisistä: missä menee persoonallisuuden ja päähäiriön raja? Että jos puhun paljon ja nopeasti ja ryöpsähdellen, olenko heti maaninen. Ehkä minulla on pirskahteleva, epäsuomalainen persoona? Olen myös melankolinen, mutta ei se ole sama kuin masentunut. 

Jos muumioudun pariksi päiväksi peiton alle, olenko heti masentunut? Kai kenellä tahansa on joskus oikeus olla muumio?

Selitän että masentuneena ajattelen vain päivän kerrallaan. 

Mainitsen terapian. Mutta mielenkiintoista kyllä, terapiani ei välttämättä kovin paljon liittynyt kaksisuuntaiseen. Sanon, että tarvitsin terapiaa lapsuuden ikävistä kokemuksista johtuen. Se on totta. Terapian ydintavoite on, että ihminen tajuaisi olevansa arvokas, näin minä sen miellän. Että osaisi asettaa rajat. Monta kertaa siinä nojatuolissa istuessani (ensin piti aina siirtää selkämykselle viikattu viltti toiselle tuolille) ihmettelin, että minä se olen hyvä vaikka missä, mutta yhdessa asiassa olen aivan surkea. Annoin ihmisten kohdella minua huonosti. Kuvittelin että urpokusipääaspergernarsistipsykopaatin voi rakastaa kivaksi. Ja näin paljon ei pidä naistenlehtitoimittajalle sanoa. Seuraavaksi se kysyy, että mites ne miessuhteet nyt. Joku siellä blogissakin kokkaili.