Kun aurinko tottelee

Trallallaa (100x85cm) 2009

Lucian silmät on hauska kirja (paitsi omasta, myös esilukijoideni mielestä). Olen nauranut hillittömästi sitä kirjoittaessani, hihkunut kuin pikkulapsi keksiessäni uusia hassuuksia. Muistan, kun aikanaan sain dianoosin, totesin lääkärille että jaa, on tämä ainakin humoristisempi sairaus kuin pelkkä masennus. Olin tuolloin tullut sairaalaan masennuksen vuoksi, mutta kesken hoidon muutuinkin äkkiä kovin hilpeäksi, mikä osaltaan helpotti diagnosointia. 

Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä puhutaan/ kirjoitetaan usein suurena kärsimyksenä, mitä se toki onkin. Mutta se ei ole ainoastaan kärsimystä. Jollain bipolar-nettisivulla oli pikku kysely: ”Jos nappia painamalla pääsisit eroon biposta, painasitko?” Muistelen, että suurin osa, ehkä 70% oli vastannut ei. Tämä voi tuntua yllättävältä. Mutta luulen, että asia liittyy manian mielihyvään, huumaan ja kepeyteen, kirkkaisiin ja ihmeellisiin aistimuksiin. Vastaavaa tilaa joku tavoittelee huumausaineilla. Seuraavassa katkelmassa Jannan raitiovaunuihme:

"Aurinko on kalvakka pallo Linnanmäen maailmanpyörän takana. Kitupiikki-aurinko ei viitsi kohota korkeammalle. Jopa raitiovaunu liikkuu nopeammin, ja raitiovaunu vasta hidas onkin! Olisi kannattanut lähteä pyörällä, mutta kaikki nämä maalaustarvikkeet. - - Maalariliiton vihreät kassit ovat Jannan vieressä tyhjällä istuimella. Paitsi että. Nyt Janna huomaa, ettei penkki olekaan tyhjä. Hänen pussiensa alla istuu joku yrmeä nainen; ei, harmaahattuinen herra, ei, laiha somalipoika, ei, puuhapete, ei, kikkarapää-teini. Janna näkee kaikki yhtä aikaa ja vuorotellen. Hän katsoo käytävän toiselle puolelle, sama tapahtuu siinä: ihmiset istuvat päällekkäin, sisäkkäin, joka istuimella kymmeniä ihmisiä. Raajat kasvavat ja kutistuvat, heiluvat ja jäykistyvät. Kädet asettuvat puuskaan, puhuvat vieruskaverille, pitelevät ostoksia, näppäilevät puhelimia. Kehojen rajat muuntuvat. Hintelän pojan rintakehästä turskahtaa valtavat tissit, kasvot punehtuvat ja nenä leviää. Janna näkee joka ikisen päivän aikana ratikassa istuneen. Nyt hänellä on silmät selässäkin, hän näkee kaikkiin suuntiin yhtä aikaa. - -

Nyt tulevat värit! Möhnävärit jäävät kirkkaiden alle, punainen laukku tuolla, tuossa oranssi pipo, siellä keltainen kassi, eivätkä ne mitään laukkuja pipoja ja kasseja ole, vaan puhdasta väriä, mieletön vellova värimeri! Raitiovaunussa säteilee, mutta miksi ulkona on vieläkin harmaata? Miksei aurinko liiku? Putoaisi sitten horisonttiin kun on aie, nousisi uudelleen esiin, sitten kohoaisi taivaan lakeen asti, sellaisen auringon Janna haluaisi. Onko maailma hidas? Ei tietenkään. Maailma on nopea, totta kai, mutta maailmassa on virheitä, kuten nyt tuo aurinko, joka on erehtynyt reitiltään. Aurinko on väärässä, ja Janna kiroaa jämähtäneen valopallon, nuhtelee sitä ääneen. 

Se auttaa, sillä nyt aurinko tottelee Jannaa! Voimaton väri muuttuu appelsiininkeltaiseksi, ja aurinko nousee pystysuoraan kohti taivaanlakea. Hurraa! Janna tuntee lämmön kasvoillaan, ei hän tänään turhaan pukenut kesämekkoja. Armas aurinko. Aurinko ei piittaa kiertoradoista, se nousee pohjoisesta ja laskee etelään, aurinko kulkee niin kuin sen kuuluukin, ja sen kyydissä on parempaa kuin minkään maailmanpyörän ikinä. Jannan harmitus muuttuu euforiaksi, ikioma aurinko. Nyt, Janna ajattelee, aurinko voisi vähän hypähdellä, ja niinhän se tekee, pomppii kattojen yllä, superpallo-aurinko!"