Orkideahuone (5_14)

Orkideahuone 5 (170x130cm) 2014

Maalasin tämän orkidean keväällä samaan syssyyn kuin neljä muuta. Mutta siinä missä totesin  muut iloisin ja varmoin mielin valmiiksi, käskin tämän nurkkaan odottamaan. En oikein ollut varma värimaailmasta, minun oli vaikea nähdä, minkä värinen työ itse asiassa on. Miksi? Katsotaan lähempää:

Näissä kuvissa voi nähdä pieniä violetteja alueita. Olen maalanut valkoisen gessopohjan päälle ensin ohuen violetin. Väri on huolellisen pohjustuksen ansiosta vaalea ja puhdas. (Lienen maininnutkin, että kangas on näissä Orkideoissa paksua pellavaa, jossa on erottuvampi tekstuuri kuin yleensä käyttämässäni Cotton Duckissa, jonka kudos muodostuu hieman ohuemmista langoista.) Tämä ensimmäinen väri on jäänyt näkyviin ihan pieninä alueina, ylimmässä kuvassa sitä ei erota kuin parissa reunakohdassa. Tässä kolmannessa kuvassa violetti on säilynyt riekaleiden suojemana. Olen laittanut pohjalle sinne tänne muutaman riekaleen ja sitten maalannut pinnan kauttaaltaan keltaisella. Kun violetti ja keltainen ovat päällekkäin, syntyy murrettua keltaista, joka on paikoin hieman vihertävää, paikoin okran tai oranssin suuntaan. Mutta jostain syystä minä näen ne kaksi väriä, joista yhdistelmä syntyy, edelleen erillisinä, enkä meinaa tajuta, minkä värinen maalaus nyt on.

 Mattaa

 Kiiltävää

Paitsi että olin värisokea, minua arvelutti se, että maalaus on paikoin aivan samean matta ja toisin paikoin hyvin kiiltävän muovimainen. Sopivatko nämä kaksi samaan maalaukseen, ja onko matta-alue suorastaan kuollutta maastoa, jollaista maalauksessa ei pitäisi olla lainkaan? Miksi sitten matta on niin mattaa? Olen tehnyt värin ilman mediumia, sekoittamalla kadmiumkeltaista ja vettä, ja alle jääneiden riekaleiden kiilto on muisto vain. Tälllaisessa tapauksessa kiiltoa voi halutessaan lisätä sivelemällä (sopivaksi ohennettua) mediumia kuin vernissaksi maalin päälle. Jäin siis miettimään pitäisikö tehdä näin vaiko eikö.

Tässä näkyy enemmän kerroksia. Olen laittanut mattapinnan päälle uusia riekaleita ja sitten taas maalannut näitten päälle uutta mattaa. Eipä tuo hullummalta näytä.

Tästä kuvasta tykkään kovasti; se näyttää, että maalauksessa on matta-kiiltävä kontrastin lisäksi läpikuultavan ja peittävän rinnakkaiseloa. Ja kultakohta on kiva, skulaa hyvin oranssin kanssa. Ja haa, on siellä pieniä violettipilkkujakin!

Sain tällä kertaa kollegalta arviointiapua. L kävi th:lla ja näki tämän seinään nojailemassa, oli jostain syystä kääntynyt naamapuoli ylöspäin. Hieno, L sanoi ihan spontaanisti, onpas valo! Ai. Jaa. Seuraavana päivänä tarkastelin työtä läheltä ja kaukaa, pitkään. totesin, että L taisi olla oikeassa ja signeerasin maalauksen.

Kristus ja räkäkukat

Kuvan kukat eivät liity tapaukseen

Kehotan vakavasti käymään Taidehallilla ja Korjaamon galleriassa. Siellä menee Heikki Marilan retrospektiivi.

Kävin katsomassa näyttelyn kollegani K:n kanssa. On kivaa käydä näyttelyssä kollegan kanssa, koska se tietää yleensä perusteellista keskustelua taiteilijan ilmaisusta, tekniikasta, tematiikasta ja kehityksestä, näyttelyn ripustuksesta ja lopuksi myös itselle ajankohtaisista tekemisisen kysymyksistä, jotka näyttely tuo esiin.

Pohdimme maalin olemusta. Mitäs kun tässä on noin raju paksu musta? En taida tykätä, K sanoi. Jaa, minä tykkään, minä sanoin. Siihen tuli kollega M:kin pohtimaan. Hmm, taitaa olla pelastus, kun tässä on tuo läpikuultava punakirkastumma kohta. Joo, kaikki äänestimme kuultavankiiltävän puolesta. Ja sommittelu on huisin rohkea, miten tuo musta juttu tuossa jääräpäisesti on. Mutta onko se musta vai sekoitemusta, ehkä on punaista seassa, K arveli. Käänneltiin päätä ja väänneltiin kroppaa, miltäs se tästä alavasemmelta näyttää? K vähän lievensi dissaamistaan, minä vahvistin tykkäämistäni.

Muutamiin töihin värit on vedetty räävisti sormin. Kankaiden päällä on kävelty kengät jalassa. Yksi on nimeltään Jumalan vitutus. M piti nimeä mainiona, sillä on jotain seurakuntakytkentöjä sukupuussa. (Minullakin on lähestyssaarnaaja- ja pappisukulaisia, ja enkö muka ole ikinä julistanut, että taiteilija on vähän tai ihan niinkuin profeetta? Vanhan testamentin profeetat tekivät Jumalan käskystä performanssihommia.) K ei tykännyt, miksi tätä uskonnollisuutta? Nimi on nimi, ei siitä kannata välittää, minä sanoin. Paitsi jos nimi on kirjoitettu isolla näkyviin itse maalaukseen? Silloin sitä on vaikea olla huomioimatta, saattaa vituttaa, tajuunsua.

Ihmettelimme vähän raitamaalausta, joka tulee Jumalan ja Marian jälkeen, se oli toteutukseltaan niin erilainen, mitä tämä tässä tekee? On muuten aika samanlainen kuin ne sinun raitatyösi, K sanoi viitaten viime kevään Liaani-sarjaani. Totta hitsivie. Onneksi maalasin ne ennen kuin Marila tämän, en siis edes tietämättäni matkinut.

Sitten on moniosainen Luther-sarja. Osa tarkkoja, tunnistettavia muotokuvia, toiset hajotettuja naamoja. Minulla meni taas tykkääminen värin mukaan, parhaita olivat ne, joissa on turkoosia. K, joka itsekin maalaa ihmisiä, piti eniten Francis Bacon -maisista rujokasvoista, niissä sattui olemaan myös K:ta miellyttävä ceruleum-tausta. On varmaankin mentävä vielä uudelleen tapaamaan niitä Martteja ja muita.

Minulle jäi vahvasti mieleen kaksi Jeesusta, orjantappuravapahtajaa, punaisine vetoineen. Tykkään uskontojutuista, niistä mietteistä, että mitä uskonto ihmiselle merkitsee, miksi ihminen tarvitsee uskontoa, miksi ihminen inhoaa uskontoa, mitä hyvää ja mitä pahaa uskonnoissa on. Jeesuksen tarina on vaikuttava, vaikka en kannatakaan Lahkoa; Messiaan henkilöllisyys jääköön avoimeksi kysymykseksi. (Katso Sukkahousu-uskonto, jos haluat kuulla enemmän mietteitäni tästä tematiikasta.)

Sitten ihastuimme räkään! Klimppiräkää, valuvaa visvaa, kirkasta eritettä ja mattakerrostumaa. Räkä valui kukkamaalauksissa, jotka olivat mielestämme yksiselitteisen hienoja. Teosten taustalla vaikuttaa 1600-luvun hollantilainen astelmamaalaus. Hypertarkka yhdistyy raisun ekspressiiviseen. Rää'än olemuksesta emme kuitenkaan päässeet tietämykseen, arvailimme hartsia, mehiläisvahaa tai venelakkaa. Mutta tekniikka hyvä, kaikki hyvä.

Tällaista ja muunlaista tarjolla Kukkia ja perkeleitä -näyttelyssä Helsingin Taidehallilla ja Korjaamo Galleriassa 10.8.14 asti.

Feeniks 1

Feeniks 1 (140-250cm) 2014

Uusi aloitus, raakile raakile, toukokuu 2014

Viheryö 2005

Alimmassa kuvassa on maalaukseni Viheryö vuodelta 2005. Tein tuolloin kolme samankokoista pitkänlaista maalausta. Alun perin oli tarkoitus esitää teokset Porvoon Taidetehtaalla pidetyssä Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton näyttelyssä. Noo, ripustuspäivänä sitten todettiin, että kuljetusauto ei ole riittävän pitkä. Siinä sitten soittelemaan kuraattorille että sori nyt, joudun tuomaan eri työt, mutta ei tuo onneksi ollut moksiskaan, eikä siinä sitten sen kummempaa. Maalauksen sisartyöt Punayö ja Tummayö olivat sitten myöhemmin esillä Arabian Allstars -ryhmän näyttelyssä galleria Rantakasarmissa. 

Ihmiset yleensä tykkäävät katsoa isoja maalauksia. Koko tuo tehoa. Mutta näyttelyn jälkeen kookkaat tuppaavat monesti päätymään taiteilijan varastoon. Välillä joku tulee työhuoneelle etsimään suurta aarretta ja löytää sellaisen varaston perukoilta. Mutta sieltä löytyy myös keskinkertaisia maalauksia, joiden ei enää tarvitse olla olemassa. Vanhasta tulee pohja uudelle.

Akryylimaalauksessa vanhan päälle maalaaminen ei aiheuta juurikaan teknisiä ongelmia, tosin mitään kovin vetistä litkua ei oikein voi käyttää. Ja tietenkin, jos alkuperäinen pinta on röpelöinen tai muuten reliefimäiseksi työstetty, struktuuri näkyy uuden maalin alla, mutta se on minusta vain hyvä asia, voi rakentaa lisää massaa massan päälle ja rinnalle.

Reippaalla otteella, kun kerran ruvetaan! Maalia kului kuin kuin puistokolleilla pussikaljaa (paitsi että maali on 100x kalliimpaa kuin kalja).Tuli sitten tällainen Feeniks (liekö nimi noussut euroviisujen vaikutuksesta). Kaveri, Feeniks 2, pyristelee vielä tuhkassa, kun Tummayö käy läpi metamorfoosiaan. Kolmosta ei ehkä tule, sillä luulen, että haluan jättää Punayön olemaan.

Oon hyvä, oot hyvä!

Tällä on pakko olla joku tosi hieno nimi! Mutta en ole vielä keksinyt. 200x180cm (2005-) 2014

Edellisessä teinikielipostauksessa mainostin maalanneeni ihan superjättewautsioutsiboutsisparhaan työn! Ja tässä se on. Mutta olipahan taas niitä tyyppejä, jotka jäävät synnytyskanavaan oikein sormet harallaan jumittamaan. Ja niitä tyyppejä, jotka ovat sata kertaa parempia livenä, uskokaa pois. Maalaus hahmottuu paremmin, kun katsoo tämän kokokuvan rinnalla edellisen postauksen makrokuvia.Toivon että saisin tämän esille vaikka syksyn taidemessuille, joilla olen mukana turkulaisen galleristin Maaret Finnbergin osastolla.

(Sain muuten teinistä kiitettävän numeron, kotoinen teinikomitea kuunteli juttuni eikä vaatinut korjauksia tekstiin, sanoi vaan, että et kai kirjottanu x:llä (ja suuttui kun join yöllä sen megiksen, fiilis niinq vaati) - että siinä on seikka joka on teinissä ehdottomasti muuttunut, 20vee sitten (apua, onhan siitä enemmänkin aikaa!) tietenkin kirjoitettiin "onx muzis himas?", mitä järkee kirjottaa "ks" tai "ts" kun vähemmälläkin pääsee? Mutta me ei jätettu kaikkii loppuvokaaleit pois, ei oltu ulkon, eikä meil ollu meikkivoidet).

Joo. Olen tässä kaivellut työhuonevarastoani ja löytänyt maalauksia, jotka aikanaan olen ajatellut valmiiksi, mutta jotka eivät ole mitenkään erityisen hyviä nykypäivänä katsoen.

Tässä on maalaus Valkokulta, se on kooltaan 200x180cm, siis tuon äskeisen alku, ei ehkä edes uskoisi. Alkaa olla aika kiva kokoluokka, siinä ison alarajoilla. Ajattelin tilata vastaavia puita jokuseen työhön, ehkä neljät, mutta riittääkö se muka? Kuvatiedostossa lukee, että valokuva on otettu 2012, mutta jos en hirvittävän väärin muista, olen tehnyt maalauksen tähän pisteeseen jo aiemmin. Nyt pitää kaivella vanhoja tiedostoja, josko löytäisin ihka ensimmäisen version, sillä se on tehty 2005-2006, näin taulun takana kankaassa lukee.

Ja vielä voidaan mennä ajassa taaksepäin. Puut on peritty kollegalta, joten en tiedä, mitä niillä on ihan alun alkaen ollut, mutta itse pingotin puille kankaan ensimmäisen kerran vuonna 1998! Se oli sitä aikaa, kun olin siirtymässä öljyväristä akryyliin, ja olin vielä jokseenkin pihalla tekniikan kanssa. Fanitin Mark Rothkoa enemmän kuin Dingoa tai Yötä tai Hanoi Rocksia koskaan (Liioittelinko nyt? Enhän ole edes ikinä lähettänyt Markille fanikirjettä (Neumannille ja Rafael Wardille olen lähettänyt)! Tai ehkä tämä lasketaan. Kuitenkin Mark on saanut minut itkemään, kuten myös Hanoin hajoaminen ja Dingon lopettaminen aikanaan.Voih sitä 15vee ihmisen elämää!) Mutta joo, kokeilin siis tehdä sellaisia Rothko-värikenttämaalauksia. Sain aikaan kaksi onnistunutta ja perkele kun niistäkään ei ole mitään kuvia, enkä tiedä, minne ovat päätyneet. Mutta se näille puille yrittämäni, ei siitä mitään tullut, jotain rumaruskeaa, joka oli yrittänyt olla viininpunaista. Mitäs siinä sitten muuta kuin irrottamaan hylky puilta, ja niittaamaan uutta kangasta.

Aika hurjaa muuten ajatella, että noihin aikoihin maalasin perheemme pikku kaksiossa, ei puhettakaan, että olisi ollut varaa mihinkään työhuoneeseeen. Oli sekin, vessan lavuaari jatkuvasti tukossa maalista ja lakanoissa pigmenttiä; vaatekaapille ei ollut pääsyä, kun kulloinenkin tekele nojasi sitä vasten. Että kiitos kaikki maailman jumalat, kun kohensitte olosuhteet, ml. Dingo ja Andy ja Marilyn ja Mark Rothko, Amos Oz ja Obama, Messiasta odotellessa, in sha Allah.

Joo, nyt katsotaan, mitä tuolle taululle oikein on tapahtunut.

Että ensin siis jotenkin näin. Sotkusti, shit. Mitäs tuohon sanoisi? Jotain pientä hyvää hakua, mutta ei ei kuitenkaan. Mee pois.

Sanoinpa sitten tällä lailla, enkä edelleenkään tykännyt sanomisistani. Kivasti oranssia, ei, liian paljon oranssia, ällöttävästi oranssia! Yyyäk! Kotiin taas harmittelemaan. Mutta olisiko tuolla ihan ylhäälla jotain oikein? Taisi olla. Yläkuvasta, jossa maalaus siis on valmis, voi nähdä, miten paljon tämä versio on vielä muuttunut. Toin mukaan valkoista ja helmiäistä, pinkkiä, hopeaa ja violettia, valkoisella taitettua vihreää, hippusen sinistä, magentaa ja monia erilaisia kylmäpunaissekoituksia. Viimeisenä silauksena sekoitin puhdasta kadmiumkeltaista paksuun mediumiin ja katsoin tarkat sijainnit, joissa maalus sitä tarvitsee. Edellisen postauksen makrokuvissa näet maalimaterian läheltä.

Makrokatse

Hei kaikki ihanat!

Kiva ku tulitte taas tänne lukee mu hassuja juttuja ja kattoo kuvii :D D. Kert mul on ollu välil näit eri kielisii postauksii ni kelasin tänää kirjottaa teiniks. Vissii viimeks lupasin et mä en ikin enää kirjota ruotsiks. Nyt ku mä oon ollu ruotsin kurssilla nii se maikka oli et ”du skriver jättebra svenska”, no emmäny tiiä. Mut älkää siis pelätkö, emmä kirjota tänne mtn virkamiesruotsia. XD XDD. Siin on kans suullinen koe ja mä varmaan mokaan sen, iha salee, kuitenki jännittää nii sikan. Minkähän numeron mä saisin teinist? Siit ei oo mtn kokeita yliopistossa, kandeis olla, onhan se aika yleinen kieli kuitenki, mut mä oon kelannu et vois tehä gradun jostai teinijutust. Pitää varmaa kysyy joltai maikalt et mikä ois nyt coolii tai sillee. (Ehk se yks poninhäntäjätkä tietäis, se ei oo nii kauheen vanha, monet maikat yliopistol on.) Mä olin kerran duunis Kotukses (vidu pitkä sana: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus) ni siel tutkittii et mite jengi jossai landel ostaa R-kioskist röökii tai jtn lottoi. Aika läppä juttui.

Mut siis mu duunist. Joo, mä oon ollu ihan sikan duunis täs kuus! Eiku sori nyt onki jo kesäkuu, jess kesä on paras, tietskan kello näyttää 0:35, nii siis viime kuus. Siel o jtn valmiita ja jtn kesken, kaikist ei ain tiiä ni pitää kelaa eikä viitti heti postaa, mut kyl niit tulee nii pysykää vaa meges. :) Ai nyt alko tekee mieli megist, onkohan tääl yhtää? Joo, jääkaapis oli puoli tölkkii!! Ihanaa! Megis on niin parast. Se on tietty huono et aamul ei sit oo. Mut on kahviki sillee iha ok.

Nii, mä oon tehny yhen ihan sairaan hyvän duunin, siis oikeest ihan sairaan! Koittakaa kestää nii ehk näätte sit ens kerral sen kokonaa. Mut nyt mä laitan tällasii makrokuvii, niit ei oo ollu pitkään aikaan, ku mä en vaa oo maalannu tällasii paksui juttui. Mut viddu ku menee sikan värii ja rahaa! Just kävin ostaa kaikkii matskui nii mul oli se fillarin etukori täynnä ja sit viel kolme muovipussii roikku sarvist, oli vähä vaikee ees ajaa niitte kaikkien kaa! Yks pussi viel putos maahan, onneks ne väripurkit ei hajonnu. Joku muija tuli jeesaa ku ne levis siihe.

Se koko maalaus on jtn 2metrii tai jtn. Mä oon keksiny kaikenlaisii juttui miten tota värii voi käyttää. :) Ehk parast on heittää sitä purkist suoraa maalauksen päälle :D. Pitää vaa varoo ettei roisku naamalle kans. Vaatteet ei haittaa, mul o ain kaikkii vanhoi, jtn jätkäkavereitten farkkui ja mutsin paitoi tai tollee. Noi keltaset mitä tos on on kadmiumii ja se on oikeest tosi myrkkyy ni jos sitä tulee käsii vaik ni mä meen heti pesee. Rilleihi tulee välil sellasii pilkkui mut onneks tos Arabian silmälasikaupas on tosi kiva jätkä joka aina putsaa ne jollai aineel. Jos mä en ois nii ujo ni mä ehk pyytäisin sitä kahville. Ja nyt hei, Jasmin siel, mä tiiän, mitä sä aloit heti kelaa! En enää ikin nää sua, jos meet selittää sille jtn!

Mut pitäis varmaa joskus tehä sellane videopostaus, nehä on tosi suosittui, kaikki tekee sellasii! Mä en tajuu ku mä oon niin laiska etten mä vaa ikin jaksa. Yks frendi on laittanu sellasii mis se meikkaa ja laittaa tukkaa, mut mähän en kauheest meikkaa, laitan vaa huulipunaa arken, sellast aika vahvaa pinkkii, ja sit mun hiukset on ain duunis ponnaril tai sellasel sotkunuttural ku niihinki menee usein maalii! Sit irtoo törkeest hiuksii ku yrittää kampaa niit takkui veke. Nii tarkotin vaa et mä en siis ois tekemäs mtn tollast videopostaust, vaa tietty siit et mite mä maalaan, ku on vähä vaikee selittää kaikkii niit välineit ja sekotuksii ja et miten mä sit oikeest niit käytän ja tollee.

Ei mul vissii muut asiaa ny ollu. Et hyvää yöt jos ette jo menny nukkuu :) tai sit huoment jos luette tän aamul :) Ootte parhait!

Paljonko paljastaa?

Uutukainen mietinnässä

On mennyt tovi, etten ole postannut tänne mitään. Olen miettinyt paljastelukysymystä. Ja nyt heti ihan vasiten asetin sanani vähän provosti niin, että kaikenlaisia tulkintoja voi tehdä. No niin, tykkään välillä vähän tökkäistä. En ole viime aikoina ehtinyt/jaksanut/viitsinyt/uskaltanut käydä työhuoneella. Kerronko, vai olenko kertomatta miksi? No kerron.

Kun kuollut heräsi

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin jääkaapin oveen: ”Räjäytetään yliopisto”. Olin suomen kielen pääaineopiskelija hyvässä vauhdissa graduun ryhtymässä. Mutta tuli maalaaminen. Rakas rakas maalaaminen, joka oli ollut kuollut monta vuotta, hiipi takaisin, kiihdytti, roihahti ja otti. Se oli ihmeistä ihanin minulle, joka olin luullut etten enää ikinä kykene maalaamaan.

Vuonna 2000 elämäni oli järkkynyt sijoiltaan, kun I kuoli. I, jonka kanssa katsoimme auringonlaskua, I, joka kysyi: jos nyt maalaisit, maalaisitko myös kuuset? En, minä sanoin, maalaisin vain taivaan. I olisi maalannut kuuset. Se oli viimeinen ilta.

Tuli kauheita vuosia. Hyppään nyt kuin niitä ei olisi. Sillä on vuosi 2004 ja minä maalaan. Se on tärkeää ja täysin ehdotonta, se ottaa ja antaa kaiken. Hiiteen yliopisto! (Sen verran selitän, että kesällä 2002 olin alkanut opiskella ja kirjoittaa, sekin oli ihme, sillä pahimmassa jamassa en osannut edes lukea. Pelkäsin, että syvään masennukseeni yritetty sähköhoito oli tuhonnut jotain aivoissani, vienyt muistini ja älykkyyteni. Onneksi näin ei ollut. Opiskelu tuotti iloa, samoin kriitikon ja toimittajan hommat, mutta koko ajan kaipasin suurinta rakkauttani, maalaamista.)

Olen värissä, maalaan kaikki hukatut vuodet, lähes yötäpäivää maalaan. Sukellan äärettömään, kirjoittamattomaan, osaan uida siinä, löydän aarteita. Näin uin monta vuotta, ja niin on hyvä.

Toinen tulokas

Niin vahvasti omistauduin. Pidin maalaamisesta kiinni aina ja koko ajan. Ehkä taustalla oli pelko, että jos yhtään hellitän, maalaus saattaa taas kadota. Nyt uskon, että maalaaminen on ja pysyy, että me kuulumme toisillemme eikä maalaus hylkää minua, vaikka en ihan joka hetki olisi sen kanssa.

Never say never – Paluu Fabianinkadulle

Viime syksy oli vaikeaa aikaa. Rahaa ei tullut mistään. Annoin työhuoneen vuokralle. Aloin ahdistua ja miettiä ahdinkoa jatkuvasti. Mitä jos tämä onkin tätä nyt loppuelämä? Kukaan ei enää halua maalauksiani, olen out. Sekin setä, joka yhtenä vuonna myi seinät tyhjiksi näyttelystäni, sanoi puhelimessa ”kiitos ei ja hyvää jatkoa”. Olinko alkanut maalata vääränlaisia töitä? Olinko kenties kirjoittanut vääriä mielipiteitä? Nyt pitäisi mennä oikeisiin töihin. Mihin? Kun ei ole  ”kunnon” ammattia.

Sitten muistin, että on olemassa yliopisto, ja keskeneräinen maisterin tutkinto, jonka saattaisin saada suoritettua kohtuullisella vaivalla kohtuullisessa ajassa, jos unohtaisin perfektionismin. Aloin selvitellä asioita. Selvisi, että Alma Mater ottaisi minut avosylin vastaan. Selvitin lisää, aivan kamalasti oli selvitettävää, mutta sain selville. Tammikuun puolivälissä istuin suomen kielen syventävän kieliopin kurssilla, ja siitä se lähti.

Olen iloinen, että tein tällaisen päätöksen. Olen iloinen jopa siitä syksyn ahdingosta, koska muuten en olisi keksinyt opiskeluajatusta. Tykkään opiskelusta, siitä miten se haastaa ja virkistää ajattelua. Opiskelu kuitenkin syö valtavasti aikaa ja energiaa, niinpä maalaaminen on ollut vähän tauolla. On vaikeaa mennä maalaamaan, jos on muita asioita kesken. Maalaamista ei voi tunkea kahden tunnin rakoon.

Katotaanko tänne mun meikkipussiin?

Blogin rajat

Yliopistopaljastaminen ei tietenkään ole mitään kohupaljastelua. Kyse on enemmän siitä, mitkä asiat kuuluvat blogin piiriin. Kielitieteen opiskelu ei ihan elimellisesti liity maalaamiseen. Vaikka voi se liittyäkin. Taidan väittää että se liittyy. Väitän. Esimerkiksi siksi, että puhun töissä maalausten kanssa useammallakin kielellä. Ja maalaaminen sinällään on kielistä paras.

Näistäkö mun piti tänään kirjottaa?

Seuraan itse monenlaisia blogeja, mm. Karkkipäivä-meikkiblogia, jota pitää fiksu ja mukava Sanni. Sanni kirjoittaa myös matkajuttuja, joissa on usein upeita kuvia. Karppiruokaohjeet eivät niin nappaa ja tissiliivijutun kohdalla olin hetken että no hei haloo, mutta sitten ajattelin, että onhan tämä kaikkia naisia koskettava aihe. ”Minulla on paksut sääret” -juttu herätti monissa lukijoissa närää, huoltakin, nainen on niin hoikka pikkiriikkinen, mitä se selittää, onko sillä syömishäiriö? Mutta tässäkin, kun bloggari jakoi (monen mielestä aiheettoman ja harhaisenkin) huolensa, hän nosti vahvalla tavalla esiin aikamme hurjat ulkonäkövaatimukset ja -paineet.

Alaston kriitikko mainitsee jallut ja röökit, ja aikanaan hän kertoi vakavasta sairaudestaan raadollisen realistisesti suunnilleen kaiken mahdollisen. Ai niin! Kerran tapasin tämän herra Paddingtonin, joka siihen aikaan oli Taide-lehden päätoimittaja, haikailemassa tekemättä jäänyttä graduaan. Oli perjantai-iltapäivä, ja olin viemässä juttuja Punavuoren toimitukseen (tämä tapahtui tosiaan niin vanhaan aikaan, että jutut vietiin disketillä!). Itämainen musiikki soi ja melankolistunteellinen Nalle (se ei tykkää yhtään tästä synonyyminimestä, ok, seuraavan kerran sanon sitten Mesikämmen, saappaaksi en sentään sano, että annetaan Kontion olla) tilitti keskenjääneistä opinnoistaan. Kun työ oli työllistänyt, papereita ei tarvittu, mutta tällaiset asiat voivat tosiaan jäädä vähän kaihertamaan. Monesti myös tutut muistuttavat että mikset sinä ja olisihan tuota kannattanut... Äitiä en nyt edes mainitse.

Hekuma on maalarin blogi ja tulee sellaisena pysymään. Mutta välillä voin puhua muistakin minua kiinnostavista/ koskettavista aiheista tai vähän höpsötellä – onhan höpsöilykin silloin tällöin tarpeen ja tärkeää.

Sori kun tässä on näin vähän kenkiä. Leopardi Friis&Co, vihreä Minna Parikka

Älä nyt vaan

Monesti kirjoitan Wordiin luonnoksia blogipostauksia varten. Joskus luonnoksesta tulee postaus, joskus ei tule. Viimeksi jätin yhden taidebisnesjutun julkaisematta. Ehkä vielä muokkailen, ja julkaisen sen. Ehken. Aihe on vähän niin kuin kielletty. Hys hys, antaa galleristien riistää rauhassa, ei saa kannella, antaa ”asiantuntijoiden” olla typeryksiä, hys hys, pitää varoa. Ei välttämättä kannata ottaa sellaista riskiä, että joutuu pannaan. Piiri pieni pyörii, ja tuhmat tyrkätään ulos.

Siihen aikaan, kun kirjoitin Taide-lehteen, olin monesti tuhma. ”Haukuin” kollegoja. Siitä tuli joskus varsin aggressiivista palautetta. Kriitikko ei olisi saanut yhtään kritisoida. Ja minä sentään pääsin vähällä. Olen kuullut, että tappouhkauksiakin on puhelimeen huudeltu ja turpaan anto nyt tietenkin on sellainen ihan pikku miesjuttu.

Bisneksistä vielä sellainen asia, että jos hehkutan ”jess, myin kaksi maalausta”, joku luulee, että olen yhtäkkiä upporikas, lottovoittaja perkele, sellainen tauluhan maksaa galleriassa monta tonnia. Joo, ja työhuone maksaa 500 kuussa ja tonnilla saa kaksi pussia värejä, jotka eivät edes kovin kauan kestä (ja kuiskaan: se galleristin riistoprovisio on hillitön). Sitten on ne samat menot kuin tavallisilla ihmisillä. Mutta nyt kannattaa kadehtia, koska oikeasti myin kolme.

Ja hyvänen aika! Imago! Taiteilijan kuuluisi ehkä tiukantarkasti miettiä julkisuuskuvaansa, ja eritoten sitä, mikä myy. Ei saa mitä sattuu kirjoitella, täytyy brändäytyä. Ollako viileän asiallinen jakkupukunainen vai kannattaisiko kuitenkin olla pikkuisen räväkkä daideilijapersoona vai oikein outo raikuliriekuli? Jos kertoisin, kuinka mokasin kännissä? Ei sitä kaikkein pahinta, mutta jonkun kivasti viihdyttävän? Voisin paljastaa, että minulla oli yhteen aikaan kahdeksan poikaystävää. (No ei ollut, mutta yhdellä kollegalla oli, tai ainakin aika monta, nuorena ja ujona se ei osannut sanoa ihailijoille ei.) Vai esiintyisinkö oikein muodikkaana, jos näyttäisin, että olen sisustuksen ja pukeutumisen tyylitaituri? Taulut markkinoituisivat siinä sivussa. Esittelisinkö kenkiäni vähän enemmän? Voi hitsi, miksi minä sen mummomaisen virkkausmaton näytin? Avajaismeikki ei näkynyt kunnolla kuvissa! Ja helvettiäkö tuossa äsken kirjoitin olleeni köyhä, luuserina pitävät.

Bipon kanssa

Ostin eilen korvakorut ja kynsilakkaa. Sain käydä Stockmannilla, koska piiitkästä aikaa sain palkkaa. Niin, sain palkkaa, niin kuin monet saavat ihan kerran kuussa! Olin aiemmin päättänyt, että jos saan hieman isomman rahan jostakin, sallin itselleni pienen ostoksen. Mutta nämä ostokset tehtyäni poistuin tavaratalosta pikaisesti, en saanut käydä ylemmissä kerroksissa. Kengät ja alusvaatteet ovat vaarallisia asioita. Aleksanterinkatu on vaarallinen. Silmät pitää panna kiinni Zion kohdalla. Mikonkadulle ei missään nimessä saa poiketa eikä Galleria Esplanadiin todellakaan, tai Minna Parikkaan saati Wolfordille, hui kauhistus (ja nyt hei tuli niin paljon mainosta että lähettäkää tänne niitä kenkiä ja kaikkia)! Näin se vain on. Minimania saattaa pyörähtää käyntiin yksistä korkokengistä ja viuh viuh kohta juoksen kaupasta toiseen niin nopeasti, että järki jää jälkeen ja äkkiä sitä ollaan ihan kunnon maniassa.

Sanoinko mä että ostin yhden -en niin sanonukaan. 4 pientä ja halpaa vaan. Korallinenvärinen ei päässyt kuvaan, se on niin tavis. (Otin kyllä jtn 20 erilaista kuvaa, kauhee valita niistä).

Ja nyt ollaan sellaisessa aiheessa, jota jakaessa tunnen olevani aika alaston. Koska minulla on häiriö, olen jonkun mielestä kokoaikapsyko, ihan vialla päästäni. Koska käytän säännöllistä lääkitystä, olen toisen mielestä addikti. Vissiin diabeetikkokin on, ja epileptikko, se syö samoja tabuja kuin minä. Oletteko muuten katsoneet Isänmaan puolesta -sarjaa? Voisi olla kiva valistusjuttu, kun päähenkilö on bipo. Mutta kyllä korpeaa, kun sillä on koko ajan hullunkiilto silmissä, ja sitten vielä annetaan ymmärtää, että lääkkeitä napataan päänviirauskohtauksessa kädet täristen äkkiä kourallinen. Oikeasti lääkkeitä otetaan tarkka määrä tarkkoina kellonaikoina. Juuri tällaisten väärien streotypioiden takia olen päättänyt olla julkibipo. Ja siellä lukijapuolellakin on ihan kohtalainen määrä bipoja – joidenkin arvioiden mukaan keskimääräinen esiintyvyys väestössä olisi yhden prosentin luokkaa. Eli jos Hekumassa on 1500 käyntiä kuussa, 15 kertaa klikkaaja on ollut bipo. (Veikkaan kyllä, että prosentti moninkertainen, koska lukijoistani moni on taidealalla, bipojen suosikkiammateissa.) 

Ihana kun näitäkin saa erivärisinä.

Bipo ei lähde lääkkeillä eikä terapioilla – vaikka molemmista on paljon hyötyä. Hyvät elämäntavat auttavat pysymään kunnossa, mutta sairausjakson uhka on aina olemassa.  Kevään alussa pelotti jonkin verran, että mitä jos opiskelut katkeavat sairastumiseen; jos mania vie keskittymiskyvyn ja alkaa riepotella kummiin kiireisiin tai jos masennus ei päästäkään sängystä ylös ovesta ulos. Tämänkään takia en kertonut opiskelun aloittamisesta blogissa. Olisin tuntenut itseni todella epäonnistuneeksi. Toki olisin myös voinut alun alkaen ajatella pessimistisesti, että hullu ajatus, kaikki menee kuitenkin pilalle, turha yrittää. Yleensä kannattaa yrittää.

Päivän runo:

Natr. valproas et acid.

valproic. respond,

natr. valproas 300 mg,

color (E171), constit. q.s.

Tabletit nieltävä kokonaisina.

Tabletterna bör sväljas hela.

Muuan tuttava sanoi kerran kauniisti, että maalaukseni koskettavat, koska minä olen juuri minä, kaikkine kokemuksineni. (Mutta huom. minun suustani ei koskaan tulla kuulemaan, että päivääkään en vaihtaisi pois tai että kärsimys jalostaa.) Vaikka bipo on hankala ja tuskallinenkin asia, se voi olla myös voimavara. Olen tänään terve, virkeä ja kuplivan iloinen. Osaisinko olla yhtä vahvasti onnellinen ilman bipoa?

Ja nyt tämä bipo lähtee työhuoneelle ihanaan maalimaahan keskustelemaan uusien alkujen kanssa. Ajattelin sanoa niille hepreaksi moi: Shalom!

Ei ku tässä on tää koralli vielä.